perjantai 31. joulukuuta 2010

Mitä jäi vuodesta käteen?

Töitä tuli tehdyksi sen verran että työssäkäyntiehto täyttyi. Työttömyyspäiväraha, jos sellaista tarvitsen, ei siis ole puolison tuloista riippuvainen.

Noin kolmannes vuosituloista tienattu kirjoittamalla. Ei paha.

Kaksi pikku meriittiä, pääsin Murhattu mieli-antologiaan ja kakkostilalle kolmiokirjan pokkarikilpailussa.

Tutustunut uusiin ihmisiin. Noin pääsääntöisesti hyviin, kivoihin, mukaviin, hyvällä tavalla uteliaisuutta herättäviin.

Vanhat ihmissuhteet järkkyneet rajusti. Ehkä niin piti olla. Ne joiden oli tarkoitus vahvistua, vahvistuivat. Ne joiden oli tarkoitus, jäivät taakse. Elämä on. Kipeää teki huomata että jokin, mitä oli luullut itse erityiseksi olikin vain pysäkki kiireisellä linjalla. Mutta se siitä.

Oma minä myllertynyt taas kerran perin pohjin. Mennyt vuosi oli erityisesti äitiyden ja seksuaali-identiteetin kannalta merkittävä. Oivalluksia, törmäyksiä, suudelmia ja kyyneliä.

Ja sitten on edessä 2011.

Lisään kuvan joka on yksi niistä joita joskus haluaisin itseeni tatuoitavan.





keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ei mykkistä, kuulumisia ja ikärajaihmettelyä

...tiedoksi ensinnäkin. Ei myöskään riitaa. Rauhaisaa eloa toistaiseksi.

Loppuvuoden juttuja miettiessä ja ensi vuotta suunnitellessa päätin ruveta book-crossaajaksi . Ennenkin on tullut sanottua että hamstraaminen kammottaa allekirjoittanutta vuosi vuodelta pahemmin.Tiedän että itsessäni asuu pieni hamsteri jolla tuntuu olevan 99 elämää, mitä tulee tiettyihin juttuihin ja kävin käsiksi nyt heti siihen kipeimpään kohtaan, eli kirjoihin. Alan siis vapauttaa kirjojani. Aloitan Patricia Cornwellin Scarpetta-kirjoista joihin olen nykyisin totaalisen tympääntynyt. Uusin, Valokeilassa, oli sitä lajia että toimi loistavana unilääkkeenä. Sisulla luin sen läpi mutta neljä kertaa simahdin sohvalle sen kanssa! Tiedän kuitenkin että Cornwellilla on faninsa joten eivätköhän nuo jollekulle kelpaa.

Kamasto-hommat toistaiseksi loppu, hyvää tekevä hengähdystauko pokkarinkirjoittamisesta ja nyt oli nautinto käydä käsiksi romaanikässäriin. Rahatekstejä alan tahkota sitten kun lapsilta on joululomat loppu. Jos siltä tuntuu.

Edelleen on lisäämättä se vahingossa hukkaamani Blogeja joita luen - laatikko. Tulossa kyllä.
Noin muuten meidän residenssissä vietetään joululomaa lorvehtien, hyvällä omallatunnolla. Lapset nukkuvat myöhään, pelaavat joululahjapelejään ja tapaavat kavereitaan. Ihan rauhassa. Loma olkoon lomaa. Mies kulkee uskollisesti töissä, en ymmärrä miksei hän koskaan ota talvilomaansa tässä kohtaa (tai sitten ymmärrän liiankin hyvin..mene ja tiedä)
Mietinnän alla on tämän blogin siirtäminen Wordpressiin. Lähinnä siksi että siellä on mahdollisuus suojata tiettyjä tekstejä vaikka blogi pääsääntöisesti olisikin julkinen. Pitää vain opiskella wordpressistä perusteet ensin.

Kuopuksen kännykkä on soinut koko aamun. Kaverinsa ovat myös saaneet lahjaksi pelejä ja jumittuneet niitten kanssa ja Nollakakkosesta näyttää tulleen vapaaehtoinen pelitukihenkilö..Miten tähän nyt suhtautuisi? No, osaa se kai ainakin englantia enemmän kuin keskiverto 8 v, siinä yksi syy.

Ysivitosella tulossa muutoksia tanssituntikuvioihin, alkaa treenata...ööh? katutanssin SM-kisoihin? Siis ei yksin vaan ryhmässä. Älkää kysykö enempää, pyysivät tyttöä ryhmään kahdessakin lajissa joista toinen on breikki mutta toisesta ei ole aavistustakaan. Hyvin on äiti perillä tyttären harrastuksesta taas kerran. No, eivätkös ne oleelliset olleet siinä, tyttö tanssii, treenaa sm-tason kisoihin, on motivoitunut ja äiskä on ylpeä? Tarvitseeko muuta tietää?

Ja uudet ilotulitesäädökset jäytävät Ysiseiskan sielua, mutta me vanhemmat olemme tässä kohtaa armottomia. Ilman aikuista niitä ei ammuskella, piste. Joskin ihmettelen sitä mitä Kamasto-työkaveri fb-seinällään, eli että maassa jossa haulikon saa 15-vuotias, ei 18-vuotias saa ostaa tähtisadetikkua?

