torstai 30. syyskuuta 2010

Ei kannata fiinistellä hiusten kanssa

Tuossa taannoin tein jotain ennenkuulumatonta hiuksilleni. Otin Oikein Kampaajan Tekemän Kerastase-Hoitokäsittelyn.
Se on vähän niin kuin permis ilman kiharoita. Sikäli toimiva että tuntuu kuin päässä olisi tuplamäärä hiuksia. Vaatii kyllä föönin kanssa puljaamista enemmän kuin tykkään. Minä olen normioloissakin föönin kanssa aika kädetön, puhumattakaan siitä että nyt olen tosiaan kädetön.

Eilen en sitten enää kestänyt föönaamatonta lampaanpäätä ja kirjauduin kampaamoni nettiajanvaraukseen - ookoo, Ari on vapaana klo 9 aamulla. Nollakakkosen kanssa samalla bussilla, poika hyppäsi omalla pysäkillään pois ja minä jatkoin Ekasalongille ja rääkäisin Arille että en keeeeestä enää, olen kädestäni raajarikko enkä pysty föönaamaan, teeee jotaiiin tuolle niskatukalle. Ja Arihan teki. Ihana mies. Nyt on kutrit kurissa taas.

Kotona vallitsee hyväätekevä hiljaisuus, luulen että voisin laittaa vähän fiktiota jonoksi, aikaa viisi päivää, valmiina kolmannes, ei näytä hyvältä...

tiistai 28. syyskuuta 2010

ja sitten nainen repi kätensä vapaaksi

Ei. Ei sentään. Järki saa nyt viimeisen sanan. Mutta kai sitä sentään haaveilla saa?

Kiusaus on nimittäin kova.

Eilen keksin miten pystyn läppäröimään lastan kanssa. On meinaan himpun vaikeampaa kuin tällä pääkoneella kirjoittelu. Ja siellä läppärillä on pokkarintekele. Niin, voisihan sen siirtää tikulla tähän ja naputella tästä. Jos löytäisi muistitikun.

Uusi lääke tuo mukanaan uudenlaisen Univision. Tai sitten olen vain käsikivun takia nukkunut niin pätkissä että kun se helpottaa lääkkeen ansiosta, saan nukutuksi paremmin ja näen nekin unet mitä on kertynyt tallennukseen, värillisinä, jatko-osilla varustettuina ja melkoisen mielenkiintoisilla efekteillä myös.

Noin muuten tuskastuttaa kun kasautuvat kotityöt, ne, joihin en saisi tarttua, kirkuvat joka puolelta. Kirjoittaa voin, pokkaria syntyi eilen ihan mukavasti (syytä onkin) ja opiskelutehtäviinkin saan syventyä. Miksi tunnen itseni laiskaksi? Minähän inhoan sanaa "ahkera" niin kuin myös sanoja "kiltti, reipas, tunnollinen". Kai siinä on vähän happamien pihlajanmarjojen makua, kun ei itse omaa mitään näistä suomalaisen naisen hyveistä niin alkavat sanatkin maistua pahalta.
Mutta jos pokkaroisi nyt. Ja tutustuisi sen jälkeen kummajaiseen nimeltä Moodle...

maanantai 27. syyskuuta 2010

Sairasloma, rannelasta, lääkekuuri =konkurssi?

Jepjep.

Elikkäs harjoittelen tässä näpy-näpyttelyä rannelastan kanssa. Hidasta, mutta kömpelöä. Pitää varmaan pyytää suosiolla lisäaikaa pokkarille.

Kuuriksi tuli Arcoxia 90 mg tulehduskipulääke ja varastolle ei mitään asiaa ennen 11.10. Perhe selviytyköön isommista kotitöistä parhaansa mukaan, tämän lastan kanssa ei kauppakasseja kanniskella eikä lautaspinoja nostella.

Kauankohan kestää ennen kuin poltan hihani tilanteen kanssa...

Kyynärpäälekuriin

Pakko antaa periksi. Eilen meinasi lautaspino pudota käsistä. Eli olen kymmeneltä menossa näyttämään kipeää kyynärpäätäni lääkärille.

Onhan tässä ollut tietyn tyyppisten nostamisten, kiertojen sun muitten yhteydessä kipuja jo heinäkuusta asti (ja sormiin säteilevää, nytkin kun naputtelen, sattuu oikeaan nimettömään ja pikkusormeen), mutta lepokipu tuli vasta viime viikolla. Ja tiedän, miksi olen ignoroinut asiaa, lykännyt lääkärille menoa.
Koska pelkään käden käyttökieltoa. Se tarkoittaisi suunnilleen koko arkeni immobilisointia.

Sitten taas, jos vaihtoehtona on kroonistuva kipu..no, annan lääkärin katsoa. Ja sanoa sanottavansa.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Pitäisi kirjoittaa

..ettei ensi viikosta tule ihan hirvittävää. Nyt olisi fiksuinta tökätä muistitikku koneeseen ja pureutua Maarenin ja Oskun ja Iljan ja muiden luomieni fiktioihmisten ongelmiin. Miksi lykkään sitä? Miksi puuhastelen kaikkea muuta? Kun se on niitä kumisaappaita ja toppatakkeja ja matkakortteja ja ja ja..

