Kulujen säätämistä

Edellisessä bloggauksessa totesin että ruokakulut saa pysymään kurissa suunnittelemalla. Heta kiinnostui tietämään, miten.
Ehkä se oli vähän laittamattomasti sanottu, onhan tässä jokunen tekijä puolellani, mm. täynnä oleva pakastin (marjoja, omppusosetta, vihannespusseja, raparperia). Kuivamuonakaapissa on jauhoja, hiutaleita ja mausteita. Non-foodeja ostettiin viime viikolla reilusti reilusti; kaikki eivät laske niitä ruokakuluihin, mutta minusta se on yksinkertaisempaa kun voi kauppakuiteista tsekata. Mutta siis niiden osalta on tällä viikolla mennyt rahaa vain talouspaperiin (2 e, Rainbow).
Ja se isoin asia, meillä on ilmaiset perunat.
Ja mitä meillä on syöty? Kotona siis 2 aikuista ja koululaiset 15, 12 ja 7 v
Koululaiset syövät koulussa, joten yksi lämmin ateria päivässä. Sen lisäksi aamu-, väli-, ja iltapala. Omat lounaani ovat yleensä edellisen päivän tähteitä (näin myös kodin ulkopuolella töissä ollessa enimmäkseen).

Sunnuntai-iltana tein ison kattilallisen vispipuuroa, siitä tuli välipaloja vielä maanantainakin. Muuten välipaloina on ollut leipää; omatekoista kaurarieskaa, kaupasta Vaasan täysjyväviipaleita ja ruispaloja. Leivän päälle vihreää floraa ja keittokinkkua tai edamia.

Pääruuaksi maanantaina makaronilaatikkoa jota tein reilun uunivuoallisen. Sellaisen syväreunaisen pellillisen siis Siitä tulee vielä huominen lounas minulle ja lomaileville koululaisille. Lisäkkeenä tuorekurkkua, yksi kokonainen siihen meni. Ruokajuomana maitoa.

Tiistaina kuorin kahden päivän perunat ja keitin ne kaikki. Osa lisäkkeiksi lihapullakastikkeeseen jota syötiin eilen. Siis eilen perunaa, lihapullakastike, puolukkahilloa. Ruokajuomana maitoa.

Loput perunoista menivät tämän päivän ruokaan eli pyttipannuun. Siihen tuli perunoiden lisäksi lihapullia ja makkarakuutioita. Lisukkeeksi coleslawia, Johannalle kiitos ohjeesta. Maistui meidän naisväelle ainakin.
Huomenna siis lounaaksi makaronilaatikkoa (maanantailta) ja iltaruuaksi makkarasoppaa. Perjantain lounas pinaattilettuja (eines) ja puolukkahilloa, iltaruoka...hmm, jotain jauhelihasta, risottoa, kastiketta spagetin kanssa tms.
Maitoa on kolmessa päivässä mennyt seitsemän litraa. Kaikille käy tavallinen maito. Ostetaan kevyttä ja rasvatonta.
Kauppakuitit ynnättyäni olen saanut neljän päivän ruokakuluiksi 42 euroa. Neljän päivän, koska perjantaina tarvitsee vasta mennä kauppaan. Noin kymppi per päivä, ei minusta paha.

Mutta viikko ei ole vielä lopussa. Viikonloppuumme kuuluu karkkipäivä, saunalimut, perjantainen viinipullo ja varastojen täydennystä. Veikkaisin että satanen menee viikonlopun aikana kauppaan. Kokonaisuus lienee lähellä 150 e viikkoa kohti. Hallittavissa tällä hetkellä.

Eli ei mitään kovin ihmeellistä. Isoissa erissä tekemistä, tähteiden hyödyntämistä, edullisia raaka-aineita. Kasviksina kurkkua, kaalia, porkkanaa. Hedelminä omppuja, satsumia, banaaneja, viinirypäleitä. Ollaan sekasyöjiä, ei ruoka-aine-allergioita. Ihan tavallista kotiruokaa itse tehden.

Tätä kirjottaessa mietin koko ajan, jätänkö pois jotain oleellista. Mutta eivät nuo kuitit valehtele ja vanhastaan tiedän että perjantaina kauppasumma on noin 70 e, lauantain täydennys kolmisen kymppiä.
Ja onhan tuossa ns. turhuuksiakin;että oikein kiristelemällä tuotakin saa hinattua alas. Emme me tarvitse viiniä perjantaina ja saunalimua. Mutta ne tuovat pientä luksusta elämään.

Vaippojen tarvitsijoita meillä ei ole ja pesuaineita saimme ison satsin kun -83 ja vävy79 muuttivat. Samaten kun alkukeväästä ostimme pesukoneen, saimme vuoden pyykinpesuaineet ja parit ylimääräiset tiskarinapit siihen päälle. Ihan vuotta ei noilla Arieleilla pestä, mutta kymmenen kuukautta. En tiedä minkä kokoisen perheen mukaan tuo vuosi on laskettu. Viimeistä jättipulloa viedään nyt.
En minä osaa sanoa, onko tuo viisihenkiselle perheelle paljon vai vähän. Tiedän omalla kohdallani että jos noissa lukemissa pysytään niin pärjätään.

Mitähän osaisin kirjoittaa

...kun ajatukset ovat yhä Kuplan perheen luona. Arkea täällä elellään, tavallista, tylsääkin välillä mutta kallisarvoista.
Lapsilla on tänään viimeinen koulupäivä ennen syyslomaa. Ysiseiska lomailee vielä maanantain, hän kun teki luokkansa kanssa ylimääräisen lauantain kotikylän teemapäivänä alkusyksystä.
Ensi kuusta on tulossa vähän rahallisesti tiukempi. Yritän olla kaukaa viisas ja varautua siihen jo tässä kuussa. Paino sanalla yritän. Eipä tässä isompia tarpeita toisaalta ole, lasten harrastukset toistaiseksi maksettu, talvikamppeet on kaikilla - edellyttäen että isommille mahtuvat viimevuotiset kengät - ja Nollakakkonen joka kasvoi omistaan ulos, sai toppapuvun ja saappaat alkukuusta. Itse tarvitsen lähinnä hanskoja joten ei muuta kuin puikot kilisemään. Ruokakulut pysyvät yllättävän hyvin kurissa melko pienelläkin suunnittelulla. Arki on siis mitäkuinkin hanskassa.
Seuraava kolmiopokkari vasta ensi kevään puolella joten kirjoitusaikaa on nyt vaikka siihen Kariston romaanikilpailuun. Katsotaan.
Ensimmäisen kerran tuntui tänä aamuna talviselta. Ei lunta vielä, aurinkokin paistoi mutta oli sellainen kirpeänkylmä, talventuoksuinen sää. Mukavaa, IMO.

Yö meni heräillessä

..ja aikaisesta ajankohdasta huolimatta käyn kymmenen minuutin välein Kuplan blogissa. Ikään kuin hällä olisi aikaa johonkin tällaiseen.
Pakko iskeä ajatukset omaan arkeen.

Sanat hukassa, mutta änkyttää silti

Maailmassa on sitten järjettömämpiäkin asioita kuin marjojen kuljetus ympäri maailmaa.

Vaikkapa järjetön väkivalta.

Juuri nyt ovat ajatukset nuoren luona, nuoren tytön joka on pahoinpidelty sairaalakuntoon, tytön, jota en edes tunne...jonka äidin kanssa olen vaihtanut ajatuksia verkossa, jonkin verran.

Äitinsä ei halua sääliä eikä voimahaleja vaan pyytää säästämään hyvät ajatukset lapselleen. Jos niistä on apua, niin täältä pesee.

Joskus on paskamaista olla äiti. Tietääkö sitä kun ensimmäistä pientänsä pitelee, mitä kaikkea ottaa syliinsä. Että sen onnen mukana ottaa ehkä tietämättään tuskan joka on liian iso kuvailtavaksi
Ja jos tietäisi...

Ottaisi sen. Ottaisi sittenkin. Tätäkin elämä on.

ja nyt änkytys seis.

Kun sitä miettii

Siis olenhan minä kuullut järjettömyydestä ennenkin, eikä tässä varmaan monellekaan lukijalle mitään uutta ole.
Luin eilen tämän artikkelin jossa nyt oli yhtä sun toista muutakin kyseenalaista. Paperihesarista, sunnuntaisivuilta.
En puutu sen kummemmin työoloihin ja palkkaan, ne ovat oma lukunsa. Tällä kertaa pisti silmään pari faktaa koskien suomalaisia marjoja.
Thaimaalaiset poimijat keräävät noin miljoona kiloa marjoja suomalaiselle yritykselle.
Kymmenen prosenttia näistä jää Suomeen. Suomeen tuodaan marjaa Virosta ja Puolasta. On halvempaa.
Ja mitä sitten tapahtuu Suomen puolukoille, mustikoille ja hillamarjoille?
Viedään mm. Japaniin.

Onhan kierrätys hyvä asia mutta ei kai sillä tätä tarkoiteta?
Jos haluat suomalaista marjaa, mene itse metsään. Jos jalkasi kantavat. Ei maksa mitään.
Sopii siis minulle mutta entäs ne jotka eivät voi tai jaksa?
Ei tässä varmaan mitään uutta ollut. Mutta kun sitä pysähtyy miettimään..

Lontoon matkaajat kävivät katsomassa tämän paikan päällä teatterissa.
Me katsoimme sen dvd:ltä joka on lainassa 83lta ja olimme miehen kanssa häikäistyneitä! Ihme on jos yleisö pysyy penkissä tuota katsellessaan ja kuunnellessaan! En edes yritä selittää, kotisivuilta ehkä saa aavistuksen tuon tunnelmasta. Silmät kiinni se veisi samaanimatkalle, mutta silmät auki saa jo dvd:llä elämyksen.

Ysiseiska sai matkakorttinsa, kaappi on täynnä ruokaa ja perjantaipunaviini odottaa minua ja miestä. Sen kera eilen Teemalta tullut virolainen leffa.
Viikonloppuna pitäisi ryhdistäytyä ja kirjoittaa rikostajarakkautta. Se on nyt tallautunut runousopin jalkoihin. Tekijäkappaleet lokakuun Timantista otsikolla Haluan olla sinä tulivat eilisen postissa. Kuten arvelinkin, oli lyhyt luku yksitoista amputoitu siitä pois. Happy end oli siinä kympissä. Yksitoista käsitteli lyhyesti tarinan "pahiksen" myöhempiä vaiheita.

To do -listakokeilu on ollut menestys. Eli edellisenä päivänä olen laittanut seuraavan päivän tekemisiä Outoluukun etusivulle ja what do you know, kaikki on tullut tehdyksi. En siis tietenkään peruskotihommia mutta opiskelu- kirjoitus- partiovanhempihommia. Kokeilu jatkuu.
Ruuaksi tänään lindströminpihvejä ja perunamuusia. Ensinmainitut eivät olleet nuorilleherroille erityisen mieleen, vierastivat väriä.
No, pöydässä oli kaksi vaihtoehtoa eli ota tai jätä. Silloin jos kaapissa on edellisen päivän tähteitä,saattaa löytyä vaihtoehto. Joskus olen tästäkin saanut sormilleni äitikollegoilta. Että tarjoan joskus sen vaihtoehdon. Kuulemma uhka auktoriteetille...pah. Ei vanhemman kunnioitus saa perustua lautasen tyhjäksisyömiseen tai johonkin muuhun pikkudetaljiin. Kokonaisuus ratkaisee.

Tili tuli

...ja taas ollaan askel kauempana katastrofista, tahtoo sanoa, laskut maksettu vähäksi aikaa.
Loppurahoillekin on käyttöä, pitää hankki lapsille sitä tätä ja tota, mm. Ysiseiskalle uusi matkakortti. Omahemmotteluvara on käytetty opiskeluun. No, on niitä huomattavasti hullumpiakin rahareikiä.
Nyt to-do -lista on hiljaa ja porukat lähtivät, aika hemmotella itseään. Kuppi kahvia, eiliset mentalistit ja harperit.
Näkyillään!

Äiti koulun käytävässä

Olen kuluneella viikolla hakenut Nollakakkosen joka päivä koulusta. Jaa miksikö? Poika osaa kyllä kulkea matkan omin päin, ja se on kohtuullisen turvallinenkin matka mutta kun ekaluokkainen keksii mutkia matkaansa. Koulu loppuu yhdeltä, puoli kaksi pitää olla kotona ja kun äiti kahdelta soittaa että missä niin vastaus kuuluu "no Raitamäentiellä!" niin kuin että etkö pöljä sitä tajunnut.
Eli toistaiseksi minä menen vastaan kun kerran en ole töissä kodin ulkopuolella.
Tänään olin koulun käytävässä kymmentä vaille yksi ja istuin penkille odottamaan, siis siihen naulakkopenkille. Luokan naulakon vieressä on noin puolitoista metriä korkea kirjahylly, täynnä lukukirjoja, laulukirjoja ja eka-tokaluokkalaisille sopivaa luettavaa.
No, minäpä ajattelin että otetaan tästä jotain lukemista hetkeksi ja tartuin Timo Parvelan Ella yökoulussa -kirjaan. Elloja meillä on tasan yksi kotona (Luokkaretkellä) mutta en ole itse sitä lukenut. Kuullut kyllä että nämä ovat hauskoja. Makuasia, tietysti.
Niin kuitenkin kävi että ohikulkevat oppilaat saivat hetken päästä rypistellä kulmiaan ykkösluokkalaisten naulakkopenkillä istuvalle äiti-ihmiselle joka hihittää niin että meinaa pudota penkiltä..ja kun ykköset pääsevät luokasta ulos tämä kyseinen äiti pyytää hartaasti että saanks mä ottaa tän kirjan lainaan, lupaan palauttaa sen huomenna...
Pitäisi varmaan kasvaa aikuiseksi. Mutta en taida viitsiä. Jos osaan vielä hihitellä hulvattoman hupaisalle lastenkirjalle niin olen ehkä vähän enemmän elossa kuin vuosi sitten tähän aikaan.

Kokoustamassa

Ilta meni partiolippukuntien vanhempainneuvoston kokouksessa, tai oikeastaan kokouksissa. Eli valmisteleva kokous, vuosikokous ja uuden hallituksen järjestäytymiskokous.
Vuoden verran olen hoitanut rahastonhoitajan pestiä ja kompuroinut aika tavalla. Edellinen rahastonhoitaja oli kirjanpitäjä ammatiltaan. En saanut hommaan mitään sen kummempaa briiffausta, nipun mappeja ja pankkitunnukset. That's it.
Vuoden kuluessa on tullut kompastuksia ja ihan liikaa tilanteita joissa olen saanut kuulla että sun olis pitäny..ei siis että sun pitäis..tämä on välilla ahdistanut pahasti ja tietenkin, tottakai olen siitäkin ruoskinut itseäni (juu, ja tiedän että se on tyhmää, äidinmaidossa näitä ei ime kukaan ja minä olen muutenkin pulloruokittu. Tuo reaktio tulee jostain syvältä. Ja on ihan syvältä.).
Mutta siis toin tämän esiin, kun minua ehdotettiin ja kannatettiin. Sanoin että osaan homman himpun verran paremmin, mutta ryhdyn siihen vain jos mulla on koko neuvoston luottamus.
Kukaan ei vastustanut.
Tiedän että osittain kyse oli siitä ettei kukaan halunnut kyseistä nakkia itselleen. Mutta kyllä sieltä tuli yksi täydestä sydämestä lausuttu "säähän oot helevetin hyvä" mikä lämmittää suuresti.
Ja, joo, myyjäisleivontavastaavaksi lupauduin myös. Se on infernaalinen neljän päivän rutistus plus tilityshommat päälle. Mutta olen sillä lailla perverssi että nautin tuosta projektista. Siitä on tullut mulle osa jouluvalmisteluja.
Nyt olen väsynyt mutta tyytyväinen, ja huomisella tehtävälistalla on vain kolmen päivän perunoiden kuoriminen ja runoanalyysi - Tipu, siitä tosiaan SAA kicksejä kun saa rastitettua jotain yli.

Kokeiluja

Ystävällisen anonyymin kehotuksesta huolimatta en aio edelleenkään ottaa lusikkaa käteen ja tehdä yhtä hommaa kerrallaan kunnolla loppuun. Se ei vain ole minun tapani. Kyse ei ole ennakkoluulosta tai tekosyystä olla kokeilematta. Kyse on kokeillusta ja itselle huonoksi havaitusta metodista.