Niin no, onhan Pieni talo preeriallakin K18- kamaa? Ettekö usko? On se. Sain sen ekan tuotantokauden synttärilahjaksi esikoiselta pari vuotta sitten ja leuka vähän loksahti kun katsoin K18-luokitusta. Kyseessä on yksinkertaisesti se että kun sitä ei ole tarkastettu Valtion elokuvatarkastamossa niin kyseinen lätkä pitää boksin kylkeen lyödä. Minulla ei siis ole mitään Pieni pervotalo preerialla -versiota vaan ihan se alkuperäinen Ingallsin perhe.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Ja aattona roihusi

(elkää peljästykö otsikkoa, meillä on vielä koti!)


Ei kuvia, sorry. Ihmiset eivät halua niitä julkaistaviksi koska eivät pidä itsestään niissä. Unohdin sitten ottaa niitä ihmisettömiä kuviakin. Yksi olisi ollut komea. Meillä oli sellainen ämpärikokoinen ulkoroihu takapihalla ja se leiskui tosi mahtavana parikymmentä minuuttia. Siihen malliin että jo hiukka pikkusen katsottiin josko tuo pitäisi sammuttaa. Mutta ei tarvinnut, se oli sen roihun uljas loppunäytös.
Ehkä myös emännän roihuamisesta olisi voinut napata kuvan. No, ei se kauhean dramaattista ollut. Minä vain puhuin suuni puhtaaksi, ensi kerran neljännesvuosisataan.
Anoppi ja appi ovat jokavuotiset jouluvieraat meillä. Missäs muuallakaan, ainoa poika, ainoat lapsenlapset. Tietty meillä. Ja mikäs siinä. Olen tottunut tilanteeseen. Ja ihan mukaviahan ne. Suurimman osan aikaa.
Anopille on vain viime vuosina tullut ikävät tapa siunailla ihmisten lihomisia. Hän pitää painonsa kurissa kevyellä ruualla, kuntopyörällä, juoksumatolla jne. Minä olen saanut kuulla vain että "isäshän oli hoikka ja siskosikin on, sinä taidat tulla äitiisi". Lasten painossa ei ole ollut mitään huomauttamista ilmeisesti (jos olisi ollut, tämä keskustelu olisi käyty huomattavasti aikaisemmin).

Mutta sivullisten lihomisia on siunailtu viimeiset vuodet surutta meidän kahvipöydässämme ja nyt minulle riitti. Ääni ei edes noussut (vain ne lieskat siellä takapihan ulkoroihussa,mielenkiintoista..). Sanantarkasti sanoin näin: "mä sanon tämän vain kerran - tämä on mun kotini, ja täällä ei puhuta ihmisten lihomisista, onko selvä? Meinaan jos mun kanssa haluaa välilöissä pysyä"

Viesti meni perille. Ei mitään dramaattista kohtausta, asiasta taisi eniten järkyttyä mies. Kysyi vielä aamulla että menikö tämä joulu nyt sitten sinun mielesi mukaan. Sanoin että kiitos, menihän se. Ruoka oli hyvää, ihmiset mukavia, lapset saivat mieleisiä lahjoja (pitää jossain vaiheessa kuvata Ysivitosen halityyny jossa on Lewis Hamiltonin naama..)
Mutta siis hei! Ei tuo tarkoita sitä että nyt se meni ja pilasi perheensä joulun. Tässä perheessä on tasan yksi henkilö joka niin ajattelee ja toivottavasti pääsee siitä yli siihen mennessä kun lumet sulavat. Jollei pääse niin kiskon henkiset villasukat jalkaan ja alan tehdä mykkäkoulunsiedätyslihasliikkeitä.

Suloista joulupäivää kaikille,ainakin minä aion nauttia siitä - geishakonvehdeista, kalaherkuista, juustoista ja kirjoista. Ehkä kerään ympärilleni enemmän puheenaihetta anopille. Jonkun toisen kahvipöydässä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Joululaulujen outouksia ja red alert

Red Alert tarkoittaa etten löydä yhtikäs mistään kaitaliinaa jonka -95 teki kolmevuotiaana kerhossa. Se on siitä lähtien ollut AINA meidän joulupöydässä.

Käännän kämpän kohta uudelleen nurin löytääkseni liinan, mutta sitä ennen pari joululauluihin liittynyttä pikku kummastelua. Itse pienenä mietin soivia kenkiä ("päättyy joulu vaikkei kenkään sois") kuin myös muistavia kenkiä ("ei huolta, murhetta kenkään muista"); okei vanhemmiten tajusin että se oli tätä vanhahtavaa suomea(tai sitten sanoittaja oli joku sen ajan kenkäfriikki)

Mutta varsinainen yllätys koitti eräälle lapsistani kun hän tajusi "joulupukki suukon sai" laulun oleellisen sisällön ei-niin-kovin-monta-vuotta-sitten). Lapsiparka kun oli oikeasti luullut että laulu kertoi lapsesta joka joutui aviorikoksen todistajaksi ja epäili että laulua seurasi karmea kolmiodraama. Helpotus oli melkoinen kun joulupukki ja isä ymmärrettiin samaksi tyypiksi, eli äiti ei edes aikonut tarjoilla piparia millekään random-pukille.

Ihmettelin pitkään miten joku saattoi edes ajatella asian noin ja tajusin sitten että meillä ei ole käynyt ketään pukiksi naamioitunutta tyyppiä kylässä yhtenäkään aattona. Emme vain osaa olla siinä tilanteessa. Pukilla kun on tapana jättää lahjat jonnekin päin taloa meidän huushollissa kenenkään huomaamatta.