Eli jos nyt lopettaisin tämänkin turhanpäiväisen bloggaamisen tähän ja alkaisin töihin..

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Ahistus ja pieniä oivalluksia

Maha kunnossa taas - voi vetää niitä yhtäläisyysmerkkejä. Sinne kokoustamaan laahauduin ja kolmeksi kokoukseksihan se meni. Olen siis edelleen vanhempainyhdistyksen hallituksessa, mutten enää rahastonhoitaja. Mikä siivottoman helpottunut tunne. Ja joku toinen hoitaa jäsenkirjepostituksen - olikohan se viimeiset kaksi vuotta kun allekirjoittanut puhdetöikseen sitä teki? Myyjäishomma on sitten toinen juttu, mutta kun se on oikeasti kivaa.

Hoidin kokousahistusta kyseenalaisin keinoin. Nenäni edessä oli esityslista, mutta myös "muistikirja", alias paperipäiväkirjani. Sain sen Marilta heinäkuussa, kauniin kullan ja pronssinsävyisen pikku kirjan ja se täyttyy huikeaa vauhtia. Se on aina mukana laukussa ja työpäivinä ruokatunnin päätteeksi, kahvikupin äärellä siihen piirtyy niitä ajatuksia joita ei blogiin voi laittaa.

Eilen kirjoitin "muistiinpanoja" kokouksesta, sellaisia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua mutta jotka saivat minut nauramaan. Koristelin niitä pääkalloilla ja pirunsarvilla. Välillä vilkuilin vastapäätä istuvan puseron rintanappia jossa luki AIKUISTU! Ehkä vielä kymmenen vuoden päästä muistan paperipäiväkirjaa selatessani miksi siellä aika ajoin lukee: en ikinä! en ikinä! en ikinä!

Tänä aamuna sitten tehtiin tokaluokkalaisen kanssa läksyt. "Kerää erilaisia syksyn lehtiä" kuului tehtävä ja niinpä minä saatoin pojan pysäkille ja kurkotin ne lehdet jotka näyttivät sopivilta mutta olivat liian korkealla. Valikoima ei meinaan ollut kovin houkutteleva. Täällä on satanut niin paljon että metsä tuntuu mätänevän niskaan. Lehdet puhtaaseen muovikassiin jossa oli talouspaperia kosteutta imemässä.

Poika ei varsinaisesti tarvitse saattajaa pysäkille, eikä apua läksyissä. Tällä kertaa se oli äiti joka tarvitsi molempia.

Oivalsin jotain. Kaipaan kotiäitiaikoja. Niitä aikoja kun lapset olivat pieniä. Siis en kaipaa omaa nuoruuttani (paitsi silloin kun kroppakone nitisee ja kiskottelee) mutta niitä aikoja kun joku tarvitsi minua enemmän kuin nykyisin. Tunne ihmetyttää itseäkin, olen mielestäni aina osannut iloita kasvamisesta, irtautumisesta ja itsenäistymisestä. Enkä vieläkään tarkoita sitä että haluaisin sitoa irtautujat takaisin.
Mutta eilen kun tokaluokkalainen tuli kotiin kavereineen koulusta ja minä olin täällä ja kumpikin olivat sateen uittamia ja minä pystytin telineen jolle yhdessä laitettiin molempien vaatteet kuivumaan ja sitten välipalaa ja läksyjä - niin oivallus ikävästä iski. Minä tein ihan yksinkertaisia asioita. Mutta ne riittivät. Minulle ja muillekin.
Ne ajat eivät palaa. Lapset ovat kasvaneet, elämä on uusia haasteita, minun pitää hyväksyä se että joudun lunastamaan paikkani maailmassa uudelleen ja uudelleen. Mutta ikävöidä kai saa?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Tänään ei ole hyvä päivä

Vatsa rajusti sekaisin, illalla olisi Tärkeä Kokous (yhtäläisyysviivoja saa vetää), ja muutenkin Mikan neuvo mennä komeroon ja tuijotella seinää houkuttelee enemmän kuin olisi tervettä. Minä en ole tänään ollenkaan minä. Tai mikä pahempaa, nyt vasta olen.
Ellei posti olisi tuonut yhtä tiettyä korttia, tämä olotila saisi aikaiseksi paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se nyt saa. Sellaista, joka ulottuisi niihin lähimpiinkin. Mutta tuo tervehdys pitää ahdistuksen aisoissa joten lämmin kiitos sen lähettäjälle ♥

maanantai 20. syyskuuta 2010

Fiktiodraamasta faktiodraamaan

...joka onneksi päättyi tällä kertaa hyvin. Riikka-tyttö (se keravalla kadonnut lapsi) olikin vain luvattomalla junaretkellä. Löytyi hyvässä kunnossa. Mieluummin sääntöjä rikkova ja seikkailunhaluinen lapsi kuin kuollut lapsi. Aina.

Minä en voi sille mitään, mutta nämä lasten katoamiset koen aina henkilökohtaisena kipuna. Jokaisesta kadonneesta lapsesta tulee hetkeksi myös minun lapseni. Universaali äitiyskipinä? Viimeiseen asti jaksoin toivoa Muhammedin tarinallekin toisenlaista loppua (autistinen pikkupoika joka hukkui kesällä venelaiturilla siellä samassa venesatamassa jossa meidänkin pikkupurkki on parkissa).