Tällä viikolla olen kuitenkin kokeillut sitä että listaan etukäteen hommat jotka on huomenna saatava valmiiksi. En käytä muistivihkoa enkä kännykän kalenteria, vaan outlookin tänään -näkymää. Toistaiseksi toimii.

Ajanhallinta tulee todennäköisesti olemaan haasteellista koko elämän minulle. On asioita jotka olen ennenkin todennut päälleliimatuksi itsessäni. Siisteys, ahkeruus, aloitekyky. Ei minussa niitä ole luontaisesti. Ahdistun sekasotkusta, mutta minulla ei ole taitoa ylläpitää siisteyttä. Voin nähdä miten helposti luisuisin pizzalaatikoiden keskellä eläväksi lukutoukaksi ja se kuva ällöttää niin paljon että tappelen sitä vastaan kynsin hampain.
Aina välillä mietin onko ketään jota kadehdin. Pakko sanoa että on yksi ihmisryhmä. Ne joilla siisteyden- järjestyksen- ja kauneudentaju on luontaista. Itse joudun tekemään tuplasti töitä jotta saisin puolet siitä tuloksesta mitä tällaiset ihmiset saavat.

Imelda Marcos kotiutui Lontoosta

Kolme uutta kenkäparia (ihania kaikki, tyttären onneksi äidillä on isompi jalka) korviksia, pari teepaitaa ja aurinkolasit. Ysivitosen ostoksia
Ja esikoistyttäreltä tuliaisia myös pikkuveljelle, kumpikin sai teevadin kokoisen suklaakolikon, Ysiseiska skeittikengät - hymy ulottui korvasta korvaan - ja Nollakakkonen Disney Autot -kylpytakin.
Tuleva vävyni oli ottanut taas hyviä kuvia, vielä niitä ei saa näytille ja Ysivitonen kieltää laittamasta niitä joissa itse on mukana. No, se oli tulossa, tiedän.

Matka oli mennyt mukavasti, Lontoo oli ollut elämys (uskon!). Arki alkaa huomenna.

Kompastuin metonymiaan!

Samalla otsikolla parkaisin avunpyynnön kurssini opelle. Runousopin perusteita siis tavailen ja törmäsin käsitteeseen metonymia (=kielikuva, jossa merkityksen siirto tapahtuu tuttuuden ja läheisyyden perusteella).
Paitsi että pitäisi löytää tuollaisesta metonymiasta se mitä se sanoo, pitäisi myös löytää se mitä se ei sano. Metonymiaa ja metaforaa vertaillaan, metonymia korostaa ilmaisuun sisältyvä eroja, metafora samuutta, samankaltaisuutta. Metafora tiivistää ja tihentää, metonymia mahdollistaa jatkuvuuden, rinnakkaisuuden. Metanomia näyttää asioiden kytkökset ja suhteet.

Tähän väliin kaipasin kipeästi käytännön esimerkkiä. Olihan siellä runoja, mutta ei esimerkinomaisesti näissä kohdissa. Ilmeisesti artikkelin tekijä haluaa jättää tilaa lukijan havainnolle, mutta minä tarvitsisin enemmän.
Todennäköisesti aapisen :(

EDIT: Pääsin jo tolpilleni kiitos Satun ja hiukan wikipediankin. KVG on tähänkin näköjään aika hyvä vastaus... ja Satu sattui olemaan lärvikirjassa samanaikaisesti.

Opiskelijakaveri pyytää apua

Onko täällä runojen suurkuluttajia?

Kirjallisuusopintofoorumilta tällainen avunpyyntö


Haluaisin löytää runon, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen.
Olen yrittänyt löytää tuota runoa jo aiemminkin, mutten kerta kaikkiaan muista kirjailijan nimeä, enkä edes runon nimeä... hyvin menee :) Mutta siitä runon mieleeni synnyttämästä kuvasta ja tilasta en pääse eroon, ja haluaisin sinne takaisin...

Ainoat vihjeet, jotka minulla on
Kirjailija on unkarilainen, luin suomennosta...

Se tuskin oli aivan uudenuutta, ennemminkin ehkä jostain parin tai muutaman
vuosikymmenen takaa...?

Runossa esiintyy hirvi, jonkinlaisena myyttisenä eläimenä

Runo oli todella pitkä, taisi olla sivuja...

Kirja, josta minä sen silloin luin, oli tosi ohut pehmeäkantinen...

Onko kenelläkään sattumalta ajatusta siitä, kenen ja mitä runoa minä mahdankaan kaivata?

Kirjoitusvapaa viikonloppu

Oli kuin päässä olisi hellittänyt joku minivanne, naps kun annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta rikostajarakkautta tänä viikonloppuna.

Sukellan oppikirjoihini ja sallin itselleni uuslukukierrokselle fiktioksi Herrasmiehiä ja Huijareita (Joanne Harris). Vaikka tarinan The Yllärin tietääkin, on se silti herkullista. Voi miettiä kohtia joissa teksti vihjaa siihen, tapoja joilla tekijä peittelee totuutta, näkökulmaa, mm sitä ettei kertojaminästä kukaan keskustele kolmannessa persoonassa..

Puikkokäsissäkin tuntuu kutinaa, kaksi paria lapasia haluaa peukalot. Nyt alkaa olla niiden aika.
Lontoonmatkaajilta tuli eilen tekstari, Zoossa olivat piipahtaneet. Olikohan niillä tänään musikaalipäivä?
Ysiseiska päänsärkyilee ja lämpöilee kotona, pikkuveli on kyläluutana entisellä kotikadulla ja mies lähti ottamaan kaksipyöräisellä ilon irti lämpimästä syyspäivästä.
Omaa päätä jomottelee kummasti myös. Yritän kuitata sen itseaiheutetuksi, pari lasia kuoharia myöhäisillasta - muuten vaan - ja liikaa kyyhöttämistä koneella epäergonomisessa asennossa. En minä saa tuota päänsärkyvirusta. Ei ole aikaa.

Valokeilassa lukija

Anna Makkosen tämän nimistä artikkelia lueskelen ja se on täynnä oivalluksia. Oivalluksista tulee nautintoja kun niitä voi peilata omaan kokemaansa, nähdä omat havaintonsa jonkun toisen kuvailemina.
Silläkin uhalla että joku kokee minun apinoivan Satua, on nyt ihan pakko siteerata:

"Georges Poulet kuvaa lukemista eräänlaisena minän menetyksenä. Alkaessaan lukea lukija saa kutsun ajatella ja tuntea jonkun toisen tavoin. Objekti katoaa:missä on kirja jota pidän käsissäni? Samaan aikaan kun se on kädessäni, se ei ole missään. Kirjalla ei ole enää materiaalista muotoa, se on sarja sanoja, kuvia, tunteita, ajatuksia. Missä kaikki tapahtuu? Se ei voi tapahtua paperilla, ei ulkoisessa todellisuudessa. On vain yksi mahdollinen paikka, lukijan mieli."

Kolme vuotta takaperin bloggasin näin:

"En tiedä miten toiset ihmiset lukevat fiktiota mutta kun minä avaan mielenkiintoisen kirjan alkaa tarina pyöriä päässäni elokuvana. Nauran, itken, pelkään ja raivoan henkilöiden mukana. Juoksen karkuun, kiipeän, taistelen, juonittelen. Mielikirjani ovat yleensä pitkiä isoja tarinoita, ja huomaan välillä että kun takakannen puoli alkaa tuntua kevyeltä, tulee ahdistus - voi ei, kohta tää loppuu! Loppuun päästyä saatan olla hengästynyt kuin olisin tosiaan tehnyt kaiken sen mitä kirjassa tapahtui. "

Onko siis ihme jos Poulet sai minut melkein viskaamaan kirjan kattoon varpaankynnet oieten ja huutamaan jes!jes!

Kuinkahan moni on minulle sanonut että kun lähtee opiskelemaan kirjallisuutta, katsoo lukemaansakin uusin silmin. Lukemisen lineaarisuus, se miten tarina alkaa, sen vaikutus koko tarinan kokemiseen - kuinkahan usein olen ollut vihainen Stephen Kingille: menit äijä tekemään noin hyvän tyypin, annoit mun rakastaa sitä ja sitten tapoit sen!

Jos Poulet saa minut hihkumaan, saa Iser puolestaan väittämään vastaan. Äijä väittää että lukuprosessin merkitys syntyy toki tekstin ja lukijan vuorovaikutuksesta mutta teksti on silti dominoiva. En allekirjoita. Se on vähän niin kuin sanoisi että äidin geeneillä on lapselle enemmän merkitystä kuin isän geeneillä. Teksti on toki sama, se on absoluuttinen mutta lukukokemus on IMO omanlaisensa jokaiselle. Niin kuin lapsi on muuta ja enemmän kuin vanhempiensa tuote, niin on tarinakin.

Auto kiukuttelee

Mieheltä tuli meili että autosta pamahti pakoputki ja remontti hörppäsi huomattavan summan käsillä olevasta budjetista. No, tää on niin tätä; viikon päästä tulee pokkaripalkkio, sitä ennen ei mitään ylimääräisyyksiä. Paitsi karkkipäivänkarkit lapsille :)
Oli aika jolloin tuo olisi ollut viikkoja kestävä katastrofi. Kuten ennenkin olen todennut, toimeentulon mieltää aika lailla sen mukaan mihin on tottunut. Siitä katastrofistakin olisi selvitty silloin aikoinaan - mutta myöntää täytyy että huokaisin tyytyväisyyttäni, kun nyt ei tarvitse.

Mies on vähän synkempi, mutta ei hänkään rahan takia. Viime päivien kylmyys pakotti kotimotoristini takaisin auton rattiin ja se on se mikä rassaa. Kun on tämä suomen syksy tällainen...ja kun joutuu autolla ajamaan pakosta, niin se prkles vielä ryttyilee!
Ysiseiska kotona tänään, samoilla oireilla kuin pikkuveli oli kolme päivää. Paitsi ei ihan niin pääkipuisena, tai sitten vaan sietää enemmän jomotusta.
Ja itsellä on luettavaa, posti toi kuorellisen monisteita Helsingin yliopistolta ja kolme kirjaakin on. Joten lätinät sikseen ja kimppuun.

Pippelinmuotoisia pastilleja

Minä tässä kaikessa rauhassa naputtelin ensimmäistä kirjallisuustehtävääni (keskustelutehtävä) avoimen verkkoon kun yläkerrasta 02 kajautti:
- Äiti, tu kattoo, täällä on pippelinmuotoisia pastilleja!
Siis täh?
Niin, seitsemänvuotias oli googlettanut kuvahakuun sanan pippeli.

No, pippelinmuotoiset pastillit taitavat olla aika harmittomia mutta huusin silti että SULJE SE HETI! kun en tiennyt mitä mahdollista muuta tuolla hakusanalla olisi löytänyt..

Sitten puhuttiin internetistä ja hakusanoista ja sopimattomista sivuista sun muuta. Älkää kysykö mitä estoja lasten koneella on, äitee ei tiedä, jotain on...tosin en tiedä voiko googlessa bannia hakusanoja millään tavalla. Että jos seitsemänvuotias kirjoittaa sinne pippeli niin se vastaa että sori, ei tällä sanalla...
Miehelle soittamisesta ei ollut apua. Se mokoma vaan nauroi. Siis ottaa asian vakavasti loppupeleistä mutta kun soitin että arvaa mitä poikas googletti niin ensireaktio oli tietty tuo.

Kummallisia lausahduksia täällä kuulee aina joskus. Tämän taisin jo kertoa:

- Äiti, miksi meidän rappusilla on maksa? (Ysivitonen, pari vuotta sitten)

Oli siellä, jonkun pikkujyrsijän sisäelin, saattoi olla jopa maksa. Naapurin kissa tuo välilä lahjoja ulkorappusille. Joskus koko hiiren, välillä roippeita. Ei, minä en ruoki sitä.

Ja se unohtumaton puhelu kun miehen kanssa oltiin cittarissa ja just valittiin lihoja grilliin. Soi siinä yhtäkkiä äidin kännykkä ja siellä närkästynyt Ysiseiska:

- Äiti, 95 uhkailee mun hammasharjaa.

Kääntyi siinä pää jos toinenkin kun minä repesin nauruun ja ulvoin puhelimeen että miten voi uhkailla toisen hammasharjaa.

Selvisihän sekin. 97 oli tullut sisälle, isosisko oli käskenyt pestä kädet ettei tule pöpöjä.

Tähän 97 lällättämään:
- 95 pelkää pöpöjäää, 95 pelkää pöpöjäää---

Johon sisko kylmänviileesti:
- Ai, säkö et pelkää pöpöjä? Sulleko olis ihan sama jos mä menisin ja nuolaisisin sun hammasharjaa?

Niin sitten toinen soitti että sisko uhkailee hammasharjaa.

Juttu jäi henkiin. Jos turhautunut Ysiseiska puuskahtaa että "sanokaa nyt Ysivitoselle" minä vastaan automaattisesti että "ai uhkaileeko se taas sun hammasharjaa". Ei tietenkään pitäisi.

Ja nyt sitten pippelinmuotoiseia pastilleja.

Ensimmäinen aavistus joulusta

En sitten saanut kahviseuraa, kohtalo ei nyt oikein suosi Pirreä ja minua. Siirretään.

Nollakakkonen ja minä olemme kotona. Huomenna poika saa mennä kouluun jollei lämpö nouse uudelleen.

Toipilas lukee Roald Dahlin Matildaa - sai eilen luetuksi Jalin ja suklaatehtaan ja tykkäsi kovasti - ja äiti puolestaan yrittää keskittyä intertekstuaalisuus-artikkeliin. Mitä nyt välillä piti piipahtaa kertomassa teille että ensimmäinen "kohta tulee joulu" -fiilis syntyi siitä tosiseikasta että aamulla oli pakkasta ja ennen kaikkea tuoksusta joka jäi sormiini kun kuorin satsuman.

Vuosi sitten angstasin joulua etukäteen. Se tunne että tahtoo jotain muuta kuin sitä mitä on aina ollut, löi yli. Taisin osittain pilata fiiliksilläni perheenkin joulun...mutta kun niitä fiiliksiä ei saanut imuroitua pois, riisuttua päältä tai edes pakattua piiloon.
Eikä siinä ollut kyse mistään muusta kuin tunteesta että niin paljon on minun elämässäni toisin että joulussakin pitäisi olla jotain toisin. En osannut tehdä itseäni ymmärretyksi.
Nyt on onneksi toisin. Nyt voin taas iloita joulusta, vaikka jotkut ihmiset ovat lopullisesti poissa ja maailmani toisenlainen.
Jaha, mitähän tulee lukemisesta, Nollakakkonen avasi teeveen...eikä siinä muuta mutta kun siellä möykkää ylen lastenohjelma-inhokkini Katti Matikainen. Oikeasti, amerikka-kanavilta tulee niin paljon lastenohjelmiksi naamioitua älämölöä että voisivat edes suomalaiset jättää hosumisen ja huutamisen vähemmäksi. Toiset vissiin tykkää, kun sarja jatkuu ja jatkuu.

Vielä yksi satsuma...ja lisää kahvia

Kotoista moniajoa

...puhutaan puhelimessa puheenjohtajan kanssa vuosikokousasioita, samalla kun etsitään nuorimmaiselle lyijykynää ja puhalletaan pipiä (löi päänsä kuivausrummun avonaiseen kanteen, samalla kun vakuutetaan keskimmäiselle että Flora culinesse juokseva kasvirasvavalmiste käy pullan leipomiseen vaikka ohjeessa puhutaan margariinista, samalla kun vastataan miehen kysymykseen joka koskee insuliinipumpun läpivalaisua lentokoneessa (mikä ei kyllä ole allekirjoittaneen osaamisaluetta mutta on sen langanpäässä olevan puheenjohtajan, joka on diabeteshoitaja), samalla kun viimeistellään hobbyhallin tilaus joka sisältää talvikamat nuorimmaiselle....