Ainakin näin kaikki ovat uskovinaan. Toisaalta, jälkeenpäin ollaan kuultu tarinoita siitä kun käytiin ensi kertaa perheenä katsomassa tätä nykyistä kotia vuonna 2006. 95 ja 97 olivat katselleet paikkoja sillä silmällä että "tonne ne sitten varmaan jemmailee joululahjoja"..

Lienee viimeinen bloggaus ennen Jiitä, joten hyvää sitä kaikille jotka olette täällä jaksaneet roikkua.

Huomenna on joulu

Siltä varalta ettei joku tiennyt ;)
Kaikki on tehty,kai, Kinkku paistamatta, se on perinteisesti aatonaaton homma. Pitäisi lähteä vielä kauppaan, kävellen, mutta pakkaslukemat sylettävät jo ajatusten tasolla. Eipä sieltä muuta puutu kuin maitoa ja tuoretta leipää. No, turha valittaa, käytävä on. Muttei ihan vielä. Vielä on hetki aikaa vain olla.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Niin tai näin, aina väärin päin

Minulla on ollut tapana saada ennen joulua megahepuli perheelle. No, nyt on toki vieläkin "ennen joulua" mutta olo ei oikeastaan ole yhtään stressautunut. Kaikki on suttaantunut ennenkin ja suttaantuu nytkin.

Eli olen lopultakin oppinut siihen mitä mies on vuosia toivonut. En hermoile ja pura sitä muihin. Saanko kiitosta? No sitä en odotakaan.

En kyllä toisaalta odottanut myöskään tätä:

"se on niinku sä et yhtään välittäis et muutaman päivän päästä on joulu. Et niinku kaikki ois mun vastuulla tänä vuonna!

Jumalavita! Tuota EN ole ansainnut!!!!!

maanantai 20. joulukuuta 2010

TISKARI TOIMII

En voi olla huutelematta tätä vasemmalle ja oikealle. Se nimittäin olin minä joka sen torpedoi lahjakkaasti pari päivää sitten. Tyttäreni käyttää termiä "aivopieru" ja sellaisesta taisi olla kyse kun pistin pesuun kaksi isoa kartionmuotoista maljakkoa joissa oli pohjalla steariinia. Paljon.
Olimme miehen kanssa ihan varmoja siitä että masiina on lopullisesti entinen ja sanomatta selvää oli kenen tiskivuoro olisi ajasta ikuisuuteen. Joulukin tulossa, enemmän väkeä ruokapöydässä och så vidare

Saimme useita neuvoja ajaa se kaikkein kuumin ohjelma läpi, käyttää vaikkapa sitruunahappoa tai jotain. Pulma oli vain siinä että sitä töhkää oli paljon. Putket totaalisen tukossa.

En tiedä armahtiko kohtalo miestä jolla on tyhmä vaimo - tai ainakin sellainen joka ei lue tiskikoneen käyttöohjeita - vai sitä vaimoa itseään, mutta nyt uskallamme jo luottaa että se pelittää. Ohjeita tuli joltain huoltofirmalta, mies tuli puolilta päivin kotiin ja ryhtyi parannuspuuhiin. Itsekin lähdin aikaisin töistä, vein ystävälle Yule-tervehdyksen, sitten ruokakaupan kautta kotiin jossa odotti mukava paksu kirje täynnä bling-bling-ihanuuksia jouluksi. Piristää mieltä kummasti.
Pikku hiljaa alkaa olla se voittajan olo. Nyt kun vielä voisi luottaa siihen että timangi oli timangia eikä töhkää myös PTn mielestä.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Dee--oo-än--ee, TEHTY

Varatimangi lähti juuri kolmiokirjalle. Kohtalon haltuun. Pitäkää peukkuja ettei sitä ihan surkeaksi tuomita (täällä tarvitaan ne rahat...)

Kiirutta pukkaa

Tiskari rikki (steariinia joka paikassa tukkimassa poistoletkut, pitkä tarina, ehkä joskus jaksan kertoa), pokkarista uupuu reilut 5000 sanaa, dedis huomenna, lunta tulee enemmän kuin laki sallii ja mies on täysin ylityöllistetty. Jollei se joulusiivoa täällä, niin kolaa pihaa puhtaaksi vuorotellen b-asunnon isännnän kanssa. On varmaan iloinen kuin pääsee töihin lepäämään huomenna.

torstai 16. joulukuuta 2010

Perkelsson

Taitamattomuuttani menin nyt sitten poistamaan kaikki nuo blogit joita seurailin, kun tarkoituksena oli vain ja ainoastaan päivittää uusi SusuPetalin osoite! Eli edelleen seurailen mm. niitä blogeja jotka siinä vanhassa listassa oli ja heti kun pystyn kykenemään, väsäilen uuden...

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pokkaripäivä (avautumisvaroitus!)

Kamastovapaata. Enää ei puutu kirjoittamiseen kuin inspiraatiota. Se pitää varmaan korvata toisella I-sanalla, eli I niin kuin Itsekuri. Olen vain kyllästynyt kaikkeen kuriin just nyt. Sisäisistä öttiäisistä Anarkisti hyppii tasajalkaa ja vaatii Lebensraumia. Ei passaa antaa nyt, jouluun alle kaksi viikkoa.