Ja masokistisesti toivon etten tuota kipua lakkaisi ikinä tuntemasta. Koska luulen että jotain oleellista kuolisi minusta pois silloin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Otsikkonsa puolesta kirja voisi olla varsinaista nyyhkyviihdettä. Tarinan synopsis antaa samanlaisen vaikutelman - Anna, 13 ei olisi edes syntynyt jos isosisko Kate ei sairastaisi akuuttia promyelosyyttista leukemiaa. Isoveli Jessen kudostyyppi ei kelpaa luuytimen ja kudoksen luovutukseen. Anna siis laitetaan alulle koeputkessa, oikea geeniyhdistelmä varmistetaan, lapsi tulee maailmaan kudos- ja solupankiksi sairaalle siskolleen. Synnytyksessäkin tärkein mitä odotetaan on istukka; sisko odottaa viereisessä leikkaussalissa sen kantasoluja toipuakseen.

Niin, ja kolmetoistavuotiaana Annalta sitten halutaan munuainen, kun Katen omat ovat pettämässä. Tyttö saa tarpeekseen, etsii käsiinsä lakimiehen ja nostaa kanteen vaatien oikeutta päätöksiin oman kroppansa käytöstä sisaren pelastamiseksi.

Varsinaista tehariviihdettä, ajattelin, kun luin kirjastossa takakannen ja samalla manasin että hitto, tuostahan saisi hyvän lääkäripokkarin jollei se olisi jo kirjoitettu. Sitten lainasin sen, nyt viikonloppuna aloin lukea ja ajatuksissa alkoi surrata kuin lingossa.

Singahtelin vuoroin kenenkin perheenjäsenen asemaan - jos olisin Kate (sairas tytär), Anna(terve tytär, luovuttajaksi luotu) Sara (tyttöjen äiti, herra varjelkoon!). Tai isä joka on palomies. Tai isoveli, joka purkaa tuskaansa sytyttämällä tulipaloja joita isä sammuttaa.

Fiktiota,viihdettä okei. Mutta kysymykset sinkoilevat vieläkin päässäni - onko oikeutta hankkia maailmaan ihminen vain toisen ihmisen takia, olettaa että tämä ilman muuta ymmärtää tämän asian olevan elämänsä päätarkoitus? Ja jos olisin äiti, tekisinkö silti niin? Enkö tekisi silti niin? Mikä varsinainen Sofien valinta! Annalle ei ole varsinaista vaaraa mistään mitä hän joutuu luovuttamaan Katelle, kipua ja epämukavuutta, luopumista vain. Mutta onko se 'vain'? Ystävistä luopumista infektiovaaran takia, harrastuksista luopumista, suunnitelmista luopumista. Koska tahansa voi siskolle tulla lähtö sairaalaan ja se lähtö tarkoittaa sairaalareissua myös Annalle, joka kerta. Jollei mitään tarvitakaan, niin kaiken varalta.

Ja pointtina vielä se että mikään Annan luovuttama kudos tai solu ei takaa Katen paranemista. En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta luulen tähän astisen perusteella että Kate kuolee lopussa.

Jos hyvän kirjan kriteeriksi luokitellaan ajatusten herättäminen niin tämä kirja varsinaisen mielenmyrskyn ja kirja on siltä osin aivan loistava

Mitäpä bloggaisi?

Pitäisi, pitäisi monenmoista ja kun niitä pitämisiä miettii alkaa päässä soida "juokse, villi lapsi, juokse kauemmaksi.."
Vaan se on myöhäistä nyt. VillinLapsen status on siirretty äidinperintönä eteenpäin ja sen perijä on juossut tosi kauas. Toivottavasti ei ulottumattomiin, vieläkään.

Mutta menossa on taas vastaankiskottelun vaihe. Jos en tekisikään mitään? Istuisin vain? Viis viheltäisin deadlineista ja yhdistysasioista? Tai jos kirjoittaisin lupaamani tekstin sellaiseksi että se ei mitenkään mahtuisi The Konseptiin vaan pursuilisi yli, ali ja läpi? Tai jos vuosikokouksessa avaisin suuni ja kertoisin mitä mieltä olen siitä mitä edellinen hallitus jätti meille perinnöksi - tai pikemminkin ei jättänyt? Pari vuotta ollaan saatu metsästellä tietoja, kärsiä jälkiviisasteluista ja olla yhden perkeleellisen vanhan ukon hyppyytettävinä (juu, en kaunistele, on ihmisiä joilla on aikaa ja jotka käyttävät sitä juoksuttaakseen niitä joilla sitä ei ole).

Muttamutta. Jos leikin kirjoitussitoumuksella, sahaan oman leipäpuuni oksaa. PT voi aina hylätä yritelmäni. Jos avaudun vuosikokouksessa, tuotan pahaa mieltä myös hyville ihmisille.
En minä ole valmis tuikkaamaan siltoja tuleen takanani. En missään nimessä. Järki tulee taas voittamaan. Mutta ai että on kiva ajatella että mitä jos..
Aamukahvin aika.

torstai 16. syyskuuta 2010

16.9.1997

oli paljon lämpimämpi syyskuu. Vettä ripotteli harvakseen, mutta pääsääntöisesti päivä oli aurinkoinen, enemmän loppukesän kaltainen kuin syyspäivän.