Ei ainakaan aivokalvontulehdusta

Neljä myöhäisillan tuntia vierähti Lasten ja nuorten sairaalan polilla. Joku virus se kaiketi on; verenkuva, pissanäyte ja nieluviljely olivat puhtaat. Pronaxen-reseptin kanssa poistuttiin puoliltaöin apteekin kautta kotiin.
Nollakakkonen nukkuu vieläkin, poikaressu. Itse pilkin koneella ja yritän plarata eilisiä meilejä koskien tulevaa vanhempainyhdistyksen vuosikokousta. Että toivottavasti tuli eilen vastattua tilintarkastajille jotain järkevää..
Väsymys on melkoinen.

Takapakkia

Ehkä mainitsin lauantain bloggauksessa että Nollakakkonen oli kuumeessa perjantain?
No, seuraavana päivänä hän oli kuumeeton, ihan pirteä oma itsensä, sunnuntaina samoin. Ei mitään estettä voinnin puolesta lähteä kouluun ja taekwondoharkkoihin eilen.
Kello viisi tänä aamuna tuli viereen itkuinen, päänsärkyä valittava kuumeinen poika. No, kotiin jäätiin.
Ei tästä oikein ota tolkkua. Kurkkuun ja päähän pikkuisen sattuu, ei muita oireita.
Vielä loppukesästä angstasin nöfnöfiä, enää en jotenkin jaksa edes miettiä koko virusta. Mutta tuollainen eestaas seilaava kuumeilu on kyllä vähän kummallista. Ehkäpä soitan viisaammille ja kysyn..
EDIT; päivä meni kohtalaisesti pikku potilaalla mutta illan mittaan lämpö taas nousi ja eritoten silmiä kuulemma särkee. Kouluterveydenhoitajan mukaan oli tänään soitettu samoista oireista toisella oppilaalla. Sanoi että liikkeellä on enteroviruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdusta. Googletan oireita ja pikkuisen pelottaa...

Uusi viikko

...uudet kujeet? No ei, vanhoilla sinnitellään. Päivän ohjelmassa olisi askarrella muovikassillinen omppuja säilyvämpään muotoon, hakea kirjastosta pari oppikirjaa, naputella rikostajarakkautta, mietiskellä äidin ja pojan välistä keskustelua isoista asioista (fiktiivistä)

Pohjalla on hyvä viikonloppu, jonka voisi otsikoida vaikka Teemana ystävyys. Miehet mekoissa rakkaaksi käyneen työporukan kanssa perjantaina, silmiä aukovaa itsetuntemuskeskustelua M-siskon kanssa lauantaina ja sunnuntaina sitten haastattelu liittyen tähän kirjahankkeeseen .

Puolitoista tuntia puhuin lähes keskeytyksettä nauhurin pyöriessä. En ollenkaan tiedä päätyykö tämä minun tajunnanvirtani lopulliseen kirjaan mutta sain haastattelusta lähes yhtä paljon kuin annoin, ellen enemmän.
Teki hyvää pohtia ihmissuhteitaan, itseään ystävänä, välimatkan merkitystä ystävyydelle, miehen ja naisen ystävyyttä.

Erityisesti viimeksi mainittu on pohdituttanut paljon muutenkin. Ystäviini kuuluu eri-ikäisiä naisia, pari heteromiestä - lähinnä ystävien puolisoita - ja yksi kolmekymppinen homomies. Ei siis monia miespuolisia joita voisin ystäviksi nimittää, mutta sitäkin läheisempiä

Jotkut eivät usko että heteromies ja -nainen voivat olla ystäviä ilman seksuaalista jännitettä. Minä uskon ja uskon jopa niin että tämän voi laittaa koetukselle; voi mennä sänkyyn ja todeta että tämä ei ollut meitä varten, meidän juttu ei ollut tässä - ja olla ehkä parempia ystäviä sen jälkeen.
Keskustelun jälkeen oli tyhjä ja kaikkensa antanut olo, hyvällä tavalla.

Ja pisteeksi iin päälle törmäsin metrossa (edit, kirjoitin ensin metrolla, onneksi editointienkelini Kirsi huomasi asian ja pelasti ystävän joutumasta kiskoille liiskaksi!) entiseen naapuriin jonka kanssa jaettiin ilot ja surut vuosikausia.

Tämä nainen on varsinainen arjen sankari, kävi aikoinaan puistattavia piirteitä saanutta huoltajuustaistelua lapsistaan, opiskeli ammattikoululaisesta akateemiseksi lukihäiriöstä ja taloudellisista haasteista huolimatta.
Nyt tämä lämmin ihminen, kahden kulttuurin lapsi on ylpeä pienen tytön isoäiti ja tekee työtä jota rakastaa.
Sain häneltä jatkokyydin kotiin ja kutsuin hänet kahville, päivitettiin yhteystiedot ja todellakin tapaamme uudestaan.
Voisiko henkinen eväspussi olla muuta kuin kukkuroillaan tällaisen viikonlopun jälkeen?
Nyt on arki täällä taas, kouluunlähtöhälinää taustalla. Ysivitonen lähtee torstaina rippilahjamatkalleen Lontooseen. Ulkona on on syksy saanut niskalenkin kesästä. Viikon alku tuntuu hyvältä.

Nauruterapia auttoi

Täällä taas ja kommenttien valvonta poistettu. Kiitos rakkaille ystäville ja tervetuloa kommentoimaan hyvät ja pahantahtoiset anonyymit. Tuolla on toki kommenttilaatikon rullaverhovalikossa, sieltä mistä se Nimetön valitaan, sellainen open ID -kohta johon voi kirjoittaa nimen vaikkei olisikaan itse bloggaaja, esim Tuulalle tiedoksi.

Tästä vielä, Antin kommentista

Ja jo se, että joudut miettimään anonyymien ja meidän muiden sinulle tuntemattomien ihmisten kommentoimista (ja että kestätkö sitä), kielii siitä ettei blogaaminen ja Internetin avoimuus taida sopia sinulle.Et läheskään aina kestä kritiikkiä ja räjähdät marttyyrilinjalle jos joku on sanoo jotain mitä et odottanut tai halunnut kuulla.

En tosiaan tiedä, Antti, kuka olet ja kauanko olet täällä lurkkinut ja, ennen kaikkea, ihmettelen miksi..mutta sama se. Bloggaaminen ja internetin avoimuus ei sovi minulle?

Aloitin ekan blogini vuodatuksen puolella 2006 ja siellä tuli ihan oikeasti rapaa niskaan mm. kirjoittamisestani. Sattui se. Mutta jatkoin. Ja löysin mukavia ihmisiä.

"Et läheskään aina kestä kritiikkiä"? Haluaisinpa nähdä sen joka ihan aina stoalaisen tyynesti kestää kaiken arvostelun! Hatunnostoni niille, minä en ole sellainen. Joskus ärsyttää, toisinaan sattuu. Kaikkea ei halua kuulla. Minusta se on inhimillistä
Myönnän nämä puutteet itsessäni.
Mutta palaan aina takaisin bloggaamaan. Hyviä tyyppejä on täällä paljon enemmän kuin pahoja tyyppejä. Eikä hyvä tyyppi=se joka on kanssani aina samaa mieltä. En minä anonyymeille tätä vakuuta vaan niille hyville tyypeille.

Ja tosiaan, nauruterapia auttoi. Kun näki Osku Heiskasen Britney Spearsina ja Jarkko Valteen Amy Winehousena alkoi anonillitys naurattaa, ja oma herkkänahkaisuus samoin. Täällä ollaan ja hyvin voidaan - paitsi Nollakakkos-reppana jolla on kuumetta...

Tauolle

Olen tosiaan nyt niin pieni, inhottava ja negatiivinen ihminen että hemmottelen itseäni blogitauolla. Sinä aikana kommenttien tarkistus on päällä.
En minä lopeta bloggaamista. Pureskelen vähän aikaa ja mietin tarvitsenko anonyymeja besserwissereitä.

Silppuinen päivä

Myönnän että tekemiseni yleensäkin ovat paikasta toiseen singahtelua.
Silloin kun lapset olivat pieniä, oli vähän pakko. Se jäi päälle ja alkoi tuntua omalta. Että kirjoittaa pari riviä pokkaria, käy laittamassa pyykit kuivumaan, pari riviä pokkaria, purkaa tiskit koneesta, pari riviä pokkaria...no ymmärrätte idean.
Tämä päivä on ollut huonolla tavalla sellainen. Tarkoittaa siis sitä että singahtelu ei ole ollut edes singahtelua vaan vetelää aloittamisesta ja toiseen hommaan siirtymistä.
Kaikki on jäänyt vaiheeseen, kirjoittaminen, siivoaminen, opiskelu...tuntuu että kommunikointi ihmisten kanssa on sekin ollut puolihuolimattomia puolilauseita.
En muista mistä luin että joku ei ollut hajamielinen älykkyyden tai taiteellisuuden vuoksi vaan siksi että mieli oli hajalla. Lause oli käännös englannista: "absent mind" , toimii lontoonkielellä paremmin.
Ja juuri sellaiselta minusta on tuntunut tänään. Sitä tunnustelee otsalohkoaan että ihanko tosi mulle ei ole tehty salaa lobotomiaa yöllä?
Enkä ole edes katsonut telkkaria! Joskus aikoinaan kun pidin päiväkausien Jack Bauer -maratoneja (kera neulepuikkojen tai viikattavien pyykkien; älkää nyt vaan luulko että minä VAIN olisin ;D ) oli pää puuduksissa kauttaaltaan. Jos on tullut kiire pokkarin kanssa, olen seuraavan päivän hitusen toistaitoinen.
Nyt ei ole yhtä yksittäistä syytä ja siksi tämä olotila jurppii.
Huomenna Kahteen Kanaan katsomaan (taas) miehiä mekoissa. Ei, en kyllästy, vaikka olen jo nähnytkin shown, öö, kaksi kertaa. Hyviä ystäviä ja taatusti hauskaa. Tämähän on siis DAA-terapiaa (Drag Addicts Anonymous). Jarkko Valteen sääriä katselee ilokseen kerran jos toisenkin!

Eilen en ollut mitään

Edes sitä vähää mitä olen yleensä. Noin kello 21 kun perhe huomasi aikatauluissaan vakavan koordinaatiopäällekkäisyyden, minä taas kerran otin asian omille niskoilleni, löin luukut kiinni ja sulkeuduin makuuhuoneeseen tuijottelemaan kattoa. Olin maailman huonoin ihminen. Ja vaimo. Ja äiti. Ja ennen kaikkea, koordinaattori. En ollut osannut pitää kaikkea käsissäni.
Mitä siitä että koordinoimassa ja säätämässä oli muutama muukin tyyppi, minähän sen kaiken imuroin vastuulleni ja ruoskin itseäni osaamattomuudesta.

Aamu toi järjen joka muistutti että elämä on - ja myös siitä tärkeästä asiasta että yksi itsetehostuksen tapa on kahmia kaikki omalle vastuulleen. Se on vaarallinen tapa, siihen sairastuu ennen pitkää. Me naiset olemme riskiryhmää.
Eikä mitään kuolemanvakavaa ole tapahtunut. Ei taatusti.

Viimeisten ihmisten anatomiaa ja vaarallisia hedelmiä

Saman tien tässä tulee mieleen pari pikku asiaa, liittyen sanojen merkityksiin ja meidän nuorimmaiseen. Nollakakkonen on varsinainen verbaalijonglööri ja aina välillä tulee mielenkiintoisia dialogeja tämän tienoilta.
Vaarallinen hedelmä - keskustelu käytiin jo kesällä.
- Äiti. Papaija taitaa olla vaarallinen kasvis.
- Se on hedelmä. Ja miten niin vaarallinen?
- No, lue vaikka sun voidepurkista. Se puree.
Ja ihan totta. Purkissa lukee "The Body Shop Body Lotion. Papaya puree"
Eli eksoottisten hedelmien hyllyllä kannattaa olla varovainen.

Päivänä eräänä hän taas luki kirjaa joka käsitteli keskiajan ritareiden elämää. Siinä oli heraldiikkaa helposti selitettynä, sukuvaakunoita ja niiden ominaisuuksia. Heitin ihan koemielessä kysymyksen:
- Mitäpä piirtäisit meidän sukuvaakunaan.
Pienen miettimisen jälkeen tuli vastaus:
- Viimeisten ihmisten anatomiaa.
Että TÄH! jäätiin miehen kanssa katsomaan ja pyydettiin tarkempaa selitystä. Viimeisten ihmisten? No, yksinkertaisesti siksi että poika on aakkosissa luokkansa viimeinen (olisi kai pitänyt mennä Aarnion kanssa naimisiin, yleensä lapsemme ovat olleet vähintään tokavikoja).

Mutta anatomiaa..en ole ihan varma tietääkö poika mitä sana tarkoittaa.

Pitäisiköhän antaa kynä ja paperi ja pyytää piirtämään se sukuvaakuna?

Ookoo, raportintynkää

Ensinnäkin, poikien välinen väärinkäsitys oli juuri sitä, väärinkäsitys. Ainakin Nollakakkosen ja M:n pojan kanssa. Se toinen poika ja M:n poika jatkavat selvittelyjä.
Opettajan suhteen kommunikointiongelmat ja sen sellaiset tuli selviteltyä. Asiallinen nuori nainen joka osaa ottaa suoria kysymyksiä vastaan ja perustella näkökantansa. Pyörrän pyhät sanani ynseydestä, nyt kun tutustuin lähemmin.
On siellä ihan oikeastikin korjattavaa. Tuo pukuhuonejuttu muun muassa. Ilmeisesti joku koordinaatiohässäkkä, kutosten ja ykkösten liikuntatunnit ja -ohjelmat ovat päällekkäin ja opettaja oli sanonut ykkösille että voivat käyttää MYÖS vessaa pukuhuoneena jos homma sujuu vielä hitaasti. Etteivät siis jää kutosten jalkoihin. Ja osa oli sitten käsittänyt homman niin että on pakko vaihtaa vaatteet nimenomaan vessassa..
No, tässä kohtaa huomautin että juuri tämän takia pienistäkin käytännöistä kannattaa infota vaikka se tuntuisi turhalta. Ja sitten taas minun mielestäni, jos tällainen pukuhuonekoordinointi on hankalaa ja tulee päällekkäisyyttä niin ne jotka joustavat ovat kuudesluokkalaisia, eivät koulun pienimpiä.
Se varsinainen juttu minkä takia siellä oltiin oli pieni yksittäistapaus, josta opettaja ei nähnyt aiheelliseksi raportoida koska se oli selvitetty koulussa. Ei siinä muuten mitään mutta kun tämä toinen perhe oli tulkinnut asian ihan toisella tavalla.
Yksittäisestä tönäisystä ja varpaille tallaamisesta ja "vessanpönttöpääksi" nimittämisestä (Nollakakkonen tekijänä) oli tullut toisen pojan perheessä pitkään jatkunutta tönimistä ja nimittelyä. Siis ihan vain virhetulkinta.
Kumpikin perhe oli sitä mieltä että jo selvitetytkin kärhämät pitää antaa tiedoksi koteihin juuri tämän takia. Kun niistä kuitenkin puhutaan. Ettei synny väärinkäsityksiä. Nythän tämä meni niin että M tuli lankoja pitkin sunnuntaina ja sanoi Nollakakkosen kiusanneen poikaansa useita viikkoja.
No, minä en ole niitä jotka ajattelevat että ei meidän poika. Miksei meidän poika, ainahan se kiusaaja jonkun lapsi on. Otin siis asian vakavasti ja otin yhteyttä kouluun. Kerroin että Nollakakkosta epäillään kiusaajaksi ja ihmettelin että miksemme ole kuulleet asiasta mitään. Ja koulussa oli luultu että homma on selvitetty..
Eli tässä oli meidän perhe jonka ekaluokkalainen on suurperheen kuopus ja joka on tönäissyt toisen tieltään, tajuamatta satuttaneensa ja sanonut että väistä senkin vessanpönttöpää. Kerran.Ei mitään kivaa käytöstä mutta ei mikään iso juttu Nollakakkosen vinkkelistä. Kohteena vain on ollut toisen perheen esikoinen, herkän puoleinen ekaluokkalainen jota jo toinen oppilas kiusaa järjestelmällisemmin, iltapäiväkerhossakin. Ja sitten opettaja joka ymmärrettävästi haluaa hoitaa tämän tason jutut koulussa.
No joka tapauksessa, palaverista jäi hyvä ja mukava tunnelma, vanhemmat ovat sitten kuitenkin sitä lajia että voitaisiin hyvin tutustua ja kaveristuakin.
Loppupäivän olen silti ollut rättiväsynyt, just ja just sain ruuan tehdyksi (riisiä, broiskukastiketta, kaali-puolukkasalaattia) ja himottaisi päästä jatkamaan Runousopin perusteita, mutta en tiedä taipuuko pää nyt tajuamaan poeettista funktiota tai Jakobssonin mallia...