Tulee mieleen yksi Tove Janssonin muumitarina, se jossa muumiperhe oli vastoin tapojaan hereillä talvella ja joutui keskelle muitten otusten joulukiireitä. Ja kaikesta hötinästä perhe sai päähänsä että joulu oli vaarallinen hirviö jota piti torjua kuusella ja lahjoilla. Jostain syystä tuota tarinaa ymmärtää vuosi vuodelta paremmin. Tuntuu että nämä joulunalusajan bloggauksetkin käyvät angstisemmiksi joka vuosi!
No pitäiskö jotain muuttaa? Kyllä, jos se olisi minusta kiinni. Mutta kun en oikein itsekään tiedä mitä se jotain on. Paha mennä uikuttamaan muutosta. Yhtenä joulunalusena tein sen erheen että kysyin että voitaisko viettää jotenkin erilainen joulu. Seurauksena ollut mykkäkoulu kesti lähes maaliskuulle. Järkytys siitä että halusin jotain aivan muuta oli niin suuri. Ja minun mykkäkoulun sietolihakseni on ehkä heiveröisin kaikista. Ei se tietenkään totaalimykkäkoulu ollut, informatiivinen viestintä toimi totta kai. Mutta katseet, hymyt, yhteiset tekemiset,kaikki poissa. Pitkään. En edes muista miten se saatiin katkaistua, onneksi saatiin.
Osa perheestäni kokee minun muuttuneen eivätkä kaikki tiedä onko suuntaus hyvä. En minäkään tiedä. Ainoa mahdollinen kuitenkin.
Jos keskittyisi fiktiiviseen romantiikkaan ennen kuin ahistus syö ideoinnin kokonaan..

tiistai 14. joulukuuta 2010

Vartiovuoren Poikien joulujuhlassa

Työpäivä oli, öö, toimelias. Noin viisisataa tuolia tuli pakattua lähtökuntoon, osa putsattua, osa vain oikeisiin laatikoihin lajiteltua. Mutta tuntuu selässä ja pohkeissa ja you name it..

Sitten kotiin, hetken hengähdys ja lippukunnan puurojuhlaan, jossa kumpikin perheen pojista sai merkin paitaan ommeltavaksi. Nollakakkonen varainhankintamerkin (kalenterimyynnistä, myiköhän jäbä kokonaiset neljä..) ja Ysiseiska kolmannen luokan Jänkäsuden, joka on jo vähän isompi juttu, edellyttää osallistumista leireihin, retkiin ja taitokilpailuihin. Molemmat pojat ovat mielellään lähteneet leireille ja retkille oli keli tai vuodenaika mikä hyvänsä. Ysiseiska on vihjaissut että jos parin vuoden päästä osallistuisi Korpitörmä-Expressiin, eli kävellen Helsingistä Pornaisiin partiokämpälle, joka siis on meidän vanhempainyhdistyksen yhteinen projekti. Kunnianosoitukseni saavat ne konkarit jotka rakensivat kämpän aikoinaan, senttiäkään velkaa ei jouduttu sitä varten ottaman. Meille jälkeenpäin yhdistyksen tulleille on sitten riittänyt talkootöitä syksyisin ja keväisin ja varainkeruuta kämpän ylläpitoon. Mukavaa hommaa vaikka olenkin nyt vähän vetäytynyt verrattuna viime vuoteen. Kaikkea ei vain aina jaksa ja tämä syksy on ollut kirjoitushelvetillinen. Oma moka, mitäs menin kirjoittaman väärän pokkarin!
Huomenna olisikin tarkoitus pitää kirjoituspäivä - en edes viitsi puhua vapaapäivästä! - tänään luulen että vain huilaan. Eiköhän tässä yhdelle päivälle ollut jo ohjelmaa.
Kaikenlaista uutta ja omituista liikkuu päässä, mm. voimauttavien valokuvien tiimoilta mutta palaan niihin vielä..

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Läppärillä muka tulee kirjoitettua kurinalaisemmin

...kun farmvilleä ei voi pelata, juutuubia ei kuunnella ja naamakirjakin latautuu hitaasti. Kilin villat! Olen niin tympääntynyt vara-timangiin että voisin kirkua kurkku suorana. Onko pakko jos ei halua? On, koska on luvannut. On, koska tarvii rahaa.

Se hyvä puoli tässä viikonlopussa on ollut että nenää on tullut valkaistua. Aika monta punaviinilaatikkoa on syksyn aikana tyhjentynyt, ei hyvä. Taas kerran tulee mieleen sellainen seikka että tuosta VOISI tulla minulle ongelma. Sitä kiellettyä kiukkua on liian helppo niellä kun kyytipoikana on punaista juomaa. Tai minkä väristä vaan mutta kyllä se on viini joka voisi karata lapasesta. Sellainen salakavala keski-ikäisen naisen alkoholisoituminen, miltä se kuulostaisi? Ei kivalta.

Ehkäpä uutiset Putteroisesta piristivät viikonloppua heti kättelyssä,etenkin kun Tähtilapsi, ihana ihminen, laittoi kuvankin koiraherrasta blogiinsa. Kiitos :). Ja tänään täällä leivottiin joulutorttuja ja juotiin glögiä. Ja joulukortit laitettiin postin kuskattavaksi, johan ne viikon päivät ovat tuossa piirongin päällä keruukuoressa nököttäneet!