Aamu. Kotona vain minä ja kaksi ja puolivuotias kuopus, joka ei olisi kuopus enää kauaa. Kuljeskelin huoneesta toiseen ja pohdin että muuttuvatko nämä nyt säännöllisiksi, vai eivät..2½ v käveli kummastuneena perässäni, mutta jo silloin tahdikkaana luonteena piti ihmettelyt omana tietonaan.

Lopulta soitin kolme sovittua merkkisoittoa miehelle HTOLin luentosaliin. Ja jo toisen kerran miehen opiskelujen aikana tuli hänelle äkkilähtö luennolta samasta syystä. Jokunen opiskelukaveri leukaili deja vu:sta myöhemmin.

Tulevan isonsiskon kanssa naapuriin: "kuule, saako tämä tulla teille siksi aikaa että Yläasteikäinen ehtii koulusta kotiin. Pitäisi mennä nyt.." "Ilman muuta ja onnea matkaan!" kuului vastaus.

Ja sitten mentiin.

Mitä minä muistan. Muistan leppoisan alun, syötiin jopa aamiaista. Muistan laiskan pohdinnan siitä että koenko minä tämän kerrankin pitkällä kaavalla, kun yleensä on tulipalokiire..kunnes vedet menivät ja polvet pettivät alta. Mies auttoi minut sängylle ja soitti kätilön. Ei tullut meidän omakätilö joka oli jossain vaan joku joka ei ollut avannut papereitani kertaakaan vaan alkoi toppuutella että ei rouva pieni, ei se tule nyt, tämä synnytys on kuules sellainen sairaus ettei se parane hetkessä.

Herrajumala se luulee mua ensikertalaiseksi ja säikyksi sellaiseksi...sain sanotuksi miehelle että hae pliiiis se omakätilö, äkkiä. Siunatun nopeasti mies tämän löysikin.

"Liki kymmenen senttiä! Pystytkö kävelemään?"
Pudistin päätäni. Puoli-istuva on ollut juuri tämän takia ainoa ponnistusasento minulle. Loppuvaiheessa pettivät aina jalat.

Eli sängyllä minut vietiin kiireesti synnytyssaliin ja hetken päästä tuli maailmaan ylpeästi pää pystyssä (päälakitarjonnassa) pieni poika, 50 cm 3610 g, 9 pistettä.

Valitettavasti silloiset valokuvat ovat paperiversioita eikä nykyinen käyttöjärjestelmä tue talon ainoaa skanneria.

Mutta siis sama kaveri on tänään virallisesti teini-ikäinen. Pystypäinen kaveri edelleen. Onnea hänelle!

maanantai 13. syyskuuta 2010

NYT ne sitten vahvistivat

..että voin mennä uusimaan sen reputtamani tentin. Ylihuomenna klo 17 helsingin yliopistolle.
Ei siitä olekaan kuin noin kaksi viikkoa kun siitä laitoin ensimmäisen tiedustelun ja sen jälkeen olen puhelinterrorisoinut tenttipalvelua, jollen nyt päivittäin niin lähes.

*nielee kourallisen buranaa ja tarttuu muistiinpanoihinsa*

Mun vuoro

Ensin olivat teinit flunssassa, sitten alkoi mies yskiä ja sitten tokaluokkalainen. Mies jääräpäisyyttään ei ole vieläkään mennyt lääkäriin vaikka oireet jatkuneet yli kaksi viikkoa ja minä jo uumoilin sekundääri-infektiota (keuhkoputket, poskiontelot tms.). Mutta kun ei niin ei. Ei kai tässä aikuista miestä voi tirvaista tajuttomaksi ja raahata otille?

No, nyt on sitten mun vuoro. Tai siis yskinyt olen koko viikonlopun mutta yöllä näin kummaa unta jossa remontoin puolilahoa perintökartanoa ja riitelin sen perimyksestä Mikan kanssa (fb-ihmiset tietävät kenestä puhun). Heräsin siihen että päätä, raajoja, ja suunnilleen kaikkia liikkuvia osia jomotti ikään kuin olisin tosissaan tehnyt sitä remppaa ja kuumemittari näytti sen verran normeista poikkeavia lukemia jotta totesin että tästä taitaa tulla tänään kotona -päivä.

Siirryin sohvalle, nukahdin uudestaan ja näin FarmVille -unta jossa mulle tarjottiin vaihtoehto: "palaa tasolle 19, hinta 143 FarmCashia". Peliin perehtymättömille, tarjous oli täysin järjetön, mutta minä painoin accept-nappia vahingossa ja löysin itseni keskeltä kuraista peltoa kuihtuneiden kasvien seasta ja suunnittelin veristä kostoa Zyngalle (pelivalmistaja). Ja sitten heräsin kouluunlähtöhötinään täällä kotona.
Paluu sohvalle houkuttelee sen verran että raportti loppuu tähän. Anteeksi mahdolliset typot.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Rakastuin runoon

Satu Hassi sen sanoi aikoja sitten, kaimansa - yksi tietty äiti ja isoäiti tuolta pohjoisemmasta Suomesta siteerasi omassa blogissaan ja jätti mieleen kytemään.