Hyvin se meni

..ja jokainen osapuoli oli odottamaani parempi tapaus. Mutta siis ongelma ratkesi, jos sitä ikinä olikaan.
Myöhemmin lisää, nyt liian väsy.

Puolitoista tuntia palaveriin

11.35 mennään sitten puhumaan viisaita koululle.

En tiedä mitä tapahtui illan ja yön aikana mutta kaikki se uho mitä eilen tänne purin on valunut jonnekin. Jäljellä on väsymys, tympäännys ja haluttomuus puuttua koko asiaan.
Enkä minä osaa elää sen haluttomuuden kanssa kun se tuntuu haluttomuudelta huolehtia lapsestaan.
Minä katson poikaa joka lähtee aamuisin mielellään kouluun, tulee takaisin yleensä hyväntuulisena - jos ei, niin vika on siinä että tarvitsee välipalan. On vähän huithapeli läksyjen suhteen ja vastaa kryptisesti "mistä mä voin tietää?" kun kysytään mitä oli läksynä. KUKA MUU sen voi tietää, kysyn kerran toisensa jälkeen.
Pojan kohdalla en usko minkään ison pyörän olevan vinossa. Sellainenkin oli yhden lapsen kohdalla ja silloin selkäydin hälytti ihan toisella tavalla. Nyt se on hiljaa.
Koulussa olisi yhtä ja toista säädettävää, ei isoa vikaa mutta paikoiltaan loksahtanutta. Säätämisessä vanhemmat voivat olla mukana ja pitääkin olla.

Minussa on joskus ollut se mitä tarvitaan että asioita saadaan liikkeelle. Ylikehittynyt epis-tietoisuus ja suoranainen nauttiminen barrikadeille noususta yhdistettynä sujuvasanaisuuteen ainakin kirjallisessa viestinnässä.
Mutta onko minussa enää sitä? Loppuivatko eväät jo viime vuonna? Onko minusta tullut vanha, laiska ja väsynyt?
Pelkään sitä

No niin

Nyt tuli sitten reissarissa tapaamisaika huomiselle. 11.35?
Asia on sen laatuinen etten oikein käsitä miksi meidän pitää mennä ensin...ja ilmeisesti kaikkien perheiden erikseen.

Hajoita ja hallitse?

Eikö perusopetus ole julkista enää???

Pitkin syksyä olen ihmetellyt Nollakakkosen opettajan tietynlaista, hmm, ynseyttä, niukkasanaisuutta ym. Pari kertaa olen joutunut menemään poikaa hakemaan eli ollut koulun pihalla tai käytävällä odottamassa, kun on lähdetty jonnekin suoraan koululta ja näissä tilanteissa olen kokenut että ekaluokkalaiseni opettaja on suorastaan närkästynyt siitä että olen tunkeutunut hänen reviirilleen.
Mietin että onko oma näkemykseni ryvettynyt Ysiseiskan asioita selvitellessä. Onko minulla ennakkoasenne koulua kohtaan? Olisiko sittenkin pitänyt valita se toinen koulu? Jnejne.
Tänään puhuin pitkään puhelimessa Nollakakkosen luokkakaverin äidin kanssa, asiasta, joka koskee minun poikaani, hänen poikaansa ja yhtä kolmatta poikaa. Äiti (sanon häntä M;ksi tästä eteenpäin) soitti asiasta jo eilen ja juteltiin Nollakakkosen kanssa. Juttu ei ole kamalan vakava mutta kuitenkin sellainen että ilman muuta olisin odottanut opettajan ottavan yhteyttä meihin vanhempiin.
Minä missasin lukuvuoden ensimmäisen vanhempainillan. Olin yksinkertaisesti yliväsynyt. Nyt harmittaa, sillä kun M:n kanssa juttelimme puhelimessa, selvisi, että poikien opettaja oli siinä vanhempainillassa vetänyt rajat vanhemmille: pihalle voitte tulla vastaan, koulun sisäpuolelle ei ole mitään asiaa! Siis TÄH?
Koulu jota viisi kuudesta lapsestani on käynyt, tämä kyseinen koulu, on aina ollut ylpeä "kyläkoulun" maineestaan ja koulun ja kodin välisestä yhtestyöstä.
Ja nyt tulee sitten ekaluokan opettaja joka sanoo näin. Joka on selvittänyt kolmen pojan välistä tilannetta poikien kesken eikä ole ilmoittanut osapuolten vanhemmille. M oli saanut kuulla asiasta KOULUN ILTAPÄIVÄKERHON OHJAAJALTA, ottanut yhteyttä opettajaan joka on sanonut että hän "seurailee" tilannetta pari viikkoa. Ja nyt kun M soitti suoraan minulle ja toisen pojan äidille, minä otin kouluun yhteyttä Wilman kautta (koulun ja kodin välinen sähköinen kohtaamispaikka) ja kysyin että miksi meille ei ole tullut tietoa, ei reissarissa, eikä Wilma-viestinä.
No, tänään M soitti uudelleen. Opettaja oli soittanut ja ollut närkästynyt siitä että M on soittanut meille - asiassa joka koskee mitä suurimmassa määrin meidän lapsiamme! Sitten opettaja oli sopinut tapaamisen Mn ja tämän pojan kanssa siten että koululla huomenna ovat ensin M+poika ja sen toisen pojan perhe 12. -12.30 ja sitten meidän perhe tulee mukaan 12.30 eteenpäin.

Odottelen edelleenkin omaa viestiä tapaamisesta. Jollei sitä kuulu, menen kahdeksitoista koululle huomenna.

Olen hiukan ollut varpaisillani kuopukseni koulunaloituksen suhteen, on tuntunut siltä että kaikki ei ole ihan ookoo mutta mihinkään konkreettiseen en ole päässyt käsiksi vielä.
Läksyistä kulkee tieto huonosti, yleensä ope merkkaa reissariin läksyn unohduksen, mutta itse läksyjä ei näytetä merkittävän mihinkään. Liikuntavarusteita Nollakakkonen on unohdellut kotiin kerta toisensa jälkeen ja sekin selvisi nyt miksi.
M kertoi että ykköset joutuvat vaihtamaan liikkakamat päälle ulkovessassa! Missä siis toiset oppilaat käyvät jatkuvasti. On kuulemma liian hidasta viedä ykköset pukuhuoneisiin ja vaihdattaa siellä.

Minä voisin ehkä nielaista tämän kokemattomana ykkösen äitinä, Mutta jumalauta, koulu on tuttu jo kahdenkymmenen vuoden ajalta, minä tiedän sen pukuhuonetilat ja meiningit! En yhtään ihmettele että poikani "unohtaa" liikkakamat kotiin jos ne pitää vaihtaa ahtaassa vessassa jossa ravaavat toisetkin oppilaat ees taas.

Ja tiedän senkin että perusopetus on julkista ja tuntia saa mennä tahtoessaan seuraamaan ja ainakin vielä Ysivitosen ja Ysiseiskan aikana siihen jopa kannustettiin.

Tiedän ikävä kyllä senkin että nykyinen rehtori ottaa itseensä kouluun kohdistuvan kritiikin. Ja sen että olen hänen silmissään hankala äiti. Mutta nyt tiedän että en ole ainoa joka on tämän syksyn menoa ihmetellyt. Helpotti suunnattomasti. Tuohon on tultava muutos, tiedonkulun pitää parantua ja minä viis veisaan siitä jos leimaudun hankalaksi.
Eikä yksi ynseä ykkösluokan opettaja tai rehtorin hauras ego minua pysäytä!

Eeva tarttuu omenaan

..eli kirjallisuusopintojen matskut tipahtivat jo tänään verkkolokerooni Helsingin avoimessa yliopistossa.
Olen tutkiskellut ensimmäistä tehtävää kuin omenaa kädessäni. Minä syön omenan kuorineen, kokonaisena. Söin silloinkin kun kuorineen ei saanut syödä. Samalla tavalla luen kirjan. Joskaan hyvää kirjaa ei voi syödä loppuun niin kuin hyvää omenaa. Mutta siis rouskutan ahneesti ja nautin ompusta kokonaisena.
Nyt olisi tarkoitus pilkkoa omena osasiksi ja kasata kokonaisuus uudestaan. Maistella maistuuko se erilaiselta. Omenan viipaleetkin ovat hyviä; jostain pitää vain löytää se maltti etsiä veitsi, paloitella, maistella palaa kerrallaan.

Tekniikkaa ja keittiöhommia

Puhuri blogissaan manasi tikkuilevaa digiboksiaan ja minä kirjoitin piiitkän myötätuntoisen kommentin kun yli-innokas explorer haistoi taas että mua pitää suojella - liikkistä!- ja hävitti kommenttini taivaan tuuliin.
Tässä kohtaa hihkaisin miehelle ylös että jos minä vaihdan oman oletusselaimen tulikettuun, niin vaihtuuko hänen selaimensa samalla (tuolle tasolle ei tietotaitoni ulotu että tietäisin automaattisesti.) Ja what do you know, mies ilmoitti ettei meillä Firefoxia edes ole. Stana! En ole tiennyt kun en ole aikaisemmin tutkinut. Hän ei kuulemma jaksanut tapella yhteensopivuusongelmien kanssa. No, ei sille sitten mitään voi, mikä minä olen moittimaan, en ole meidän pääkäyttäjämme.
Palomuurin turvatason pudotus auttoi hiukan mutta etenkin bloggerin blogien kommenttilaatikossa tätä tapahtuu vähän väliä. Kai tässä pitää alkaa kirjoittaa kommentit notepadilla ja askarrella-paskarrella ne sitten kommenttilaatikoihin.
Keittiössäni on kaksi isoa muovikassillista luumuja ja yksi kassillinen omenoita joten nyt menen googlettamaan luumureseptejä. Hilloa en tahdo tehdä, pelkään kuumentaa purkkeja.

En tiedä mikä minuun meni

Helsingin avoimen yliopiston kursseilla oli tilaa kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoissa.
Kirjoittauduin

Löysin jotain

Kuulin tämän radiosta kerran, Anneli Saariston laulamana.

Vuosi oli 1986, kaiketi taas yksi niitä iltoja kun odottelin ex-miestä kotiin ja toisaalta pelkäsi missä kunnossa mies tulee ja joudunko lähtemään yön selkään.
Tämä lumosi, kärvensi ja hätkähdytti. Tajusin että minähän olen tuo tyttö, ilveilijöiden matkaan kadonnut. Se joka hyvinvointikodissaan nuorena ei tiennyt mikä on raskasta ja mikä keveää ja joka sai sen oppia tulevina vuosina. Joka sitten lopulta leikkasi itsensä veitsellä irti tanssivasta karhusta, otti lapsensa ja lähti. Ja unohtui vuosikausiksi.

Eilen oli ihana, kamala, poikkeuksellinen perjantai. Ei siitä sen enempää. Satulle vain kiitokset (ja Mikalle lentopusu).

Mutta takaisin tyttöön ja tanssivaan karhuun. Tyttö unohti kaiken ja unohtui itsekin ja nyt kun tyttö on aikuinen nainen ja melkein neljännesvuosisata on takana ilveilijöiden elämästä, laulu löytyi juutuubista.
Yritin aktiivisesti unohtaa tuon vaiheen elämästä koska hävetti. Opin raskaan ja keveän ja kantapään kautta opin tärkeän ja vähemmän tärkeänkin. Silti peittelin harmaalla huovalla kaiken ja jos sen huovan alta näkyi karhun käpälä ja tai ilveilijän hiha, potkin ne takaisin.

Nyt kun löysin tuon laulun, tajusin että tein virheen. Ihminen ei saa hukata paloja itsestään vaikka kuinka tekisi mieli. Muuten sitä on, niin kuin yhdessä toisessa laulussa sanotaan "aina jotain vailla, mut silti okei".

Mukavaa lauantaita kaikille.

Pitääkö hävetä sitä että on varakas

Sirpa Selänne totesi että on vaikeaa kasvattaa lapsia kun on paljon rahaa. Pitää elämäntyyli balanssissa ettei mopo karkaa ja todellisuus unohdu. Että muistaa ettei tämä ole "tavallista" elämää.
Näin minä hänen haastattelussa Me Naisissa ymmärrän. Ja minkä minä sille voin jos ymmärrän väärin.
Kun tämä yksi väittämä otettiin puheeksi täällä se totta kai poiki keskustelua. Rohkenen väittää että juuri tämä osa haastattelua oli repäisty esille juuri siksi.
Olisihan se helppo nähdä että siinä yksi hyvinvointirouva kehtaa valittaa omia "ongelmiaan" kun toisilla on Niitä Ihan Oikeita ongelmia.
Kun kirjoitan tätä, tilisaldoni on neljätoista euroa. Voin vain toivoa että huomiseksi luvattu rahasumma free-hommista on huomenna tilillä. Enkä minä mitenkään erikseen fanita Selänteen perhettä.
Mutta turhaa minusta on naulata seinälle naista joka myöntää että rahasta huolimatta lastenkasvatus on välillä kimuranttia. Että ei se raha siitä ongelmatonta tee vaikka joitakin mutkia rahalla voi oikoakin.
On muutamia asioita joista pitää olla näköjään visusti hiljaa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön, vai miten se menikään.
Yksi on varakkuus. Minä olen ollut köyhä lähes koko aikuisikäni (ei nyt pohdita syitä, omia valintoja!) ja väitän että mukavampaa on kun on rahaa. Nukkuu yönsä paremmin kun ei tarvitse murehtia laskujen maksua tai lasten kumisaappaiden hankintaa. Mutta lottovoitto ei ratkaisisi minun ongelmiani. Minusta on kivaa katsoa vaikkapa Gossip Girliä, sikarikkaiden kakaroiden elämää. Viihdettä.
Toinen on älykkyys. Ainakin minä sain aika kummallisia kommentteja kun Ysivitonen aloitti koulunsa vuotta aikaisemmin. Ei hän ole ainoa välkky tässä perheessä, olipahan vain koulukypsä silloin.
Mutta minä sain kuulla moitteita lapsuuden lopusta, omasta halusta päteä lapsen kautta, och så vidare.
Ainakaan siitä ei saisi olla ylpeä, siitä että lapsi on fiksu, menestyy ja pärjää. Se on jotenkin rumaa ja ainakin se ehdottomasti sulkee pois sen että vanhempi arvoistaisi lasta omana itsenään, eikö totta? Jos on ylpeä lapsen saavutuksista, ei lapsi itse ole minkään arvoinen.
Ja paskat, sanon minä! Kumpikin on mahdollista. Olen ylpeä lapsistani, ylpeä kuin piru poikasistaan. Paukutan henkseleitä kaikelle sille mitä he ovat - mutta myös sille mitä he osaavat! Ei se ole kiellettyä!
Ei pidä hävetä hyviä asioita elämässä siksi ettei niitä ole kaikilla. Ei niillä pidä pröystäillä, mutta ne voi kantaa pää pystyssä. Ja kamoon, kaikkihan me tiesimme että mrs Teemu Selänne on varakas nainen. Ei se ainakaan minua ärsytä, vaikka itse elän kädestä suuhun.

Laiska töitään lukee?

Jos tämä viisaus pitää paikkansa niin olen sitten laiska ja ylpeä siitä.
Totuus on nimittäin että jos en pidä mielessäni asioita jotka olen tänään tehnyt, uskon etten ole tehnyt mitään.
- kopioinut ja niputtanut huomisen vanhempainyhdistyksen vuosikokouksen materiaalia
- päivittänyt taas kerran yhtä ceeveetä (ei oma, vaan toimeksianto)
- leiponut nakkipiiloja (synttärisankarin välipalatoivomus)
- kirjoittanut fiktiota parisentuhatta sanaa.
- pessyt usw kasapäin pyykkiä.

Pakko katsoa tuloksia huomatakseen tekemänsä, kun olo on ylensyönyt ja liikaa nukkunut. Ei meillä käsittääkseen mitään kotitonttuakaan ole näitä hommia hoitamassa.