Miehen kanssa on vaikea tulla toimeen. Ymmärrän, hän vihaa talvea ja etenkin auton kaivamista lumesta lähes joka aamu - mutta tarvitseeko minulle siitä äyskiä, vain siksi että joskus olen kaivannut valkeaa joulua. Pottuilee siihen malliin niin kuin minä olisin täällä tanssinut jonkun lumisadetanssin! En todellakaan ole. Tänään menin tyhjentämään lehtiroskista. Sisällä kun on vaihteeksi lämmin, oli kotiasuna collegeshortsit ja toppi. Heitin sitten vain pitkän talvitakin päälle ja - megamoka - matalat kengät jalkaan. Mikä ihmeen aivogäppi sai minut luulemaan että sen lehtiroskiksen ympärys oli aurattu? No, olihan ne lehdet tyhjennettävä joten piti astua uppolumeen matalilla kengillä ja paljailla säärillä. Polveen asti ylsi lumi hetken aikaa JA SE SATTUI.Kun olin kompuroinut auratulle kotitielle marssin mäkeä ylös mutisten että jumalauta, mun ei edes tarttisi tehdä tätä jos herra ei tahtoisi että meille tulee paperihesari joka ikinen päivä ja kieltäisi laittamasta ei mainoksia -lappua postilaatikkoon. Mies sen kaiken paperisälän haluaa meidän postilaatikosta, mutta arvatkaa kuka sen kiikuttaa pois, tuulessa, tuiskussa, pakkasessa ja uppolumessa!

Se siitä valivalista ja takaisin pokkaroimaan...

perjantai 10. joulukuuta 2010

Väärä hälytys

..onneksi, tuo mainitsemani asia. Yhtä lapsistani epäiltiin varkaudesta, mutta tulipahan todistetuksi ettei näin ollut. Vanne hellitti päästä, huh.

Lisäksi sain kuulumisia Putesta, pikkukoirasta, joka oli hetken elämässäni ja jonka piti lähteä muualle asumaan reilut neljä vuotta sitten. Putteroisella kaikki hyvin ja nyt tiedän keneltä kysyä kuulumisia, kun haluan :). Elämä antaa joskus pieniä ilonaiheita ja ottaa pois huolia ja suruja. Pitäisi vain luottaa. Välillä se on vain niin älyttömän vaikeaa.
Nyt olisi syytä jatkaa vara-timangia jos mielii saada sen ihmisten ajoissa valmiiksi. Nollakakkonen on yökylässä esikoissiskon luona, kotona siis vain kaksi teiniä joista toinen on luvannut huolehtia illan ruuasta. Sopii minulle :)

torstai 9. joulukuuta 2010

Kryptinen pikapäivitys

Sain eilen illalla puhelun. Vielä en ole varma, ovatko asiat niin kuin siinä puhelussa sanottiin, todennäköisesti eivät. Haluan uskoa etteivät. Jos ovat niin ovatpahan aika lailla päin vittua. Asia koskee sen verran muita ihmisiä etten voi tämän enempää sitä täällä rääpiä, mutta kestokyky on muutenkin hajoamispisteessä ja mieli huutaa että ei jumalauta, ei tätä enää tähän päälle, minä en jaksa.

Että silleen.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Kuka vei

...sanat päästä, ajatukset mielestä, voimat käsistä ja jaloista? Jätti tiedon siitä mitä pitäisi, jätti tahdon tehdä sen kaiken, mutta vei kaiken muun.

Apua.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Cougar Party ja kakkusulkeiset

Mikähän kumma siinä on että kun on partion vanhempainyhdistyksen leipomissesonki niin sen alle sattuu melkein aina joku biletysepisodi? Niin kuin nytkin. Eilen - tai no, hyvin varhain tänä aamuna! - kotiuduin puumabileistä alias noitien kokouksessa eli Welhottaren Waltakunnasta. Ja tänään puoliltapäivin olin reippaana pakkaamassa kakkuja joita ne kunnon yhdistysihmiset olivat eilen leiponeet. No. Viisi vuotta minä olen ahertanut noissa, kaksi viimeistä vetovastuussa. Nyt oli aika vähän hellittää.
Mutta siis eiliset bileet olivat ihan parhautta. Kolmen noidan sijasta meitä oli neljä mikä vain paransi bileitä. Ihanaa ruokaa, sopivasti juotavaa ja kälätystä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Polga, olisi mukava tietää mistä ovat peräisin ne kuvat kylppärisi seinällä...sattuneesta syystä tahtoisin yhden samanlaisen itselleni.
Pokkari on saanut vähänlaisesti huomiota tämän viikonlopun aikana, mutta eikähän tämä viikonloppu ole edes ohi vielä. Kyllä Se Siitä.

Sauna kutsuu.

torstai 2. joulukuuta 2010

Lähitulevaisuutta

Töitä Kamastolla riittää jouluun asti. Jatko vähän levällään, hiljaisempaa alkuvuodesta. Ei sinänsä haittaa, Mehiläistaloa muokkailen Teoksen kilpailuun. Siltikin, vaikka sanoin mitä sanoin edellisessä bloggauksessa eikä se perusajatukseltaan ole miksikään muuttunut. Ja voihan olla että minusta tulee isona BoDaaja ;).