Eilen sain kirjan kirjastosta ja nyt naputtelen runon tänne. Tuttu varmaan monelle, mutta kuvaa niin hyvin näitä myrskyn jälkeen - tunnelmia että ihan pakko. Ja kuva tuossa alapuolella on Sketch my Photo - sovellusversio omakuvasta parin vuoden takaa. Minulla oli vuosia kestävä omakuvainho jota yritän selättää näillä muutamilla joista pidän ja tuo piirrosversio onnistui mielestäni hyvin


MAGDALEENA EI HÄPEÄ ENÄÄ

Maria Magdaleena on noussut mudasta.
Hän on käynyt purossa pesemässä pois kaiken sen paskan,
mitä hänen päälleen on viskattu.
Hän pitää päänsä pystyssä
ja katsoo häpeämättä suoraan silmiin.

Ei hän salaa sitä että hänellä on sykkivä syli
avoinna vain sille
joka ei vaadi

Ei hän peittele poveaan
joka osaa paisua ja punastua
Hän hymyilee huulillaan
jotka tietävät tärkeämpääkin kuin isämeidän rukouksen
Ei hän kanna murhetta siitä
keinuvatko hänen lanteensa liian leveinä tai kapeina.

Hän kävelee härnäten kadulla keskellä kirkasta päivää
fariseusten ja saddukeusten happamien naamojen ohi
antaa piutpaut pyhille pölyisille pergamenteille
jumalallisen järjestyksen lukinverkoille

Hän tahtoo taivaansa tässä ja nyt.



torstai 9. syyskuuta 2010

Vihdoinkin

...sain Timantti 12:n alulle. Sen nimenä on yksinkertaisesti Timantti 12, en aio edes yrittää muuta. Uusiksi se kuitenkin menisi.

Muutenkin hyvä päivä sekä kotona että töissä :)

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Vapaa?päivä

Keskiviikot olen yrittänyt pitää vapaina = ei varastolla. Jostain syystä ne tuppaavat täyteen kaikkea asiointia sitten. No, seiskaluokkalaisen terveystarkastus - kaikki ookoo - oli tiedossa, mutta laitettiin nyt sitten se passihakemuskin vireille. Kuvat ovat odottaneet kotona jo ties kuinka monta viikkoa sopivaa hetkeä. Henkkarikäyttöön tuota lähinnä haettiin, ja kukapa tietää? Ehkä muuhunkin. Sitten käytiin junkfoodilla Hesessä ja poika jatkoi kouluun, minä kaupan kautta kotiin ja sorvin ääreen. Jokainen jolla on monta lasta tietää miten hyvällä mielellä sitä viettää yhden kanssa laatuaikaa, joten tätä vapaapäivänkäyttöä en tosiaan pahoittele!


Sitten illansuussa pitää menemäni viime vuoden taseen (yhdistyshommia) kanssa itäkeskukseen, jotta me kaikki voimme allekirjoittaa sen. On se mukavaa kun tilintirkistelijä on tarkka. Ja se se vasta mukavaa on kun hän kertoo puolitoista vuotta myöhässä mitä kaikkea matskua hänellä pitää olla saatavilla. Kumma juttu etteivät nuo aikaisemmat ole tarvinneet :O. No mutta, pitää siitä olla iloinen että tilintarkastaja on tarkka, kun rahastonhoitajassa on toivomisen varaa "köh".
Eipä se kovin haluttu vakanssi toisaalta ole, mutta minä nyt ilmoitin etten kolmatta kautta enää jatka. Yhdistyksessä, talkoissa sun muissa olen mukana, mutta rahakirstun vartijuus loppuu tähän kauteen. Olen ihan virallisestikin erovuorossa. Ja henkäisen helpotuksesta, kun pääsen vastuusta.

No, kunhan Herra Tilintirkistelijä saa puuttuvan dokumenttinsa olen vapaa tapaamaan ystävää jota en aikoihin ole nähnytkään. Sitä ennen jos vaikka ehtisi pikkuisen huilata. Illaksi tiedossa yksi postitusproggis.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Yleisesti hiukan kommentteihin

Täällä on käyty vilkasta keskustelua ja erityisen ilahtunut olen ollut siitä kun muutama hiljainen lukija on osallistunut. Mukavaa kuulla teistä.

Äiti63 pohjoisesta on oikeassa siinä suhteessa että kyse on muustakin kuin blogista. Aika iso osa tutummista kommentoijista tietää tämän myös. Juuri tämä tilanne itse estää kertomasta kaikkea mikä valaisisi asiaa tarkemmin.

Mutta tuosta anteeksipyytämisestä. Perheessäni on monta jäsentä ja yhtä monta mieltä kirjoittelustani, tänne ja muutenkin (myös fiktioistani). Kaikkia en pysty etukäteen tarkistamaan (Anonyymillekin tiedoksi) ja toisaalta monessa asiassa on kyse nimenomaan minun mielipiteestäni joka syyllistää tai loukkaa jota kuta. Olen sitä paitsi blogannut vsta 2006, ensin Vuodatuksen puolella, sittemmin bloggerissa, perhe on lukenut tekstejäni koko ajan, yhtä perheenjäsentä lukuunottamatta.