Kaksitoista vuotta tänään täyttänyt Ysiseiska on kaverillaan käymässä, mies leipoo pizzaa (pojan illallistoivomus. Pikkuveli on pihalla ja isosisko tanssitunnilla. Kiva että perheellä on energiaa, mistäs itselle sais..

Kipeänä

mies vaihteeksi. Uskoi lopultakin olevansa flunssassa ja jäi kotiin. Täällä sitten olla möllötämme molemmat.
Ei oikein mitään järkevää sanottavaa. Takaisin naputtelemaan puhtaaksi sitä synopsista. Ei innostaisi. Mutta kun kerran laitoin nimen paperiin...

On tämäkin

Kaikesta minäkin otan stressiä. Nyt sitten siitä etten ole vielä kirjoittanut maanantaitarinaa. Ihan niin kuin olisin sen jollekin velkaa!
Nollakakkonen lähtee tänään kokeilemaan taekwondoa. Isoveli aloitti saman ikäisenä ja on suorittanut vöitä punaruskeaan asti eli seuraavana ruskea vyö. Katsotaan innostuuko pikkuveli. Partioon tykästyi heti. Sudarilauman nimi on Kyyt (hui!).

Itse olin aamulla hepulin partaalla kun totesin hävittäneeni meilin jossa tuli tuoreempi versio Perinnön synopsiksesta. Kaivausten jälkeen se löytyi paperiversiona jota nyt sitten olen naputellut verkkaisesti päivän mittaan wordiin ja siinä lomassa järjestänyt vaatehuonetta, silittänyt ja keittänyt jättikattilallisen makkarasoppaa. Tai siitä tuli kyllä melkein muhennosta, cittarin mammuttitarjousperunat olivatkin sitten jauhoista lajiketta. Ei haittaa meitä.
Pitää lähteä lataamaan kautta isompien koululaisten lippuihin. Ja ostamaan jotain hyvää illaksi.

Syksyisiä mietteitä.

Talo tuoksuu miehen itsesavustamalle lohelle. Hyvää oli pottujen ja kermaviilikastikkeen kanssa.

Ja taas allekirjoittaneessa heräsi halu kokeilla, kuinka edullisesti saisi kasaan maistuvat ravitsevat ja monipuoliset viikkosapuskat.
Syksy on tässä suhteessa energistä aikaa. Syksyllä maaelementti saa minussa vallan ja kesäaikainen pakkopullan, -puuron ja -perunan kokkaus unohtuu ja korvautuu tällä kokeilunhalulla. Mahdollisimman hyvää mahdollisimman halvalla.
Joskus oli pakko. Legendaarisena syksynä 2001 oli perheen ruokabudjetti 300 euroa kuukaudessa. Tuo summa merkitsee eri ihmisille erilaista elintasoa. Meitä oli seitsemän silloin ja meille se merkitsi...no, säätöä ja suunnittelua. Mutta budjetti piti! Äidistä kehittyi excelisti joka sai kicksejä siitä jos selvittiinkin 280 eurolla. Suunnilleen samat peruselintarvikkeet samasta kaupasta; reitin olisi osannut silmät ummessa. (edit! silloin ei ollut euroja, tiedän, nuo on niitä vastaavia markkasummia).
2002 keväällä kun ensimmäinen äippäraha kolahti tilille tunsi itsensä miljonääriksi kun pystyi joskus ajamaan siitä mistä aita on matalin (pitseria) tai ostamaan viinipullon. Kyllä, aikoinaan sallin itselleni lasin, pari viiniä silloin tällöin odottavanakin.
Mutta ei tuo aika ollut pelkkää kurjuutta ja kiristelyä. Se oli oikeastaan haastetta, survival-elämää tiettyinä aikoina etenkin jos kävi niin vanhanaikaisesti että kyllästyi hetkeksi olemaan köyhä ja tuhlasi lastenvaatteisiin, kirjoihin ja lehtiin (tuhlauskohteita edelleen).
Syksy herättää tämän energian kesäsiestalta. Sitä alkaa tehdä ruokalistoja, katsoa tarjouksia. Kurkkii tyytyväisenä pakastimeen joka pullistelee mustikoita, vadelmia, puolukoita ja raparperia. Kiroaa taas kerran kun ei uskalla lähteä sienimetsään omin päin (missä, oi missä olisi minulle kokenut sienestäjäkaveri).
Ja toinen juttu, tulee kylmä, lämmintä päälle. Puikot kilisevät taas ja lankakerät muuttuvat lapasiksi ja villasukiksi. Tämä puoli jäi viime vuonna kirjoittamisen jalkoihin, mutta niin sen kuuluikin jäädä, silloin. Nyt on ajankäyttöä oppinut sorvaamaan niin että kumpikin sujuu. Tai joskus ei kumpikaan ja silloin pitää vain olla.
Kohta on pimeiden iltojen ja tuikkukynttilöiden aika. Odotan sitä.

Och regnet föll

Tänään tää on pistänyt pihaa syksykuntoon ja ehti just korjata melkein kaiken pois ennen kuin sade lankesi. Liian aikaisin taputtelin itseäni päälaelle, puutarhahanskat olivat jääneet kastumaan kukkapenkkiin :O
Mustia tulppaaneja ja valkoisia narsisseja pitäisi ensi kesänä kasvaa penkissä. Edellisen asukkaan istuttamat kevätkukat olivat ihan "lopussa" jo. Siis tulppaanit tulivat sellaisina räjähtäneinä eikä narsisseihin tullut kukkia ollenkaan. Kanervia ja hopealehtiä lähti Plantagenista matkaan syksyä sulostuttamaan ja kun näin keltaisen koristekurpitsan tiesin heti mihin sen laitan, eli vajan oven vieressä olevaan kukkakoriin kanervien kaveriksi.
Kolmannes kilpakirjoitusta valmiina ja tarina on tanakasti takaraivossa, kuitenkin siten että jättää väljyyttä muuttaa jotain matkan varrella. Kässärisynopsiksen sain ja ensimmäistä dialogia alan pakertaa ensi viikolla.
Ysivitonen kuumeilee kotona, verensokerit pysyvät onneksi ruodussa kotikonstein. Ysiseiskan myötä on arkinen meno palannut kotiin - ja iltaisin kitaransoitto jota tajuan viime viikolla kaivanneeni.
Mutta nyt ruokapöytään, perunoiden, kananugettien, kasvisten ja aiolin kimppuun!

Leirikoululainen kotiutui

Kaikki hyvin, oli ollut kivaa, ei ollut flunssa iskenyt ja rinkan sisällön ohella kotiin tuli kassillinen tuliaisia Pandan tehtaalla. Talossa on nyt enemmän täytelakuja kuin laki sallii,
Sen sijaan Ysivitonen nukkuu sohvalla kuumeisena. Osasin odottaakin.

Minä olin typerä

Olen ollut idiootti, kun kuvittelin että lapsi unohtaa. Että kun aikuiset katkaisevat välinsä ja yhteydenpitonsa, ei lapsikaan muista mitään.
Nollakakkonen ilmoitti äsken uskonnonläksynään kirjoittavansa kirjettä. Sanoi että haluaisi kirjoittaa sen serkulleen mutta "en mä voi koska sit jos se lukis sen niin sen äiti muistais taas sut"
Tiedän että tällä bloggauksella paljastan taas kaulavaltimoni Anonilleille. Antaa mennä vaan, kaikki mitä keksitte sanoa, olen jo sanonut itselleni, eikä se loukkaa minua.

*surullinen ja oman tyhmyytensä kipeästi tiedostava*

Ensin minä, nyt muut

Kas niin. Nyt on sitten mies tulossa kipeäksi. Ja Ysivitonen. Lähtivät kouluun ja töihin kuitenkin vaikka suunta on ihan selvä. Kirjoitin Ysivitosen liikuntaopelle viestin että tyttö ei osallistu tämän päivän tuntiin. Tanssitreenit niinikään peruttu.
Yritin puhua miestä ympäri että mene nyt edes autolla töihin. Mutta ei. Kun kerran on moottoripyörä niin on moottoripyörä ja niin kauan kun Suomen lyhyt ja vähäluminen kesä jatkuu (lokakuulle?) niin keski-ikäisenä moottoripyöräilyyn hurahtanut uros lähtee töihin prätkällä vaikka ois mikä!

No. Minä katson Elisaviihteeltä eiliset mentalistit ja harperit/ silitän samalla vaatteita . Ja sitten jatkan Rikos ja rakkaus - kässäriä josta meni 10 000 sanan rajapyykki rikki eilen. Aikaa on lokakuun loppuun..

Raivo teki hyvää ja suli nauruksi

Kiitos kommenteista, viitaten eiliseen angstahdukseeni. Olin täysin varautunut siihen että joku Anonyymi kiillottaa näppistään kommentoidakseen että "no voi helevetti, pitääkö sua paapoa joka nuhan tullen?" (EDIT. Uskokaa tai älkää, siellä se oli samaan aikaan kuin minä tätä naputtelemassa!)

Kaiken varalta, ei pidä. En kyllä tykkää huonoa jos joku paapoisi, olen toivoton hoiva-addikti, mutta lähinnä toivoisin ettei kuumeiselta ja yskivältä äitikoneelta odotettaisi normaalia toimintaa. Kun se ei vain toimi!

Mutta kyllä teki hyvää avautua. Ette uskokaan miten. Kuin olisi ottanut henkisen suihkun - nyt just tarvitsen sitä fyysistä kyllä,tulin asioilta ja hiki juoksee pitkin niskaa.
Elämäni ensimmäiset 2o vuotta olin häpeämätön itkupotkuraivari -suuttuja. Sitten tapasin miehen joka rinnastaa huutamisen lyömiseen.
Seuraavat 15 vuotta menivätkin sitten tantrum-suuttumisen kitkemiseen. Jo ihan lastenkin takia. Onnistuin vaihdellen..
Kun isä kuoli, jäätyi koko tunneskaala pariksi vuodeksi. Isä oli tempperamentikas suuttuja hänkin, häneen samastuin enemmän kuin äitiin. Emotionaalista jääkaappia kesti siihen Viimeinen lento -bloggaukseen (jaa, mutta se taitaa olla vanhassa blogissa) jolloin itkin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen noin suunnilleen. Ja siitä asti olen opetellut suuttumista uudestaan. Antanut lupaa kiukulle, sille että voin sanoa, kovaa ja korkealta että minua ei kohdella näin! ja nyt minä en halua että minulle puhutaan! perkele! Ilman syyllisyyttä.
Heh, pakko kertoa vielä mikä oli primitiivireaktio ennen kuin avauduin tänne eilen. Karjaisin perheelle että nyt minä laitan teille ruuan ja sitten minä lähden lenkille!
En tiedä tajusiko kukaan perheenjäsenistä mutta idea oli suurin piirtein tämä:
"Minä lähden flunssaisena lenkille ja juoksen itseni henkihieveriin ja saan sydärin ja kuolen ja sittenpähän näette" :D

Tosi aikuista, kypsää ja fiksua, eikö? ("minä pidätän hengitystäni...")
Tai ehkä onkin.
Se että SANON lähteväni lenkille flunssaisena enkä oikeasti lähde. Miten lie.

Mutta nyt on olo hyvä. Flunssa on menossa ohi, sain asioita hoidettua, vähän hemmoteltua itseänikin (Henning Mankellia kirjakaupasta ja uusi villatakki, pokkaripalkkio tuli) ja energiaa riittää päivän hommiin.

EI! EI MINUA VAIVAA MIKÄÄN!

Raivarivaroitus - kaikki jotka menevät hajalle siitä että bloginpitäjä on kiukkuinen, jättäkööt lukematta

Minä olen täysin terve, pystyvä ja kykenevä ihan kaikkeen mitä velvollisuuksiini kuuluu. Totta puhuen kaikki ajatukset siitä että minä - minä! - olisin kipeä, edes puolikuntoinen ovat huuhaata. En minä voi olla kipeä! Minun pitää tietää missä joka &%/(/&(#¤:n kadonnut lappu on, kysyi sitä sitten opettaja, mies, lapsi tai vaikka naapurin täti! Kadonneitten sukkien on syytä löytyä, pitää ottaa kantaa tanssitunteihin, muistaa kaikki kaikesta kaikkien kanssa kaiken aikaa. (Ynnä tehdä makkarasoppaa ilman kasviksia.)

MINÄ EN JAKSAISI KUIN OLLA JA TOIPUA EIKÄ KUKAAN TAJUA.

Olkoon sitten. Minä julistaudun epäkipeäksi tällä sekunnilla. Ihan sama mitä kurkku, nenä ja kuumemittari sanovat. Minä olen terve koska äidit eivät saa sairastua ennen kuin ovat valmiita kuolemaan.
Ja juu, enhän minä saisi tätä edes kirjoittaa. Kun perhe pahastuu. Minun bloggaamiseni ahistaa muutamia.
Arvatkaa mitä?
Just nyt minä paskat nakkaan sille! Puren jokaista joka yrittää estää minua bloggaamasta!

Tai ei ehkä sittenkään

Eilen laski kuume ja minähän tietysti julistin itseni terveeksi siltä istumalta, nappasin pari buranaa ja säntäsin postiin ja pankkiin ja ruokakauppaan ja herratiesmihin. Sillä seurauksella että kuume nousi yöllä uudestaan.

Ei tämä vissiin sikasellaista ole. Ei lihaskipuja ja kuume tuli viimeisenä. Räkä roiskuu ja yskittää, joten tänään otan opiksi ja pysyn suosiolla kotona (paitsi huoltamomarketista pakkotäydennykset ruokaostoksiin plus jääteetä: minä ja perheen pojat olemme täysin addiktoituneita Pirkka persikkajääteehen!)

Sitä Marinan vinkkaamaa Kariston romaanikilpailua olen miettinyt ees ja taas. Arvonnan alla on, aloitanko ihan tyhjästä, käytänkö sitä synopsista jolla yritin Gummeruksen kirjailijakouluun vai jalostanko yhden Kolmiopokkareistani romaaniksi. Viimeiseksi mainittu houkuttelisi enemmän. Vaihtaisin näkökulmaa romaanikässärissä. Vähän samaan tyyliin kuin Siintää Sargassomeri/Kotiopettajattaren romaani. Ja huom, vertaus koski sitten vain ja ainoastan näkökulmia.
Jos joku ei Sargassomeri-romaania tunne niin briiffisti, se on Jean Rhysin romaani jonka minäkertoja on Bertha Mason, siis Kotiopettajattaren romaanin hullu rouva Rochester.

Vai olisiko sittenkin

Helvetillinen päänsärky josta burana talloi vain kolmanneksen nurin. Kuumemittari näytti kolmeakymmentäkahdeksaa.
Minulle, jonka normaalilämpö on about 36,6 tuo on jo Kuumetta.
Viimeisen viidentoista vuoden aikana mulla on äärimmäisen harvoin noussut lämpö. Ollaan kai "kylmäverisiä" sekä minä että mies. Mies jos saa kuumetta niin on tosi kipeä..sairasti kerran angiinan joka äityi kurkkupaiseeksi, kun arvauskeskus ei antanut antibioottia. Eihän angiinaa voi sairastaa ilman kuumetta? Kyllä kuulkaa voi! Tuolloin elettiin 90-lukua, siitä seuraava kuumeennousu miehellä veikin sitten sairaalaan (perforoitunut umpilisäke, poistettiin)

Kaiken kaikkiaan omat viime vuosien kuumeilut ovat liittyneet äitinä olemiseen, eli rintatulehduksia sairastin useita, erityisesti poikien vauva-aikana. Kun Ysiseiska oli sitä lajia jonka piti saada maitonsa Tässä ja Nyt niin sitä ei juurikaan tullut miettineeksi, onko ulkona tarpeeksi lämmin...

Jaa miksikö kuhkin kuumeisena koneella? Mies tulee vasta iltapäivällä Lentokoneella Italiasta ja Ysiseiska pitää saattaa varttia vaille seitsemäksi koululle. Tuolla hän syö aamupalaa, minä en saanut alas kuin jääteetä. Poika lähtee leirikouluun. On siis täysin terveen kirjoissa koko muu perhe.
Oikeastaan mun pitäisi mennä hoitamaan yksi vanhempainyhdistyksen pankkiasia Itäkeskuksen Nordeaan ja hakea kaksikin lähetystä postista. Mutta jaksut ovat vähissä ja jos tämä nyt on sitä nöfnöfiä niin ei tuntuisi kivalta tartuttaa pankkisalillista vanhuksia.
Jospa keskityn siihen mitä on pakko. Eivät ne postit ja pankit karkaa mihinkään.