Lähi-ihmissuhteissa olen taas sössinyt lahjakkaasti, kai se sitten on kohtalo. Tämän kerran tekee vaikeaksi se, etten oikein tiedä edes miten. Oli miten oli, pari päivää sitten paruin miehelle että mitähän jos muuttaisin saman tien muualle täältä, nuo täällä asuvat alkavat kummiskin vihata mua jossain vaiheessa, niin alkakoot sitten heti. Itsesäälikohtaus meni kuitenkin ohi. Alan saada balanssiani takaisin. Olisin parempi ihminen jos osaisin. En vain osaa.

Vara-timantti rakentuu palikka kerrallaan ja motivaatiota on välillä paljon ja välillä ei melkein ollenkaan. Tämän vuoden joulukortti-ideankin kehittelin, nyt ei tarvitsisi kuin aikaa tehdä ne. Ysivitonen on luvannut jeesiä.
Ja huomenna on kolmen akan puumabileet joita odotan kuin lehmä kesää. Syödään hyvin, juodaan hyvin ja pelastetaan maailma. On aina mukava bilettää itseään paremmassa seurassa.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

En enää tahdo

Pitkä aika viimeisimmästä bloggauksesta. Ei mitään dramaattista syytä siihen; kaikki olemme elossa, terveitä ja jotakuinkin järkevien kirjoissa jopa. Ei välirikkoja kenenkään kanssa, ei anonyymejä jotka saisivat minut vaikenemaan. Asiaakin voisi olla.
Sanat eivät vain jotenkin saa muotoa.

Ja siinähän se oikeastaan tuleekin. Yksi asia on muuttunut ja se on jotain mikä on aina ollut.

Olen amputoinut unelman.Minä en tahdo enää kirjailijaksi.

No niin, nyt se on sanottu. En tiedä lakkaanko ikinä kirjoittamasta. Voisi olla helpompi lakata syömästä (ja sekään ei todellakaan olisi minulle helppoa!)

Mutta jotain kertonee se että aloitin sanomalla "ei mitään dramaattista syytä". Kunhan vain tein päätöksen.

Olen todistanut itselleni pari asiaa. Pystyn kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Pystyn kirjoittamaan tekstiä, jota kourallinen ihmisiä tahtoo lukea, tahtoo kuulla lisää. Se on asia joka tuottaa minulle mielihyvää.

En halua itse olla valokeilassa, minuna, mutta jos voisin palata aikaan jolloin ihmiset istuivat nuotion ääressä kuuntelemassa tarinankertojaa, tekisin sen. Minulla olisi kerrottavaa,jollei joka ilta niin ainakin neljänä iltana viikossa. Loput kolme voisin sitten huilata...

Kirjailijan elämään se ei kuitenkaan tänä päivänä riitä. Maailma on toisenlainen. Tuskin niitä toisenlaisuuksia kannattaa luetella tässä, olenhan kipuillut niitä pitkin syksyä aina vain harvemmiksi käyvissä postauksissani. Pitäisi tavoitella taivaita ja kadehtia niitä jotka niihin ennen minua yltävät. "Minulla on tarina, haluatko kuulla?" ei riitä mihinkään.

En tahdo sitä elämää. En tahdo tuijotella myyntilukuja, kyylätä finlandiapalkintoehdokkaita, ihmetellä miksi tuo ja tuo kirja menestyy, kun eihän se niin hyvä ole, mitä minulta puuttuu kun tuo myy enemmän kuin minä...

Eihän se ole sanottu että ovi siihen K-maailmaan ikinä aukeaisi minulle. Sitä kohti olen kuitenkin pyrkinyt. Nyt lopetan.

torstai 18. marraskuuta 2010

Muistojen tuokiokuva

Tähtilapsi jakoi blogissaan erään varhaisaamuisen hetken, jonka haluaisi painaa lähtemättömänä mieleensä. Toivon että hän onnistuu, noilla on paha tapa haalistua, valitettavasti, sellainen Brainstorm-elokuvan tallennuslaite olisi korvaamattoman arvokas.
Puhun hetkistä joita tulee kesken tavallisen arjen, joita pienten lasten vanhemmat keräävät kuin helmiä nauhaan ja jotka eivät aina varoita tullessaan. Seisot vaikka jalkapallokentän reunalla, katselet yhdeksänvuotiasta joka pelaa toisten samanikäisten kanssa ja yhtäkkiä mieleen rysähtää tunnemyrsky - tuo on se jonka minä tahdoin tähän maailmaan, jota odotin, jonka synnytin, nuo jalat jotka itsestäänselvästi tallovat nurmikkoa, kuljettavat palloa, ovat ne samat pikkuvauvan jalat joiden helmivarpaita suukottelin, ei-niin-monta-vuotta sitten. Minä jolla on surkea pelisilmä olen saanut lapsen joka osaa tätä, olen luonut ihmisen joka pystyy parempaan kuin minä!