Ikävä kyllä pelkästään tämän blogin olemassaolo, se että kirjoitan nettipäiväkirjaa, vaikka se olisi kuinka poliittisesti korrekti ja kaikkia miellyttävä asia, vesitetty, kastroitu ja ketään loukkaamaton, on paha paikka eräälle läheiselle. Tuo vuorokausi jonka olin sulkemassa tätä oli tälle ihmiselle helpotus. Hän oikeasti haluaisi etten minä pitäisi minkäänlaista blogia. Ja mainittakoon vielä että HÄN EI LUE TÄTÄ OLLENKAAN. Hän ei tiedä yhtään mitään täällä käydyistä keskusteluista ja on silti valmis uskomaan että olen loukannut muita ihmisiä kirjoittelullani.

Kuuluuko tämäkin anonyymin tai äiti63n tarkoittamiin kompromisseihin? Kumpikin kirjoitti viisaasti mutta en totta vieköön ala pyytää anteeksi asioita joissa ei ole mitään anteeksipyydettävää.

Toki sitäkin on. Olen julkaissut joko täällä tai facebookissa kuvia tyttärestäni, hän pahastui, kuvat poistettu, anteeksipyyntö esitetty, opiksi otettu. Tähän on kuitenkin kerran toisensa jälkeen vedottu perheen osalta. Enempää en voi tehdä, sitä erehdystä en saa takaisin. Mutta se että pelkkä bloggaaminen loukkaa ihmistä joka ei blogiani lue?
Tai se että sanon blogissani että olisi mukava julkaista kuvia lapsistani ja harmittaa kun he eivät anna lupaa? Siinä kohtaa mennään mielipideosastolle ja ongelma on sen joka siitä syyllistyy, minun mielestäni.

En voi miellyttää kaikkia kirjoittamallani. Perhe on minulle tärkeä, joskaan tällä hetkellä en osaa olla sen jäsenille sellainen kuin he haluavat. Jokunen haluaa mahdottomia. Sille en voi mitään.

Yksi perheeni jäsenistä vakuutti tänään ettei ole löytänyt ainuttakaan omaa yksityisyyttään loukkaavaa asiaa tästä blogista. Jotain lohdullista sentään. Yhden kohdalla olen onnistunut. Sitä valokuvajuttua olen pyytänyt anteeksi jopa ihmisiltä jotka eivät valokuvassa esiintyneet vaan ilmaisivat paheksuntansa tyttären tueksi. Olisikohan edes se jo riittävästi anteeksi pyydetty?
Kyllä, olen hiukan provosoituneella mielellä. Ei tämä blogikeskustelu ole ainoa mikä soppaa hämmentää, mainittakoon eräs hankala yhdistysasia joka juoksee tässä rinnalla, plus yleinen väsymys. Voi tehdä sanomastani vähän piikikkäämpää kuin olisi tarkoitus.

Yksin ja se sattuu

Päätös jatkaa bloggaamista ja kirjoittaa miltä itsestä tuntuu, ei miellytä läheisiäni.Minä kuulemma rikon perheyhteyden. Ihmiset, läheiset, eivät halua tavata minua, eivätkä siis käydä meillä (näin minulle sanottiin hetki sitten). Sillä seurauksella että kaikki muutkin sitten kärsivät siitä kun kukaan ei käy meillä. Siinäpä syyllisyys kannettavaksi, jos sen suostun niskoilleni ottamaan. Yritän olla lujana, olla ottamatta.

Ennen kuin keskusteluyhteys ja sovinto erääseen osapuoleen on rakennettu, ei avioliittonikaan toimi. Se (sovinto, keskusteluyhteys) taas ei rakennu minun keinoillani. Minä en osaa enkä ymmärrä, mutta ainakin tämä blogi ja sen tärkeys minulle, pitäisi jollain tasolla, jossain määrin uhrata. Ei kai kokonaan lopettaa,mutta jotenkin kastroida ainakin. Kirjoittamalla keskusteluyhteyttä ei voi rakentaa, olen kuulemma niin taitava sorvaamaan lauseita ettei rehellisyyteeni luoteta. Face to face menee reisille, kokeiltu on kipeästi erinäisiä kertoja.

Taivas yksin tietää miten tämä päättyy! Nyt olen yksin ja yksinäisyys paleltaa ja vie yöunen. Yksinäisyys sattuu. Ikinä en ole enemmän ollut kosketuksen tarpeessa kuin juuri nyt. Ikinä ei kosketus ole ollut mahdottomampi saavuttaa.

Lopeta bloggaaminen, luovu itsestäsi, anna heidän muovata sinusta mitä se ikinä onkin, kuiskailee ääni sisällä. Käärmeen ääni joka käyttää hyväkseen kaipuuta rakkaitteni lähelle. Luopuako itsestään toisten hyväksi? Kirpaisisiko se sittenkin vain kerran vai sattuisiko lopun elämää?

Pitääkö ihan oikeasti valita näistä?

maanantai 6. syyskuuta 2010

WYSIWYG!!

Kotona ollaan. Jäi työpäivä vähän tyngäksi mutta tehdään joku toinen pidemmällä kaavalla.