Murphyn laki sovellus 407748329

Kun toinen perheen huoltaja on poissa, tulee toinen kipeäksi. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin flunssainen.
Kieltäydyn uskomasta että tämä on possunuhaa silti. Kunhan jotain köhää. Suursiivousaikeet unohdan kyllä suosiolla. Ehtii myöhemminkin.

Isi lähti lentokoneella Italiaan

Otsikko juontaa juurensa vuosien takaisesta Ysivitosen ja iskän välillä käydystä keskustelusta.
- Me voitais isin kanssa mennä vaikka....lentokoneella Italiaan
- No hei,mihin noi toiset menis, äiti ja pikkuveljet, ja
-No ne vois mennä laivalla Tallinnaan (äänellä joka kertoi että evvk)

Eilen isi tosiaan lähti lentokoneella Italiaan. Ilman tytärtä, tai ketään muutakaan meistä. Toisin sanoen mies piipahti pitkäksi viikonlopuksi Milanoon entisen työkaverinsa luo. Kotiutuu maanantai-iltana.
Ja kaikkihan jo tietävät mitä tämä meidän residenssissä tarkoittaa - pasta- ja keittoaterioita, salkkareita ja kauhuleffoja. Salattuja elämiä eivät äiti ja tytär voi katsoa ilman miehen sarkastisia kommentteja - jotka kostetaan F1 kisojen aikaan. Ja horror on äiskän ikioma harrastus, ei mikä tahansa verikekkerimellastus, vaan kunnon kummitusjutut. Mies ei jaksa moisista innostua.
Ei niin että tässä voisi tai edes viitsisi antautua teeveen nielaisemaksi. Lääkäripokkari lähti liikkeelle ja nyt on Rikoksen ja rakkauden aika. Ja pitäisi pakata Ysiseiskan leirikouluvarustus ja toimittaa poika koululle aamuseitsemäksi maanantaina. Kuinkas muuten, muilla koululaisilla on ysiaamu. No, sumplitaan...
Niin, ja huonoja tapojakin harrastetaan kun kis- eikun iskä on poissa. Luetaan ruokapöydässä. Kai minä olen niin paatunut tässä suhteessa että en edes pidä sitä pahana tapana. Ja jokainen joka on syönyt meidän perheen kanssa tietää, että sujuu se myös ilman kirjoja. Mutta ne ovat herkullinen lisä...

Afrikkalaista taidetta ja verovirastoa

Löin pisteen pokkarini viimeiseen lukuun, huomenna oikoluku ja sitten pois käsistä, ah...

Koska Ysivitonen sai ensimmäisen työpaikkansa (sunnuntaityö, kisahallilla, apuvalmentamassa pienimpiä telinevoimistelijan alkuja) piti hänelle hakea verokortti. Helsingin verotoimisto suuressa viisaudessaan lakkautti Itäkeskuksen toimipisteensä eli Nollakakkonen koululta ja sitten hänen ja isosiskon kanssa Kaisaniemeen jonottamaan. Afrikkalaista taidetta näimme kulttuurikeskus Caisassa, jonne piti pikkuveli kiidättää äkillisen pissahädän yllättäessä. No, ei ollenkaan pahimmasta päästä vessaanmenomatka. Olisi siellä voinut olla pitempäänkin, oikeastaan.
Mutta nyt olen iloinen että ollaan kotona. Ulkona on kaiketi viimeinen hellepäivä, tukahduttavan, hivuttavan kuuma sellainen. Ihan veto poissa jäsenistä ja koko porukka näyttää juuri ja juuri jaksavan haalia välipalaa käsiensä ulottuville.

Nyt jos jättäisi päivän kirjoittamiset tähän ja huomenna kävisi sitten Rikos ja rakkaus -tarinan kimppuun.

Voisipa vain olla (tarinamaanantai 69;Pyyntö)

Taas kerran hän harjoittelee pyyntöä peilin edessä.

Samalla hän katsastaa peilin tutun näkymän. Pellavainen suora tukka, olkapääpituinen. Sellaisena siitä saa kuulemma monenlaista. Siniharmaat silmät, sileä vaalea iho, kapeat kasvot, puhtaat piirteet.

Tuntuu hyvältä katsoa näitä kasvoja. Ne näyttävät yhtä hyviltä kuin tyhjä kalenteri. Hänen kalenterinsa saa olla tyhjä vain vähän aikaa, ihan uutena. Näin on ollut koko hänen ikänsä ja nyt hän on neljätoista.

Hän kuulee kännykän piippaavan. Tekstiviesti. Hän ei halua lukea sitä. Äiti se kumminkin on. Se on taas löytänyt jonkun casting-tilaisuuden tai koe-esiintymisen.

Tyttö nostelee hiuksiaan peilin edessä. Hän muistaa ensimmäisen muotinäytöksen jossa hän oli ollut, viisivuotiaana. Äiti oli vienyt hänet näytille ja hänet oli oitis otettu.

Hän muistaa miten hiukset olivat paljon pidemmät silloin, ne olivat letillä pään ympärillä
Ja miten se yksi nainen oli sanonut. "Voi miten ARJALAISEN kaunis lapsi!" Hän ei ollut tajunnut sitä silloin. Eihän äiti ole Arja vaan Merja, hän muistaa miettineensä.

Viime vuonna, seiskalla, käytiin holokausti läpi historian tunnilla. Silloin juttu oli tullut hänen mieleensä ymmärryksen myötä ja häntä oli ínhottanut, ihmetyttänyt ja hävettänyt, hävettänyt se että hän oli ollut arjalaisen kaunis lapsi.

Ja kuten arvata saattaa, ovi käy. Äiti se on, kädet kasseja pursuten. Meikkejä ja HM:n vaatteita. Ei äidille itselleen vaan tämän nukkeleikkeihin. Voi kun äiti saisi töitä! Silloin sillä ei olisi aikaa harrastaa hänen elämäänsä.

"Moi kulta, mikset sä vastannut? Luitko sä edes koko viestiä? Ne kuvaa uutta nelosen sarjaa ja tarvitsee siihen sun ikäisen tytön. Kato, nyt saatiin uusi tilaisuus, kun se edellinen meni sun oksennustaudin takia pilalle! Tänään, parin tunnin päästä kaupungilla joten hopi hopi! Tule tsekkaamaan mitä mä löysin sulle, aivan ihania juttuja..."

Nyt!

"Äiti" hän sanoo katse suoraan äidin silmissä "Mitä jos mä voisin, tän yhden kouluvuoden vaan olla? Käydä koulua, tehdä juttuja, olla ihan tavallinen tyttö? Jooko?"

Elämä, kuolema, ystävyys

Palattiin noin tunti sitten Järvenpäästä. Rakkaitten ystävien kanssa oltiin moottoripyöräajelulla, ensin Paippisissa motoristikahviolla syömässä jädet. Sitten päätettiin kurvata Järvenpäähän katsomaan olisiko muuan tietty perhe ja eritoten muuan pieni punatukkainen tyttö ( s.18.8) kotona.
No, kotona oli vain perheen ylpeä isä mutta istahdettiin kahville ja ihailtiin vastasyntyneen kuvia. Tuntui hyvältä katsoa uutta ihmisenalkua edes kuvasta kun löysi aamulla ystävän kuolinilmoituksen Hesarista.
Muistan miten aamulla, ensi järkytyksen jälkeen ajattelin että niin. Tämä tulee vain kiihtymään. Minä olen vasta 46 mutta koittaa aika kun löydän enemmän tuttuja nimiä kuolin- kuin syntymäilmoituksista.
Toisenkin vauvauutisen kuulin tänään, näinä päivinä syntyy toisen rengasystävän vauva, laskettu aika 9.9.2009.
Jäin miettimään ystävyyttä. Rengas oli unohtumaton joukko äitejä ja naisia, ihmisiä, joiden kanssa jaoin iloja ja murheita. Nollakakkosen syntymä, isäni kuolema, VillinLapsen kanssa käydyt synkimmät vaiheet, kaikki nämä jaoin 7-10 naisen porukassa, meilitse, päivittäin ja monta kertaa päivässä.
Aika kului ja lennätti meidät hajalleen. Ei siihen ollut oikeastaan mitään syytä, siihen että yhteydenpito jäi (kuinka usein niitä syitä löytyy).
Tämän päivän kuolinuutinen sai ajattelemaan Rengasta, kaikkia yhdessä ja jokaista erikseen. Ja pohdin samaa kuin silloin suvun naisten kokoontumisessa. Ei meidän tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että yhteydenpito on harvaa. Aina voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Minun mielestäni ainakin. Ihmiset ovat siellä missä ovat, elävät omaa elämäänsä mutta muistot yhdistävät edelleen ja uudelleen. Surullista että tarvittiin, ainakin omalla kohdalla, yhden poismeno sen tajuamiseksi.

Anku on poissa

Mies keskeytti aamuisen blogistaniassa surffaamisen näyttämällä minulle Hesarista tämän

Rakkaamme

Anku Anna-Leea Ritvanen
s.14.6.1967 Jyväskylä
k.12.8.2009 Kerava

Emme me vuosiin olleet pitäneet tiivistä yhteyttä mutta sitä ennen, no niin, hän oli yksi rengassiskoistani.
Muistan hänet parhaiten polttareistani. Kovin moni ei taida viettää polttareita vauva kantoliinassa.
Minä vietin, ja Anku sylitteli pientä Nollakakkosta että sain syödyksi lounaani ja avattua renkaan häälahjat. Punainen pusero hänellä oli päällään ja kainalossa pieni vaaleakiharainen tytär ihmettelemässä minun vauvaani hänkin.

Sanat juoksevat nyt karkuun. Lopetan tähän

Lauantai

Lauantai on hyvä päivä. Ensi viikolla on paljon tekemistä, paikkoja jossa käydä, asioita joita hoitaa. Lauantai on suvanto siinä keskellä.
Ekaluokkalainenkin voi rentoutua. Jostain syystä koulu jota poikanen odotti koko kesän, on muuttunut stressin aiheuttajaksi. Poika on pahantuulinen, tiuskii ja itkeskelee. Läksyt tekee mielellään ja jos koulusta kyselee niin ei, ei häntä kukaan kiusaa tai muuta. On vain tylsää.
Aion puuttua asiaan, selvittää, hoitaa.

Mutta nyt tyydyn kuuntelemaan pojan lauleskelua tuossa vieressä, kun hän leikkii pikkulegoista väkertämillään kullankaivuukoneilla. Kummassakin on tukevat pyörät, toisella kaivetaan maahan reikä ja toisella sitten kerätään kulta ja laitetaan takana olevaan säiliöön. Näitten väkerrysten kanssa nuoren miehen mielikuvitus on rajaton.
Pitäisi varmaan siivota. Ja kirjoittaa. Viikko deadlineen.

Rauha, rauha...

Anonyymeille kiitos mielenkiintoisista näkökulmista mutta älkää nyt toistenne tukkaan käykö silti...
Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Joku tahtoo selkeän juonikuvion ennen kuin lyö sanaakaan itse tarinaan, toinen lähtee soitellen sotaan tai pikemminkin astuu tallaamattomalle polulle ja katsoo minne se vie. Itse olen vähän sekäettä tässä kohden.

Kolmiopokkareita olen julkaissut seitsemän, kahdeksas ilmestyy lokakuussa, yhdeksättä naputtelen. Kolmiopokkareissa on konsepti. Tarina on tietyn pituinen, tiettyjä asioita täytyy tapahtua. Joitain harvoja ei saa tapahtua. Esim, ylenpalttista väkivaltaa ei saa olla. Tekstin täytyy olla toimituksessa tiettyyn päivään mennessä, eli aikakin on taulutettua.

Näissä raameissa olen kuitenkin kokenut että olen saanut aika vapaasti mellastaa, kiitoksella. Tuota lokakuussa ilmestyvää jännäsin kun se enemmmän olisi istunut siihen Rikos ja rakkaus -teemaan, mutta kyllä siitä sitten Timantti tuli. Elokuvan Nuori naimaton nainen inspiroima Timanttipokkari.
Se rakastuminen, parinmuodostus on vähän pakko. Eivät ne muuten olisi romanttisia pokkareita. Kai tässä on niin keski-ikäinen ettei muista enää millaista oli rakastua...en minä muutakaan selitystä keksi sille miksi tyssähdän aina tähän: mies ja nainen tietävät tunteensa ja toistensa tunteet. Tulee se ahaa-elämys että sinä,juuri sinä.
Pitäisi varmaan alkaa säästää se ihan loppuun, ettei sitten tulisi päänvaivaa että mitä ne sitten tekevät? Ai lav juu, juu lav mii, entä sen jälkeen? " Inari jatkoi elämää niin kuin ennenkin mutta Karri oli hänen ajatuksissaan yötä päivää"? Tuo on vähän hankala sanoa kolmellatuhannella sanalla.
Mutta, kuten sanottu, tuossa kohtaa tulee PYSÄHDYS, ei seinä. Aina olen päässyt eteenpäin. Jos säästäisin romanssin loppuun, tarina ei olisi rakkaustarina vaan muut elementit jyräisivät romantiikan alleen.
Jos jostain syystä tulee tekstin kanssa kiire, vaikkapa pokkari odotettua lyhyemmällä aikataululla (kaksi kertaa on käynyt niin) , niin silloin hyödyn jäsentelystä. Jaan 30 000 sanan urakan 10x3000 sanan kokonaisuuksiin (lukuihin, noin karkeasti).
Pistän paperille numerot 1-10 ja luonnostelen parilla lauseella mistä mikäkin luku kertoo. Ja se
on suuntaviitta, ei kaava. Usein se lopullinen tarina löytyy sillä että EI tee niin kuin on suunnitellut.

Ja aina ilahdun yllätyksestä, siitä kun jossain vaiheessa käy niin kuin eilen, että tulee jotain joka antaa koko lopputarinan tullessaan.

Sudari

Tänään oli lippukunnallamme uusien sudenpentujen ilmoittautuminen. Nollakakkosen partiotaival alkaa ensi tiistaina, toistaiseksi nimeämättömässä laumassa. Taidan suosiolla ostaa 140-senttisen paidan Partioaitasta. Isoveljen paita oli 130 ja viimeinen sudarivuosi oli aika noloa katseltavaa. Mutta onpahan pojilla peräkkäiset kokousajat ja 02:lla eskariaikainen kaveri samassa laumassa.
Vanhempainneuvostosta lähtee useampi jäsen, melkein panikoiduin kun näin pöytäkirjan (flunssa esti kokoukseen pääsyn). No. Ilmoittautumistilaisuudessa oli sihteeri paikalla ja tiesi kertoa että kaksi on jo löytänyt itselleen seuraajan. Pitää markkinoida VeeYytä aktiivisesti syksyn tapahtumissa (mm. lippukunnan 50v-juhlat lokakuussa; kutsu kävi äidille ja Ysiseiskalle tänään.
Se eteenpäin ryöminyt pokkari sai uuden käänteen ja ratsastaa aallonharjalla kohti loppua. Ei tarvinnut kuin tuoda yksi sivuhenkilö esiin ja kas, eukko toi mukanaan koko lopputarinan :O. Enää tarvitsee naputella sanoja jonoksi ja sivuja pinoksi kuten ent. kollega hienosti joskus lohkaisi.
EDIT: Lippukunnanjohtaja soitti. Lauma kokoontuu sittenkin torstaisin 18-19. Eipä mitään, käy se sekin.

Täällä taas!

Lapsilla oli hauskaa esikoisen+vävypojan kanssa. Ja meillä vanhemmilla oli, hmm, kypsän aikuismainen reissu.
Asumisen puitteet olivat tällä kertaa melko askeettiset (hotelli Metropol) mutta Oliverin ruoka taas hyvää. Söin tartarpihvin uuniperunalla ja punaviinikastikkeella, jälkkärinä kirsikka-juustokakkua. Minkä lisäksi kävin hierojalla, käsihoidossa JA kampaajalla. Koko paketti maksoi noin 40 euroa, kun maksan saman pelkästä pään trimmauksesta täällä.
Ensimmäisen kerran noin kolmeenkymmeneen vuoteen mulla on punaiset kynnet. Ja oikein kunnon burgundinpunaiset vielä.! Lyhytaikainen ilo meikäläisellä joka käyttää kynsiä työkaluina. Oikea etusormi ja vasen peukku ovat jo lohjenneet pikkuisen..

