Kuulin tämän radiosta kerran, Anneli Saariston laulamana.
Vuosi oli 1986, kaiketi taas yksi niitä iltoja kun odottelin ex-miestä kotiin ja toisaalta pelkäsi missä kunnossa mies tulee ja joudunko lähtemään yön selkään.
Tämä lumosi, kärvensi ja hätkähdytti. Tajusin että minähän olen tuo tyttö, ilveilijöiden matkaan kadonnut. Se joka hyvinvointikodissaan nuorena ei tiennyt mikä on raskasta ja mikä keveää ja joka sai sen oppia tulevina vuosina. Joka sitten lopulta leikkasi itsensä veitsellä irti tanssivasta karhusta, otti lapsensa ja lähti. Ja unohtui vuosikausiksi.
Eilen oli ihana, kamala, poikkeuksellinen perjantai. Ei siitä sen enempää. Satulle vain kiitokset (ja Mikalle lentopusu).
Mutta takaisin tyttöön ja tanssivaan karhuun. Tyttö unohti kaiken ja unohtui itsekin ja nyt kun tyttö on aikuinen nainen ja melkein neljännesvuosisata on takana ilveilijöiden elämästä, laulu löytyi juutuubista.
Yritin aktiivisesti unohtaa tuon vaiheen elämästä koska hävetti. Opin raskaan ja keveän ja kantapään kautta opin tärkeän ja vähemmän tärkeänkin. Silti peittelin harmaalla huovalla kaiken ja jos sen huovan alta näkyi karhun käpälä ja tai ilveilijän hiha, potkin ne takaisin.
Nyt kun löysin tuon laulun, tajusin että tein virheen. Ihminen ei saa hukata paloja itsestään vaikka kuinka tekisi mieli. Muuten sitä on, niin kuin yhdessä toisessa laulussa sanotaan "aina jotain vailla, mut silti okei".
Mukavaa lauantaita kaikille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Oi toi on ihana biisi, on ollut mullekin merkitystä mutta eri aikaan, eri tavalla. En edes tiennyt, että Saaristo(kin) on sen levyttänyt.
Kuin myös, tämä laulu kiehtoi aina, jo nuorena/lapsena vaikka en raskaan ja keveän erosta mitään tiennyt. Ja nyt kun elämä on opettanut, niin lähes aina itku tulee, kun kuulen. Ja aina kun kuulen, töissä radiosta yleensä, niin muu tekeminen jää sivuun, kuuntelen vain.
Jos hukkaa palasia itsestään, ei voi koskaan olla kokonainen.
Totta kirjoitit.
Enpä tiedä, voiko ihminen olla koskaan kokonainen. Aina on jokin haku päällä, osa jos toinenkin hukassa.
Hieno runo, hieno tulkinta. Kiitos.
Ippu
Se tyttö, joka leikkasi itsensä irti hullunmyllystä, ei jaksanut ajatella kohtaamiaan vaikeita asioita. Siksi hänen piti unohtaa asioita. Nyt hän on aikuinen ja jaksaa paremmin ymmärtää sitä tyttöä, joka eli hullunmyllyssä hetken.
Kaikella on oma aikansa, myös muistamisella. Unohtaminenkin on selviytymiskeino. Minä olen vankasti sitä mieltä, että ihmiset muistavat ne asiat, joita jaksavat muistaa. Samoin unohtuneet asiat palaavat mieleen, kun mieli on vahvistunut niin paljon, että muistamisesta mieli ei mene rikki.
Celia, ihmismieli on siitä viisas että annostelee raskaita asioita lusikalla. Kaikki yhdessä tiputtaisi kanveesiin.
Mutta jos jonkun oleellisen yli vetää verhon eikä ikinä suostu raottamaan sitä, jää rikkinäiseksi. Minä etsin itsestäni nyt tätä tyttöä josta Marja-Leena Mikkolan runo kertoo. Se tyttö on uinunut niin monta vuotta että sen täytyy saada ääni,teksteissäni ja elämässäni.
Jonain päivänä hapuilen niitä muita palasia, joku toinen unohdettu sävelmä kolauttaa palasen tajuntaan. Viime vuonna se oli Viimeinen lento, ehkä muistatkin.
Mahtava kappale. Tykästyin heti kun kuulin sen ensi kerran joskus vuonna nakki, käpy ja ämpäri ja siitä lähtien olen sitä uskollisesti kuunnellut aina kun muistuu mieleen, rosoisena vhs-tallenteena, jostain gaalaillasta ikuistettuna.
Minä näen sanoituksen omalla tavallani, jota nyt en lähde tässä purkamaan, mutta eräänä päivänä..
Joo, tuo puhuu varmasti eri tavalla ihmiselle jolla on erilainen historia.
Se että bongasin sen radiosta juuri kun elin sen ilveilijämaailman keskellä, oli (kai) puhdas sattuma. En tiedä saiko lyriikka merkityksensä minulle juuri siksi. Ehkä eppujen Pimeyden tango kolahti samasta syystä samaan aikaan ja tuo edelleen saman ajan mieleen.
Lähetä kommentti