Yhteen tuokiokuvaan palaan kerran toisensa jälkeen, en tiedä mikä siinä on. Yli kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, kuusivuotias, kolmevuotias ja vauva, noin 8 kk. Päivä oli kylmä, sateinen ja tuulinen, mutta ei auttanut, kauppaan piti lähteä. Bussilla mentiin, ostokset hoidettiin ja sitten pysäkille odottamaan paluubussia.
Vaan kävelyreittiä sinne pysäkille ei oltu suunniteltu vaunukansalaisille. Somissa kiviportaissa jotka veivät rinnettä ylös tienvarteen ei ollut edes ratasluiskan aavistusta. Kuusi- ja kolmevuotiaita en uskaltanut lähettää etukäteen portaita ylös.
Eipä muuta kuin isommat tukevasti työntöaisaan kiinni, molemmille puolille ja sitten portaitten viertä, multaista nurmikkoista rinnettä ylös. Jalat lipsuivat kurassa, kauppakassit tavarakorissa olivat luisumaisillaan pois, hauikseni tärisivät rasituksesta mutta päästiin kuin päästiinkin pysäkille, vähän ajan päästä bussiinkin. Olo oli kuin voittajalla.
Kotiin päästyä oltiin kuitenkin aika kylmissämme ja sateen kastelemia. Riisuin vaatteet koko kolmikolla, kunnes päästiin kuivaan vaatekerrokseen, eli t-paitoihin ja alushousuihin. Sitten tälläsin porukan sohvalle, laitoin torkkuhuovan lämmikkeeksi jaloille ja ojensin välipalaksi - keksin? voileipäkeksin? korpun? jokaiselle. Tässä kohtaa muisti pettää, joka tapauksessa jotain mitä pieninkin pystyi ikenillään nakertamaan. Ja sitten pusersin jostain sitä ihmeen lisäenergiaa jolla sain ostokset puretuksi, märät vaatteet kuivumaan ja ruoan alulle, samalla kun lapsikatras lämmitteli peiton alla eväineen.
Ja pahin kylmyys hellitti ja kiire samaten ja yhtäkkiä olin keskellä Hetkeä: kaikki on hyvin. Se mitä pitää tehdä, on tehty ja lapsillani on kuivaa ja lämmintä ja hekään eivät nahistele vaan istuvat tyytyväisinä kuin kylläiset linnunpoikaset pesässään.

Parasta tuossa hetkessä oli se että siinä ei tosiaan ollut mitään ihmeellistä. Se oli palanen ihan tavallista äitielämää ja juuri sitä mikä tekee siitä niin merkityksellistä. Miksi juuri tuo jäi mieleen, on arvoitus. Kolme sohvallaistujaa ovat jo aikuisia, perustaneet oman kotinsa jokainen, mutta erityisesti sadepäivinä se hyvän olon hetki palaa elävänä mieleen.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä en ole ikinä keilannut

...mutta tuleepahan sekin kokeiltua viikon päästä tiistaina, firman (meinasin kirjoittaa farmin!) pikkujouluissa. Viimeksi olen ollut työpaikkapikkujouluissa vuonna 2007. Nähtäväksi jää miten ämmän käy.

Sitä ennen elo on lähes askeettista, minimibudjettia - joo, oli tilipäivä, tili tuli ja melkein meni jo aamulla, laskuihin - ja sitä varapokkarin kirjoittamista. Sinänsä ei harmita, ulkona on iljettävä tihkusade, mutta lämpöasteita sen verran ettei tämä naputtelunurkkaus ole kylmä.

Tiedossa ennen joulua näiden pikkujoulujen lisäksi kolmen naisen kekkerit eräässä helsinkiläislähiössä joulukuussa, odotukset korkealla täällä... Heti niiden jälkeen partiovanhempien pikkujoulumyyjäiset 6.12(ennenkin on vedetty leipomistalkoot dagenefterissä, enkä tällä kertaa ole edes vetovastuussa!) ja itsepäisyyspäivän jälkeen viime vuoden tapaan Pähkinänsärkijä Kansallisbaletissa tytärten kanssa, odotukset korkealla siihenkin.
Kai se taas on se vuodenaika, täytyy tunnustaa. Ihmeen neutraalilla mielellä sitä odottelen, ei paniikkia eikä vielä ihmeemmin fiilistelyjäkään. Joskus jo lokakuussa olen odottanut joulua, joskus toiste jo syyskuussa pelännyt sitä. Nyt tuntuu hyvältä kun ei ole kumpaakaan oloa.

Isänpäivä meni hyväksi havaitulla sabluunalla, kaikilla oli hyvä mieli, eritoten päivänsankarilla. Muutenkin viikonloput ovat olleet mukavan leppoisia pitkin syksyä, akkuja saanut oikeasti ladattua. Tänään työpäiväkin meni samoilla aalloilla, musiikkia kuunnellen ja aikaansaaden.
Nyt pokkarin kimppuun jahka yksi pahantuulinen tokaluokkalainen on saatu rauhoittumaan...

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Sairaalapäiväkirja

Monilahjakkuus SusuPetal on tällä kertaa kirjoittanut/maalannut vereslihaisen kuvan masennuksesta, mielen järkkymisestä, jaksamisen loppumisesta, pysäyksestä.
Kirjan tunnot ovat tuttuja kaikille jotka kyseisestä vitsauksesta ovat kärsineet. Oma diagnoosini on lievästä keskivaikeaan masennukseen pahimmillaan/ dystymia, eli lievä pitkäkestoinen masennus. Keskivaikeat huiput osuivat vuosiin 1998, 2000 ja 2004
Dystymia taitaa olla yhtä vanhaa kuin minä itse.
Noihin keskivaikeisiin tuntoihin osui Sairaalapäiväkirjoista eritoten tämä:

Pieninä palasina annan itselleni
luvan muistaa päivää, jolloin
lopetin jaksamisen.
Sekosin.
Hajosin.
Tulin hulluksi.