Mutta joudun taas toistamaan itseäni - paikka oli ihana, ruoka oli hyvää, juoma oli hyvää ja ennen kaikkea seura oli hyvää. Lopultakin muistin muuten tuoda sitä vampyyrijuomaa kotiin. Tarkoitan siis venäläistä Odessa Red -marjakuohuviiniä. Se on punaista kuin vampyyrin drinkki ja maistuu suloisen marjaisalle.
Aikataulukin oli parempi kuin aikaisemmin. Yleensä olemme lähteneet aamunkoitteessa perjantaina ja palanneet iltalaivalla lauantaina. Nyt lähdettiin 10.30 Tallink Starilla - eli kaikessa rauhassa liikkeelle - ja palattiin klo 14 lähtevällä Starilla takaisin. On ollut aikaa palautua (=katsoa Teemalta leffaklassikko Exodus ja siemailla vaniljavodkasnapsia...)

Ja maljakossa on tummanpunaisista ruusuista ja keltaisista gerberoista solmittu kimppu kukkia. Mies osti sen minulle hääpäivän kunniaksi. Mietin jotta pitäisikö kuivata se...katsotaan. Meinaan se on kaunis kuin morsiuskimppu, sidottu samaan tapaan.
Nyt tuntuu hyvältä kiinnittyä arkeen. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille, myös niille jotka tapasimme laivalla ja joista ainakin yksi lukee tätä. Terkkuja niille muille!

Lähtökuopissa

Päivä on mennyt pätkätyömahdollisuuksien kartoituksessa, uusia tuulia, ehkä, sillä suunnalla. Kirjoittaminen on ollut vähän onnahtelevaa, olen siinä viheliäisessä vaiheessa romanttista pokkaria joka tulee rakastumisen jälkeen ja ennen vastoinkäymisiä.
Tuossa kohtaa tyssähtää yleensä. Kun kyseessä on marraskuu, ei oikein joulujutuillakaan voi täyttää kuoppaa. Niin no, joulukuun alkupuolella voisi olla adventtia, itsenäisyyspäivää, Lucia-juhlaa, etenkin kun tarina sijoittuu ruotsinkieliseen kuntaan.
Luulen että tänään keskityn kuitenkin pakkauspuuhiin. Huomenna lähtee laiva klo 10.30 Länsisatamasta ja käynnistyy Vastuuttomuus2009 (HUOM! Nimi kuulostaa pahemmalta kuin on..).
Nuorimmaisen ensimmäinen kouluviikko on takana ja hyvin tuntuu luistavan koulunkäynti. Vähän tavallista äkäisempi on 02 ollut iltaisin mutta lasken sen uuden sulattelun tiliin.
Sai muuten ensimmäisen viikkorahansa tänään - 1 euro ekaluokkalaiselle - ja on nyt isonveljen kanssa tekemässä Sijoituksia lähi-Alepassa

Sukupuolisymbolien tulkintaa

Puhun nyt siis niistä piirroskuvioista; ympyrä ja nuoli ylös=mies ja ympyrä ja + -merkki=nainen.

02 sai näillä symboleilla kuvioidun heijastinavaimenperän koulusta - syystä jota tiedä en - ja kysyin että tiesikö hän mitä ne tarkoittivat. Joo-o, miestä ja naista. Sitten hän alkoi pohtia miksi juuri nuo merkit ja noin päin.

Johtopäätös seitsemänvuotiaalta: "Se plussa on siksi kun nainen synnyttää sen lapsen, se on niinku plussaa perheelle. Ja nuoli ylös miehellä on se kun isä kasvattaa sen lapsen isoksi"

Nih!

Mä käyn vähän asioilla...

...sanoi mies eilen. Sillä oli tietty pilke silmässä, tietty hymy naamalla.
No, jotain oli tulossa taloon, vaihtoehdot jäätelöstä asuntoautoon. Koska ilta oli kaunis ja hän lähti autolla, totesin että jäätelöä se ei ole. Jotain isompaa.

Se oli uusi ( 2v vanha, lapsettoman pariskunnan käyttämä) tiskari.

Helpotusta..

Meidän tiskarista on tullut frigidi!

Disis-vasis-masiina kuumentaa veden enää haaleaksi ja aterimet joutuu pesemään käsin uudestaan. Argh! Just nyt en olisi kaivannut tällaista. Tai milloin sitä KAIPAISI, mutta harvinaisen paska tilanne että kone hajoaa nyt just!

Pojat menivät keskenään kouluun aamulla -hyvin meni matka - ja ovat viisi minuuttia sitten molemmat päässeet. Jännäänkin tässä miten kotimatka menee...

Viikonloppuna tiedossa hääpäiväreissu Tallinnaan with very dear friends..

Ihan niin kuin isoveljet!

Meillä mennään kahdella kaavalla kouluun. Tytöt omallaan ja pojat omallaan.

Tytöt tulevat ekana koulupäivän silmät loistaen ja puhetta pursuten. Raportti tehdään minuutintarkasti ("ja sitten mä kävin vessassa" - muistaakohan esikoinen..). Kavereista touhutaan, opettaja on aina ihan ihana.

Pojat tulevat tuppisuisina. Voisi luulla että ekana päivänä on ollut jälkkää. "Ihan kivaa" "emmä muista" "emmä jaksa kertoo"

Nollakakkonen ei ollut poikkeus.

Tuolla hän nyt lukee aapisläksyä ja läksyjenlukuasentokin on kuin isoveljeltä peritty. Polvillaan sohvalla, puoliksi luisumassa lattialle, kirja sohvalla levällään, pää kirjassa kiinni ja ylimpänä on pylly.

Sen verran sain informaatiota että eskarikavereita on luokalla pari, rinnakkaiselle meni enemmän. Ja ope on ihan kiva. Ja saivat aapisen, työkirjan ja reissarin. Iltapäiväkerhoon olisi halunnut jäädä. Pitää ottaa selvää siitä

Meidän perheessä on sitten kaikki lapset koulussa! Ysiluokkalainen kera kaverin tuli hänkin kotiin ja kutosluokkalaista odotellaan..

EDIT. Huoh. Mummi soitti ja halusi puhua tuoreen ekaluokkalaisen kanssa. Anoppikulta on tunnetusti kova puhumaan ja kyselemään paljon. Nollakakkonen vastaili kiltisti ja kysyi sitten että "niin oliko sulla jotain asiaakin...?"
Huoh.

Ekaluokkalainen ekana päivänä ekana kouluun

Näin se meni. Ykköset kahdeksaksi, kutoset yhdeksäksi ja ysit kympiksi.
Muut olemme vielä kotona mutta perheen pienin on jo koulussa.
Hassua.

Koulureppu (tarinamaanantai 68: Mukula)

Letin tekeminen oli vaikeaa. Mutta pakko se oli tehdä, muuten hiukset ovat yhtä takkua aamulla.

Tyttö istui huoneensa lattialla ja letitti kieli poskella. Oven takaa kuului englanninkielinen polotus. Äiti istui tai oikeastaan röhnötti sohvalla ja sillä oli simpukkasuklaarasia ja kuuden vadelmasiiderin pakki. Kun tyttö haki iltapalan keittiöstä oli kolmas menossa.

Eki oli istunut keittiön pöydän ääressä ja täyttänyt raviveikkauskuponkia. "No mitä mukula!" se oli sanonut.

Hän ei ollut vastannut mitään. On mulla nimi, oli tehnyt mieli huutaa, mutta Ekille ei uskaltanut.
Hän oli huomannut ettei jääkaapissa ollut maitoa. No, sitten riisimuroja kuiviltaan, hän päätti. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.

Hän oli pyytänyt äitiä että tämä pesisi tukan. Se oli niin pitkä ja ohkainen että sitä oli tosi vaikea pestä. "Ehtii sen huomenna" oli äiti sanonut katse ruudussa. Ei ehdi, hän oli halunnut sanoa, mutta jos hän inttäisi, äiti laittaisi Täydelliset naiset paussille ja kiroaisi ja pesisi tukan niin että sattuu.

Oli selvittävä itse. Hän oli pannut vessan oven lukkoon ja tukanpesun jälkeen, huulet tiukasti mutrussa, ottanut peilikaapista pullon. Siinä oli hiuksiin jätettävää hoitoainetta johon vain äiti sai koskea. Mutta nyt hän oli suihkuttanut sitä tukkaan ja laittanut pullon huolellisesti oikein päin kaappiin.

Nyt kun hän suori tukkaansa muoviharjalla ja sormin ja yritti väkertää lettiä, hän oli iloinen siitä että oli ottanut hoitoainetta.

Ovi kävi. Laten ääni!

-Oottekste kaks huomanneet että huomenna alkaa koulu? se kuului kysyvän.
- No ei se nyt vielä huomenna. Ekin ääni
- Kato joo. On se, kuului äiti sanovan. - Onkohan sillä likalla kaikki valmiina?
- On sillä taatusti, Late vastasi. - Hulluhan se olisi jos teidän apuun luottaisi!
- Älä sä soita suuta äitilles, kuului Eki ärähtävän. Tyttö pidättää hengitystään. Tuleeko tappelu..
- Turpa kii, Eki, mä en kuule mitään, äiti huusi.

Ja Eki antoi olla. Se antoi tytölle välillä tukkapöllyä tai koivuniemenherraa, ja Laten kanssa se tappeli mutta äitiä se pelkäsi, eikä tyttö tajunnut miksi. Äiti oli paljon pienempi kuin Eki ja isommat pystyivät vetämään pienempiä turpaan.

Ovi kävi. Late. Sillä oli mukanaan iso muovikassi jossa lukee Anttila.

- Moi pikkusysta! Kaikki kunnossa huomiselle?
Tyttö nyökkäsi. Pikkusysta kuulosti vähän paremmalta kuin mukula. Mutta olisi hänellä nimikin...Ei hän kuitenkaan Latelle viitsinyt.
- Eihän mutsi ja Eki ole löytäneet sun puhelinta, Late kysyi.
- Ei.
Late oli tuonut hänelle puhelimen kuukausi sitten. Ei se ollut uusi eikä hieno mutta se oli hänen ja siinä oli herätyskello.

- Osaatko laittaa kellon soimaan?
- Laitoin jo. Puoli kahdeksan.
- Koulu alkaa ysiltä. Muistatko miten se meni. Se matka
Tyttö nyökkäsi innokkaasti: - Siwalta puiston läpi ja punasen talon takana.
- Oikein. Ei tarvi ylittää tietä. Entä reppu?

Tyttö osoitti sängynvierusta jossa nökötti nukkavieru reppu. Hän oli etsinyt kauan ennen kuin oli löytänyt tarpeeksi ison hakaneulan. Se oli ollut vaikea laittaa, mutta hän oli saanut kuin saanutkin sillä toisen olkahihnan kiinni.
Ja aina hän voisi sanoa että Turtlesit on parempi kuin Winxit jos joku kysyisi.

- Ei oo totta. Mun vanha ekaluokan reppu! Eikö ne jumalauta parempaan pysty..
- Älä kiroile.
- Sori, Late hymyili. -Mutta tehdään vaihtarit: mä otan Turtle-repun, saat vaihdossa sen mitä löydät kassista.
Ja Late ojensi tytölle ison kassin.

Ei voi olla totta. Reppu! Ja millainen - vaalean liila, tummemman liilalla läpällä. Kyljissä oli tummanliiloja nuottikuvioita ja läpässä lukee Winx ja siinä pyöri siivekäs tyttö tummat hiukset hulmuten.
- Muusa, huokasi tyttö
- Joo, sun lempi-winxi. Ton pitäis olla selällekin hyvä, eikä vain nätti. Kato, siinä on leveät olkaimet. Säädetään ne kohta sulle sopiviksi mutta kurkkaa eka sinne sisälle.

Ja tyttö katsoi ja löysi Winx -leggingsit ja niihin sopivan Muusa-teepaidan.
- Kenkiä en uskaltanut, Late sanoi pahoillaan. - Kun en tiennyt kokoa. Ja toi paitakin taitaa olla iso...
- Ei se mitään! Ei se mitään! tytön äänessä kuului hengästys. Hän rutisti Latea lujaa ja tämä nauroi ja halasi takaisin.

- Kato vielä pohjalle, hän kehoitti.

Ja pohjalla oli penaali ja siellä oli kuusi - KUUSI! - geelikynää.
- Älä kummiskaan tee noilla läksyjä, isoveli sanoi. - Ne tehdään lyijykynällä. Ja ota tämä!
Late kaivoi taskustaan ruttuisen vitosen ja laittoi repun sisätaskuun.
- Lähdet vähän aikaisemmin ja haet sieltä Siwasta aamupalaa. Osta sellainen kolmioleipä. Koulussa syödään vasta päiväruoka. Muistathan nyt matkan?
- Siwalta puiston läpi ja punasen talon takana!
- Mä saattaisin sut huomenna, mutta mun pitää olla siellä työkkärin kurssilla. Menes nyt nukkumaan että jaksat herätä. Nähdään!

Late kääntyy vielä ovelta. - Yks juttu vielä. Koulussa pidetään nimenhuuto ja mä oon melkein satavarma että sut huudetaan ekana. Se menee kato sukunimen mukaan.
- Ihan tosi? tyttö hengähtää
- Ihan tosi.
Ja Late menee ja jättää tytön aarteineen. Tyttö nukahtaa reppuaan halaten.

Aamu. Hän seisoo äidin makuuhuoneen ovella uusissa vaatteissa, Winx-reppu selässä. Jalassa on linttaiset kiinantossut mutta se ei haittaa.

- Heippa äiskä. Heippa Eki! Mä lähden kouluun, hän sanoo arasti.

Peiton alta ei kuulu edes örähdystä.

Ja äkkiä tytössä nousee jokin, hyökynä. Hän vetää keuhkot täyteen ilmaa ja huutaa:
- Mulla on nimi! Mä olen Jonna Neea Karoliina Aalto ja mä menen nyt kouluun ja mut huudetaan ekana nimenhuudossa. Sitä paitsi mä osaan jo lukea ja siitä mun ope kyllä hämmästyy.

Jonna Neea Karoliina ei jää enää kuuntelemaan, vastaako kukaan ,vaan juoksee ulos ovesta, ulos rapusta, kohti ensimmäistä koulupäivää

Sota ja muita faktoja by 02

Helsinki Air show ilahdutti, ainakin äänellään, kaupunkia eilen ja toissapäivänä. Ysiseiska oli nähnytkin jotain Kontu-festareilla piipahtaessaan. Hornetteja Hawkeja - en minä niistä tiedä.

Nuorin poikani on asioista paljon varmempi

- Tulee sota, hän oli informoinut isosiskon kaveria joka tuli käymään - Matti Vanhanen on määrännyt noi koneet tänne.

Sisko ja kaverinsa olivat kai olleet vähän kysymysmerkkeinä ja lopulta jompi kumpi oli todennut:

- Ai sä niinku tiedät kuka on Matti Vanhanen?

- Joo, totta kai. Se on Tarja Halosen sulhanen.

Niin että eivät ne seiskat ja iltalehdet näytä pysyvän kärryillä ollenkaan; sotaa ja presidentin puolisonvaihtoa ja vaikka mitä käynnissä! Eikä lööpeissä sanaakaan.

Soinnut jotka taivaankaareen asti nousta voi...