Eli siis eilinen oltiin katkolla blogin ja fb-profiilin kanssa. Minulle sanottiin erinäisten keskustelujen jälkeen että poistat kaikki mikä sivuaa perhettä yhtään tunnistettavassa määrin. No, tässä vaiheessa moinen sensuuri on aika mahdoton, pistin siis blogin katkolle. Ei ollut helppo päivä.

Minua on syytetty mm. siitä että tarjoilen täällä totuutena omia näkemyksiä. Hei ihan oikeesti - luuleeko joku muukin kuin asian suustaan sylkäissyt, että tässä on jotain muuta kuin minun subjektiivinen näkemykseni elämästä??? Sitähän nettipäiväkirjat ovat, eivätkö.

Nukuin yön yli, sain Satulta sopivan napakkaa palautetta ja avasin tämän uudelleen. Enkä sulje tätä enää.

Sananen miehestäni. Hän ei mm. lue fiktiivistä kirjallisuutta ollenkaan. Se ei anna hänelle mitään. Yksi meidän erilaisuuksistamme joka ei ole tappanut liki neljännesvuosisataista suhdetta. Myös internet on hänelle puhtaasti tiedonhakupaikka. Sosiaalisiin medioihin ja nettipäiväkirjoihin hän suhtautuu vähintäänkin epäluuloiseksi joten jos joku sanoo minun rikkoneen yksityisyytensä suojaa netissä, hän pillastuu. Läheiseni tietävät tämän.

Minä en kuitenkaan suostu vaikenemaan enää. Tänään tuli käytyä toinenkin läheiskeskustelu. Lyhyesti sanottuna, ei menny niinku Strömsössä. Minä olen loukannut läheistä ihmistä muuttumalla toisenlaiseksi viime vuosina. Itse olen luullut sitä paitsi kasvuksi, myös masennuksen selättämiseksi omin neuvoin.

Sitä entistä äitiä kaivataan takaisin. Nykyinen on täynnä itseään, tätä blogiaan ja näitä kannatusjoukkoja jotka hurraavat vaikka julistaisin haluavani hukuttaa kissanpentuja (Sori, sitaatti on epätarkka, mutta tuossa oli se olennainen ja se sattui; minä en hauku lähimmäisteni kavereita ja odotan heiltä sitä samaa!)

Tiedoksi silti. Minä en palaa entiseksi. Sori. Näen muutoksen hyvänä. Mitä näet, sitä saat. Joko tämä äiti tai ei äitiä.

Ja jos luulet ettei se satu...

Pikaisesti työkoneelta

Tämä oli eilen kiinni. Nyt se on taas auki. Eikä sulkeudu enää. Homma jatkuu entiseen malliin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Minä haluan kirjoittaa, mutta haluanko olla kirjailija?

Tämä viikonloppu on ollut vähäfiktioinen. Kunpa voisin sanoa että olen ryhdikkäästi tarttunut tenttikirjoihin (15.9). Mutta kun en edes sitä! Faktio-osastoksi lasken sen alulle saamani Siirilän joka tuli Gummeruksen bileistä viemisinä - Ja Kirstin blogin keskustelupalstalla käydyn kirjailija-apurahakeskustelun.

Siitähän nyt tietty voidaan vääntää täällä maailman tappiin, jotta onko minusta kirjailijaksi. Että onko otsikko "haluanko olla kirjailija" jotenkin pröystäilevä ja omia kykyjä yliarvioiva? Ehkä on. Ehkä olen kirjoittajana niin kuin ne Idols-alkukarsinnan "viihteeksi" tarkoitetut tapaukset, jotka Jone Nikula niittaa täysin syystä (oikeasti riittämätön ääni, yliteatraalinen tulkinta jne) ja jotka sitten itkevät portaissa että 'kun mun kaveritkin sanoo että mä osaan laulaa, mun äiti ja musaope sanoi että osaan laulaa, noi ei ymmärrä, vielä mä niille näytän'

Tai siis sama lavertelematta - ehkä olen kirjoittajana siellä minne yletän ja parempi olla tavoittelematta korkeammalle. Pystyn kirjoittamaan rahaa, MOT. En niin paljon, etten tulisi tarvitsemaan sivutyötä siihen rinnalle. Mitä kirjoituspainotteisemmaksi senkin saan vieritetyksi, sitä parempi. Joskaan raaka ruumiillinen työ hyvässä äijäseurassa ei tee ollenkaan pahaa!

Kun se lukemani saa minut pohtimaan, haluaisinko ollenkaan siihen maailmaan jossa pähkäillään, kuka apurahansa ansaitsee ja millä meriiteillä, mikä kiitos on arvokasta, mikä ei, kuka minut ja tekstini tuntee, miten itseni myyn...haluaisinko siihen ja kestäisinkö sitä. Jos nyt sattuisin saamaan kustannussopimuksen, en osaisi edes blogata siitä niin kuin Henna Helmi.

