Puolitoista tuntia palaveriin

11.35 mennään sitten puhumaan viisaita koululle.

En tiedä mitä tapahtui illan ja yön aikana mutta kaikki se uho mitä eilen tänne purin on valunut jonnekin. Jäljellä on väsymys, tympäännys ja haluttomuus puuttua koko asiaan.
Enkä minä osaa elää sen haluttomuuden kanssa kun se tuntuu haluttomuudelta huolehtia lapsestaan.
Minä katson poikaa joka lähtee aamuisin mielellään kouluun, tulee takaisin yleensä hyväntuulisena - jos ei, niin vika on siinä että tarvitsee välipalan. On vähän huithapeli läksyjen suhteen ja vastaa kryptisesti "mistä mä voin tietää?" kun kysytään mitä oli läksynä. KUKA MUU sen voi tietää, kysyn kerran toisensa jälkeen.
Pojan kohdalla en usko minkään ison pyörän olevan vinossa. Sellainenkin oli yhden lapsen kohdalla ja silloin selkäydin hälytti ihan toisella tavalla. Nyt se on hiljaa.
Koulussa olisi yhtä ja toista säädettävää, ei isoa vikaa mutta paikoiltaan loksahtanutta. Säätämisessä vanhemmat voivat olla mukana ja pitääkin olla.

Minussa on joskus ollut se mitä tarvitaan että asioita saadaan liikkeelle. Ylikehittynyt epis-tietoisuus ja suoranainen nauttiminen barrikadeille noususta yhdistettynä sujuvasanaisuuteen ainakin kirjallisessa viestinnässä.
Mutta onko minussa enää sitä? Loppuivatko eväät jo viime vuonna? Onko minusta tullut vanha, laiska ja väsynyt?
Pelkään sitä