Vanha holvikirkko on aina ollut lempilaulujani. Siis pikkutytöstä lähtien.
Olen kai tartuttanut tykästymisen kuopukseeni. Nollakakkonen kaivoi sen äsken esiin Youtubesta.
Pikkuveli peri isoveljen mp3-soittimen ja isosisko kokosi siihen musiikkipläjäyksen. Nyt täällä raikuu mm. Michael Jacksonin Billie Jean tai Beat it, TikTakin Lopeta, Pinkin So What, mitähän vielä. .
Aika eklektinen maku on tuolla kuopuksella. Kolmevuotiaana hän lauloi Martti Vainaan Pelimiestä ("tänä iltana ei tuu pakkeja. nanananaanananaanaanaa...") kaikkien riemuksi. Nelivuotiaana päikyssä laittoi nukkea nukkumaan ja lauloi tuutulaulua: "Would you love a monsterman, could you understand beauty of the beast...
Olen itse asiassa aika kiitollinen Mr Lordille vuoden 2006 viisuvoitosta. Örkkimaskit eivät ainakaan tätä lasta säikytä ja samaa kuulee tuttavapiirien lapsista.
Koulu alkaa tiistaina ja ekan kerran meillä on kaikki lapset koulussa. Siis kotona asuvat. On ysiluokkalainen, kuudesluokkalainen ja ekaluokkalainen :O

Olenpa minä pässi :(

Idiootti suorastaan. Olen ihan älyttömän pahoillani.
Juttu siis meni niin että minä, jolla Rikos ja rakkaus pyörii sattumalta mielessä menin kysymään esikoiselta leffasta jonka hän hiljattain oli katsonut. Sitten googletin koko stoorin joka kylmäsi ja kuvotti jo alkumetreillä. En vain voinut lopettaa.
Sitten avauduin tänne blogiin.
Nyt kun katselen tuota tekstiä, luen noita kommentteja niin tuohan suunnilleen kehotus. Menkää ihmeessä lukemaan, ettei mun tartte yksin täällä ahdistella.
En tiedä uskooko kukaan ettei se ollut todellakaan tarkoitus. Minä en halunnut viedä kenenkään toisen mielenrauhaa. Oikeasti.

* pahoillaan kaikkien lukijoidensa puolesta*

Uteliaisuus tappoi mielenrauhan

Pitikin mennä googlettamaan Sylvia Likensin murha. Tuo vie voiton jo marttyyreistakin.

Se on sitten tummanvihreä Kawasaki

Älkääkä kysykö kuutioita tai muuta, ei meikä tiedä. Mutta hymy ei kadonnut miehen kasvoilta koko eilisiltana.
En voi sanoa että olisin kauhean pahoillani...

Naurua,naisenergiaa ja omankuvan täydennystä

Kuvitelkaa kauniisti katettu pöytä aurinkoisessa ruokailutilassa. Pöydän ympärillä kahdeksan naista, eri-ikäisiä, elämää nähneitä, oman tiensä kulkijoita. Keskustelua iloisista asioista, välillä vakavistakin ja välillä naurua, rehevää, vahvaa elämäntäyteistä naurua.
Tapasin siis eilen serkkujani, joita tapaan harvakseen. Näistä serkuksista minä olen nuorin (kerrankin jossain porukassa). Koska äitini ja hänen sisaruksensa ovat kaikki jo poissa, nämä naiset ovat linkki lapsuuteeni ja vanhempiini ennen kuin heistä tuli vanhempiani. Äitejä lähes kaikki, jotkut isoäitejä, yksi iso-isoäiti - kuulostaa kamalan vanhalta mutta ei hän ole, nuorena aloittanut vain.
Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sinkoilivat kipinöinä kahvipöydän ympärillä.Pala toisensa jälkeen, sirunen sieltä toinen täältä loksahteli taas paikoilleen siihen kuvaan jota tulen elämästäni kokoamaan varmaan koko ikäni. Lasten ja edesmenneiden kuvien katselu täydensi täydellisen illan josta kotiuduin väsyneenä ja kaikkeni antaneena mutta iloisena silti.

Jos joku teistä tätä lukee niin kiitos vielä kerran! Eikä anneta harvojen tapaamisten häiritä, vaan jatketaan siitä mihin jäätiin!

Päivän ilahduttavin uutisotsikko

On tämä


Sitkeä pikku ihminen. Halusi jäädä henkiin. Kaikkea hyvää hänelle.

1.päivä jälkeen Madonnan

Mainittakoon, en ollut katsomassa. Ja kuten Puhurin blogissa totesin, en dissaa, en fanita mutta hattua nostan ja arvonsa tunnustan. Jokainen tekee eväillään mitä pystyy ja Madonna on tehnyt paljon. En välttämättä pidä persoonasta, en välttämättä tykkää kaikesta musiikista - eniten niistä kasari-ysäri-híteistä, klassikoista - mutta kunnioitukseni rouva saa elämäntyöstään ja uskalluksestaan.

Kynnyksellä seison itsekin taas. Kässärisopimusluonnos on ollut viikon käsissäni, pientä viilausta se vielä vaatii..ja 95 %:lla todennäköisyydellä allekirjoitan. Toteutui elokuva sitten tai ei, saan arvokasta työkokemusta. Jos se toteutuu ja jos siitä pidetään saan pienen lisän cv:hen. Jos siitä nyt tulisi vaikka huippuelokuva, voisin jotain tienatakin.
Monta jossia. Mutta se on tätä päivää ja osa elämää. Epävarmuus tulevasta on melkein toinen nimeni. En tee viisivuotissuunnitelmia. Viisivuotishaaveita voin haaveilla.
Katsotaan kuinka ämmän käy.

Edit: koko tämä juttu liittyy tähän bloggaukseen. Tiedoksi niille jotka ovat kommenttilaatikossani asiaa anonyymisti ihmetelleet

Kotiinpaluu

Kämppä tuoksuu savulta
Neulasia, hiekkaa ym. rahisee eteisen lattialla.
Pesukone pyörii...pyörii...pyörii
Poikien huoneessa on solmittu muovipussi jota en uskalla avata
Pesukone tuli lastattua voihkaisujen säestyksellä "ei oo totta" "MITÄ toi on" "onks toi VIELÄKIN märkä" jne.

Luulen että ainakin Piiu,Johanna ja Alohomora tietävät mistä on kyse.

Partiolainen kotiutui viikon kestäneeltä leiriltä. Mukana leiripaita Rauta-logolla, Esiintyjä-merkki ja Leirikirja( märkä, hiekkainen).

Tervetuloa kotiin, Ysiseiska. Ikävä kerkesi tulla

Ukkosta ilmassa

Taas se tasaisen kesäinen olotila eli hiki on kelmuna naamalla ja ilma tuntuu lehmän hönkäykseltä. Missä on kaikki happi?!?!Muutama ukkosenjyrähdys, pari ujoa sadepisaraa ja sitten taas hautovaa lämpöä.
Tulee syksyä ikävä. Omenoita ja pudonneita lehtiä, ensimmäisiä pakkasaamuja, kun niiden lehtien reunat ovat hopeanvärisiä..no, se tulee taas.
Sunnuntaina on suvun naisten kokoontuminen. Kuulin siitä ihan hetki sitten ja ilahduin. Tapaan serkun jonka olen viimeksi nähnyt, ööh...kaksikymmentä vuotta sitten. Siitä yksinkertaisesta syystä että hän asuu Saksassa ja käy harvakseen vanhempiensa kuoleman jälkeen. Lapsistani hän on tainnut nähdä tasan vanhimman. Yritän kaivaa tuoreita kuvia viikonlopuksi.
Parhaiten tästä serkusta muistan viikon jonka vietin hänen kotonaan Hampurissa. Hän asui silloin rapistuneessa kerrostalossa jonkinlaisessa kommuunissa. Huoneisto oli valtava,siinä oli varmaan kolmen kämpän väliseinät kaadettu. Minä olin kolmetoista ja paikka jäi mieleeni ja kirjoittui Jumalten valtakunta-pokkariini.
Huomenna tiedossa leiriltä kotiutuva poika ja jättikasa pyykkiä.

Rajanylitys (Tarinamaanantai 67)

Joka pojalla on siivet olkapäissä, sanoo runo
Niin on tälläkin pojalla. Hän on jättänyt paitansa kotipihan syreenipuskaan josta äiti sen illalla huokaisten korjaa pois. Päällään hänellä on katkaistut farkut joiden reunoista rispottaa valkoisia lankoja. Hänellä on ikää seitsemän, ja ruskettuneesta selästä törröttävät esiin lapaluut kuin pienet siivet. Siiventyngät, siivet kuitenkin.
Ja nyt hän seisoo paikassa jossa hän ei saisi olla. Korvissa kaikuu äidin varoitus:'
"Pysyt sitten poissa sieltä ojalta. Sinne on moni pudonnut ja yksi kuollutkin. Iilimatojakin siellä on ja pullonsirpaleita.
Oja ei ole leveä mutta aika syvä se on. Sen vesi on mudanruskeaa, reunoilla kasvaa vihreitä ruohotuppaita. Tästä kohden se on siis syvä.
On kaksi tapaa ylittää puro. Voi kääntyä vasemmalle siitä missä poika seisoo, kävellä viisikymmentä metriä ja harpata. Maa on loivempaa, matalampaa siellä harppauspaikassa ja ojakin kutistuu noin kolmikymmensenttiseksi juovaksi.
Tai sitten voi mennä tästä missä hän seisoo ja katsoo lankkua jonka isot pojat ovat laittaneet sillaksi ojan yli.
Poika on vasta seitsemän. Isoveli on viisi vuotta vanhempi ja poika on kerran toisensa jälkeen nähnyt hänen ja toisten isojen poikien tasapainoilleen lankun yli. Ei se ole näyttänyt vaikealta. Isot pojat ovat suunnilleen kävelleet siitä.
Nyt kun hän seisoo tässä, katsellen lankkua, äidin varoitus kaikuu kuitenkin mielessä.
"Sinne on moni pudonnut ja yksi kuollutkin"
Se yksi oli Hildenin Janne ja se oli jo aikuinen. Ei silloin ollut edes lankkua ojan päällä mutta Janne oli ollut kännissä ja pudonnut naamalleen ojaan. Hukkunut sinne. Poika on lapsi eikä vielä edes tiedä mitään viinasta
"Iilimatojakin siellä on"
Totta. Ja ne ovat kyllä inhottavia. Poika tietää että ne ovat pieniä mutta ne IMEVÄT VERTA. Niin kuin vampyyrit siinä leffassa jota isoveli ja kaverit olivat salaa katsoneet kun äiti oli töissä ja hän oli kurkkinut sitä ovenraosta. Siinä oli ollut ihmisiä, punasilmäisiä ja pitkähampaisia ja nekin IMIVÄT VERTA. Mato on kyllä pienempi kuin ihminen..mutta niitä on monta.
"ja lasinsiruja"
Isoveli oli saanut lasinsirun käteensä. Veljen kaveri oli työntänyt kellarin ovea kiinni ja isoveli vastaan toiselta puolelta lasista, kunnes käsi oli mennyt läpi. Isoveljen olkavarteen oli jäänyt törröttämään iso lasinsirpale joka piti poistattaa sairaalassa ja siihen oli ommeltu mustia, hämähäkin näköisiä tikkejä. Nyt siinä oli komea arpi jota isoveli näytteli hänelle ja muisti aina kehua että hän oli ollut niin kova jätkä ettei ollut yhtään huutanut kun sitä ommeltiin.
No ei kai, kun se oli puudutettu, pojan teki mieli silloin sanoa. Ja huusit sä kun sua vietiin autolla sairaalaan.
Poika piti huomautuksen kurissa. Isoveli oli kuitenkin isoveli, siis isompi ja vahvempi.
Noita varoituksia kun miettii, kasvaa oja leveämmäksi ja syvenee syvemmäksi. Lankkukin kapenee kummasti pojan silmissä.
Hän voisi kiertää. Kukaan ei edes ole näkemässä. Ei tarvitse hävetä ettei uskaltanut. Ehtii hän vielä.
Mutta hän on tässä ja lankku, vaikka se onkin kapea vetää häntä puoleensa.
Hän hengähtää, puristaa suunsa viivaksi ja astuu lankulle. Se ei edes notkahda. Hän astuu askelen, astuu toisen, katse tiukasti vastapuolelle suunnattuna. Varoitukset lehahtelevat päässä variksina mutta nyt niiden äänet eivät tavoita. On vain askel ja seuraava askel.
Ja sitten lankku loppuu. Hän on toisessa päässä. Ehjänä ja kokonaisena. Kukaan ei nähnyt mutta sillä ei ole väliä. Hän itse tietää.
Pienen ja ison pojan raja on häilyvä ja monimuotoinen. Tänään se on ollut lankku, 30 senttiä leveä ja noin 180 senttiä pitkä kaiken kaikkiaan.
Ja toisella puolella ojaa poika pyrähtää juoksuun.

Retkisää oli hieman epävakainen

Kuvia laitan kun jaksan kännykkäni muistikortilta kaivella, unohdin kameran kotiin, kuinkas muuten.
Rauta-leiriä on koetellut liki vedenpaisumus viime päivinä ja me vierailijat saimme niskaamme peräti kolme erittäin kastelevaa sadekuuroa. Ne kuitenkin häiritsivät vain hetken.
Kummasti nykyaika tuntui katoavan tuolla leirillä, aina puuportista lähtien. En tiedä viittaako Rauta-nimi rautakauteen jotenkin, Vartiovuorella on tehty löytöjä jo myöhäiseltä pronssikaudelta mutta rautakausi oli sen kukoistusaikaa, muistaakseni. Ja sen huomasi leirin ulkoasusta ja rekvisiitasta. Eniten taisivat veljekset tykätä miekkailusta - paikalla oli isoja raskaita lyömämiekkoja (vaahtomuovitäytteisiä). Löytyi sepänpajaa, vuoleskelupistettä, näköalapolkua - ja ennen kaikkea joka puolella roikkuvia märkiä vaatteita. Makuupussit kerkesivät kuivua ennen kuin yksikään tämän päivän sadekuuroista lankesi mutta veikkaan että Ysiseiskan kengät eivät kuivu ikinä. Tuotiin ne kotiin, katsotaan mitä kengänkuivaimella saadaan aikaan. Kun tuo olisi ilmoittanut niin oltaisiin tuotu toinen pari, nyt nuorimies jäi sinne varusteinaan Crocsit ja kumpparit - ja huomenna pitäisi lähteä päivävaellukselle, argh!
Pikkuveli oli ihan kotonaan leirimaisemissa. Ensi vuonna varmaan mukana, sen alkuajan. Sudenpennuthan tulivat tänään kotiin vanhempien vierailupäivän päätteeksi.
Nyt on tietty reissuväsymys päällä, en edes kuvittele naputtelevani minkään valtakunnan fiktiota tänään.

Niin hyvää ja niin epäterveellistä

Syötiin täysin häpeämättömästi uppopaistettu lauantai-illallinen. Ranskalaisia ja leivitettyä kanaa. Aiolin kera. Nam.
Olo on täysi ja tyytyväinen. Minä tyttö pääsin valmiiseen ruokapöytään koluttuani metsässä hullun kiilto silmissä ja koivet naarmuilla ja nokkosenpolttamilla marjojen perässä. Vadelmat ovat just parhaimmillaan, oli kuin olisi rubiineja poiminut. Irtosivat melkein puhaltamalla
Saunakin odottaa. Hassua saunoa kolmisin kun Ysivitosta tuli mopopoika hakemaan ja Ysiseiska on siellä Teijossa, jonne mekin menemme huomenna.
Aina silloin kun ollaan kolmisin kotona, mies, minä ja Nollakakkonen, sitä miettii, että tällaistahan se on ollut miehen ollessa pieni. Kolme ihmistä sopuisasti omissa puuhissaan.
Laiskaa on ollut kirjoittaminen, hyi minua. Tulevina viikkoina on kaikenlaista ohjelmaa, pitää saada verbaalinen itsekuri kerättyä kasaan. Eiköhänsesiitätaas...

Jos riitelet idiootin kanssa...

Just eilen päätin, enkä sitten pystynytkään.
Miten onkaan mieli pyörinyt Idols-kisassa viime päivinä. Niissä alkukarsinnoissa, laulajissa jotka luulevat itsestään enemmän kuin mihin heistä on. Ja tulevat sitten silmille kun totuus alkaa valjeta.
No, vähät siitä. Minä kirjoitan marraskuun Lääkäri-pokkarin ja teen sen niin hyvin kuin osaan. Sitten kääräisen hihani ja kirjoitan kilpakirjoituksen. Sen jälkeen ehkä jotain toista lajia.
Mitä tahansa kirjoitan, kirjoitan sen niin hyvin kuin osaan. Onko se hyvää tai huonoa, yleisesti ottaen, se ei ole minun asiani sanoa. Sen tietää vain lukija.