Miksi minä sitten tahtoisin kirjoittaa? No, eikö se ole ihmisyyttä että tahtoísi elää sillä mikä vähiten satuttaa? Ja leipäkirjoittaminenkin satuttaa aina välillä, kun sen mikä mielessä on joutuu pusertamaan liian ahtaisiin kenkiin tai rintaliiveihin (sic!). Kyllähän liian pienillä kengillä voi kävellä jonkin aikaa. Ja liian ahtaissa liiveissä joutuu nykimään puseroa tuon tuostakin, mutta päivä sujuu silti, miten kuten.

Ja ainahan minä voin kirjoittaa "pöytälaatikkoon" omaksi ilokseni tai jos oikein kirjaksi haluan, meillä on olemassa BoD..

lauantai 4. syyskuuta 2010

Ällistys rättikaupassa torstaina

Ja taas varoitus. Ei heikkohermoisille. Sisältää 40+ ikäisille tarkoitettuja alusvaateasioita



Minä en ole laihtunut. Ainakaan vaa'an mukaan. Ja se riivatun mittanauha näyttää aina ne samat vyötärösentit. Olen päättänyt että paskat nakkaan. Jos iso riski on muutamasta sentistä kiinni niin sitten pistän silmät kiinni ja unohdan sen luvun, keskittyen kokonaisuuksiin

Jotain kuitenkin tapahtuu vaatteitten kokonumeroille. Ei tästä kovin kauaa ole kun ostin uudet farkut. Hiljattain jouduin hankkimaan niihin vyön (en sovittaessa tarvinnut sellaista). Juu, ja onneksi ostin sitten sellaisen punosvyön jossa ei ole varsinaisia vyöreikiä. Se nysä joka jää kun vyön vetäisee kiinni on päivä päivältä pidempi.

Mutkun peili..ja vaaka...ja mittanauha? Ketä minä uskon? Voivatko vaatteet venyä? Tai siis voivathan ne mutta..

Torstaina oli sitten totuuden paikka. Piti päivittää rintsikat. Kauhistuksen paikka minulle, rahaa palaa ja ostaminen on lähes salatiedettä ja vie paljon aikaa. Meinaan jos Ne tuntuvat pahalta päällä niin se on näillä mitoilla sama kuin jos kävelisi liian pienillä kengillä.
Käytän siis yhtä tiettyä kauppaa eli Funky Ladya (en saa rahaa siitä että mainostan!). Valikoiman ja ennen kaikkea palvelun takia. Jotta helpottaisin hankintaa, mulla oli samasta putiikista ostetut lempiliivit päällä.
Marssin siis sisään kauppaan, kerroin tahtovani liivit ja että päälläni oli Ne Tämänhetkiset Parhaat joten jos lähdettäisiin suunnistamaan niitten mukaan.
Sovituskoppiin siis ja myyjä mukaan. Nuori nainen katseli niitten vanhojen istuvuutta tarkkaan ja sanoi:
- Kuule, kyllä mä sulle viisi senttiä pienemmän ympäryksen ottaisin kuin mitä näissä on! Kuppikoko ihan jees, mutta nää roikkuu selästä.
Siis täh? Liivithän venyvät, kaikki sen tietävät, joten siskot, älkää säikähtäkö jos liivimyyjä kiskoo mittanauhan ympärystänne mitatessa toooosi tiukalle. Mittanauha kun ei veny.
Mutta kun nämä olivat siinä viimeisessä hakasessa joka viimeisenä otetaan käyttöön. Ja silti piti ottaa pienempi ympärys.
No, Funky Lady -myyjät osaavat asiansa. Pari pikku kysymystä kuosimieltymyksistä ja vips, kolme sopivankokoista mallia oli saatavilla. Ja totta kai valintani oli tämä:

Väri musta. Olkaimissa ja kupinreunoissa ihan pikkuisen valkoista pitsiä, sellaista pehmeää joka ei raavi ihoa. Ja se ratkaiseva juttu. Koristuksena mustavalkoinen kameekillutin.

Oikeastaan kuulkaa ihan sama olenko lihonut, laihtunut, normimitoissa vai ylipainoinen. Riski-indeksikään ei tunnu missään. Minä olen aika sopiva. Ja just nyt olo että aika ihana, siis fyysisesti. Sosiaalisesti olen varmaan ollut aika narttu viime aikoina mutta nyt nautin tästä olotilasta.

torstai 2. syyskuuta 2010

Juhlailta

Kotiuduin Gummeruksen syyskauden avajaisista. Hyvää ruokaa, hyvää viiniä ja ennen kaikkea hyvää seuraa (Welhottarelle kiitos keskustelusta, tutustumisesta ja no niin, tunnustetaan sekin, huolenpidosta loppuillasta kun viini kihahti hiukan rajuhkosti päähän).

En tiedä miten blogini asetukset ovat tällä hetkellä. Yritin jossain vaiheessa sulkea koko hötiskön, mutta kommentointi tuntuu sujuvan. Ja sehän sopii. Jos ketä ei miellytä, olkoon lukematta. Olen väsynyt pyytämään anteeksi sitä mikä olen ja miten asioihin suhtaudun. Toisten yksityisyyttä pitää toki kunnioittaa, sen myönnän. Mutta anteeksi en rupea pyytelemään, en keneltäkään.

Viikonlopuksi ei pitäisi olla tiedossa Ohjattua Toimintaa. Kirjoittamiselle siis pyhitettäköö kahden päivän vapaa