Edes sitä vähää mitä olen yleensä. Noin kello 21 kun perhe huomasi aikatauluissaan vakavan koordinaatiopäällekkäisyyden, minä taas kerran otin asian omille niskoilleni, löin luukut kiinni ja sulkeuduin makuuhuoneeseen tuijottelemaan kattoa. Olin maailman huonoin ihminen. Ja vaimo. Ja äiti. Ja ennen kaikkea, koordinaattori. En ollut osannut pitää kaikkea käsissäni.
Mitä siitä että koordinoimassa ja säätämässä oli muutama muukin tyyppi, minähän sen kaiken imuroin vastuulleni ja ruoskin itseäni osaamattomuudesta.
Aamu toi järjen joka muistutti että elämä on - ja myös siitä tärkeästä asiasta että yksi itsetehostuksen tapa on kahmia kaikki omalle vastuulleen. Se on vaarallinen tapa, siihen sairastuu ennen pitkää. Me naiset olemme riskiryhmää.
Eikä mitään kuolemanvakavaa ole tapahtunut. Ei taatusti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Ei huh huh mikä marttyyri.
Moi Antti, kiitos kommentista ja siitä että laitoit oikein nimen siihen, oli se sitten oikea tai ei.
Marttyyri joo, myönnän. Eilen olin tosi marttyyri. Jos luit jutun loppuun, huomasit myös että kohtaus meni ohi. Niin kuin ne yleensä menevät.
Aurinkoista päivää. Nyt jo itseäkin hymyilyttää eilinen rypeminen
Hei!
Kiva kun olit jättänyt kommentin käynnistäsi! Että osuikin tällanen kirjoitus tänne heti kärkeen, kun ihan muistuttaa Elävästä Elämästä :-D
Siis AIVAN samoja ajatuksia kuin mulla! - Jep, ja se toinen blogi josta mut bongasit.. Apua, miten sille ihmiselle saadaan ajoissa apua! Ihan hirveä tilanne!
Toki meillä kaikilla on tuollaisia hetkiä, mutta että aikuisena ihmisenä vetäydyt yöpuulle selvittämättä tilannetta?
Aikuisuus on myös sitä, että ymmärtää omat mahdollisuutensa ja sen, ettei kaikkia lankoja voi pitää käsissään ja sekin on inhimillistä että kaikki sotkeentuu.
Mitä minä teen kun perhe hyökkää päälle? Sanon anteeksi ja pyydän erätaukoa, jonka aikana voidaan ottaa esiin kaikki tosiasiat, joiden myötä yleensä selviää myös miksi sekaannus tapahtui, ja noin ollen voidaan välttää seuraava sekaannus. -> Oppimistilanne koko perheelle, ei vain minun huonomuuteni esillenosto.
Kiitos anonyymille järkevistä elämänohjeista. Jottei tarvitse pelätä perheen puolesta sitä että vastuuton allekirjoittanut jätti lapset yksin hoitamaan tilannetta niin kerrottakoon että talossa oli myös lasten isä.
Minä en muistaakseni sanonut että jätin tilanteen selvittämättä. Tartuin siihen kun sain itseäni niskasta kiinni. Sanoisin että siinä tilanteessa vastuullisin teko.
Minähän en tiedä mitä perheessänne tapahtui, enkä tarkoittanut että jätit lapset yksin selvittämään tai mikä on isän vastuu. Tarkoitin että sinä menit pahalla mielellä nukkumaan, pilasit oman mielenrauhasi ja kai hiukan yöuniakin asian vuoksi joka ehkä olisi voitu selvittää ennen nukkumaan menoa. En siis syyttänyt en syyllistänyt, ajattelin sinun oloasi. Osaatko yhtään olla koskaan itsekäs? Rakastaa ja olla armollinen itsellesi? Helliä itseäsi? vai tunnetko syyllisyyttä jos edes ajattelet moista?
Anonyymi, jos nyt tosiaan sellaisena haluat pysyä, opettelen koko ajan. Yksi oppimisen keinoista on nettipäiväkirjani eli tämä blogi. Paikka jossa elämänmenon ihmettelyn ohella yritän ruotia itseäni ja sitäkin käytöstä joka ei ole järkevää ja vastuullista. Minussa sitä ainakin on, sinusta en voi tietää.
Asian olisi toki voinut selvittää samana päivänä. Mutta, kysynpä - oletko sinä koskaan niin puhkipoikki tai poissa tolaltasi että siirrät jonkun asian selvittelyä siksi että tiedät itse olevasi siihen parempi myöhemmin?
Jos et niin hatunnosto sinulle.
46 ikävuotta on tuonut itsetuntemusta sen verran että tiedän keskellä ahdistustakin että se helpottaa. Parhaaksi jokaiselle osapuolelle on hoitaa asiat rauhoittuttuaan.
On helppoa ja yleistä sairastua vahvuuteen. Minä osaan, pystyn, ehdin, ja jaksan.. On myös toinen syy pidellä lankoja käsissään: itse huomasin aikanaan että elin siinä harhaluulossa, että jos tiedän kaikesta mitä elämässäni ja perheessäni tapahtuu, voin välttyä ikäviltä yllätyksiltä ja kaikki on halessa.. Vähänpä tiesin.
Lähetä kommentti