Masennus. Ahdistus. Tuskanhiki.
Äänet räjäyttävät pääni.
Lakkaan olemasta, liukenen paniikkiin
Hyperventilaatio linja-autossa.
Itku.
Linja-auto tulee Rautatientorille
Ulkona saan happea.

Elielinaukiolla pelko.
Yritän rohkaista itseäni. Koota itseäni.
Puhun ääneen. Etsin laukusta
jotain mitä en löydä.


Kun luin tämän tunsin järkkyväni. Aikakone lennätti minut vuoteen 2004 ja teki mieli meilata Susulle että olitko sinä siinä samassa bussissa. Siltikin vaikka minun bussini oli 550 ja Rautatientorin tilalle voisi laittaa Pohjois-Haagan. Been there, done that, mitä suurimmassa määrin. Kirjasta löytyy muutenkin paljon omakohtaista, mutta tämä oli kaikkein osuvin.


Aika lähelle liipaisi myös tämä:

ITKU

Missä on itkuni?

Jonain päivänä maalaan sen

kun uskallan
.

Oma itkuni katosi kolmeksi vuodeksi. 2006 keväästä 2009 kevääseen, löytyäkseen Kaija Koon Viimeinen lento - kappaleen ääreltä Youtubesta. Kyyneleet on tehty helpottamaan pahaa oloa ja niiden menetys on hirvittävä.

Sanataide puhuttelee minua enemmän kuin kuvataide, noin yleensä. Vaikka minulla on ollut kausia jolloin olen ilmaissut itseäni piirtämällä, on kirjoittaminen se oikea kanava minulle.
Sairaalapäiväkirja tarjoaa molempia, kuvia ja sanoja. Kuvista kolahtaa erityisesti Lepo turvassa, joka on lohdullinen. Kupla on pimeimpien tuntojen kuva, sen mustan sikiökalvon kuva joka erottaa masentuneen muusta maailmasta ja omasta itsestäkin. Kun omiin tuttuihin tunteisiin on mailin pituinen matka ja välissä on seinä. Ainoa tunne mikä saa kiinni, on väsynyt kauhu siitä ettei ylety minuuteensa.

En tiedä uskallanko suositella Sairaalapäiväkirjaa sille joka kamppailee masennuksen syövereissä. Se toivo mikä siinä on, on kiistatonta, mutta saattaa pahimmassa syöverissä tallautua tummien tunteiden jalkoihin. Siitä syöveristä yleensä pääsee ylös, huomaa että tuossa seinämässä on paljon ulokkeita joiden avulla pääsee taas pinnalle. Ja siihen Sairaalapäiväkirja on vankka apuköysi ja tummanselkeä tunteiden peili.

Ei oppi ojaan kaada, mutta...

...en voi mitään sille että suurimman ihailuni saavat itseoppineet taitajat. Toivottavasti kukaan ei nyt ajattele että se on samaa kuin opiskelujen halveksiminen! Ei todellakaan! Ehkä se on vain minun versioni suomalaisesta omillaan toimeen tulemisen ihanteesta.
Kasarileffa Flashdance oli minusta ihana. Ja on vieläkin. Olen yrittänyt analysoida sitä ihanuutta, koska itsekin ihmettelen sitä. Siinä ei ollut yhtäkään henkilöä joka olisi liiemmin herättänyt sympatioita. Päähenkilö Alex Owenskin oli vähän liian ynseä vaikka toisaalta, juuri häneen osasin samastua.

Ennen kaikkeahan Flashdancessa viehätti ajankuva. Ja viehättää vieläkin, ne kasarivaatteet ja miljööt (eivät sentään kiharakampaukset!). Kun se kerran oli omaa nuoruutta niin ei voi mitään.

Mutta tarinassa minuun kolahtaa tanssijan itseoppineisuus ja rimakauhu näyttää taitonsa ammattilaisille. Flashdance kävi usein mielessä kun seurasin Dance-kilpailun Idaa, joka oli, yllätys yllätys toinen suosikeistani (toinen oli loppukilpailuun asti päässyt Minttu).

Ida sinnitteli tosi pitkälle kisassa, siltikin, vaikka tuomareista oli luettavissa että he ehkä olisivat halunneet hänet pudottaa - "nyt alkaa näkyä se ettet ole opiskellut tanssia", sanoi Marco B, oliko se nyt yhtä jaksoa ennen kuin Ida tipahti. Olin ihan varma että Idan tie loppuu siihen, koska äänestys tuli vasta tuomarikommenttien jälkeen, ei voida välttää kommenttien vaikutusta. Ilahduin kovasti kun Idalle ei ropsahtanut edes putoamisuhkaa sillä kierroksella.

Joskus viime vuosituhannen lopulla tutustuin äitiin jonka lapset oli puettu kuin satuolennot, ihaniin uniikkivaatteisiin. Itse suunniteltuihin, itse ommeltuihin, ilman kaavoja. Minä joka aina olisin halunnut osata ommella, melkein halvaannuin kunnioituksesta.

Oppimisen tapoja on monenlaisia. Perheessäni on sekä sellaisia lapsia jotka kukoistavat kouluopetuksessa, että sellaisia, jotka tulevat oppimaan kaiken tarvitsemansa jossain muualla. Jälkeenpäin, kun mietin itseäni oppijana, olen tullut tulokseen että kaikkein parhaaseen olisin pystynyt jos minulla olisi pienenä ollut kotiopettaja (vähän Dina- kirjan/elokuvan Lorchin tyylinen olisi ollut hyvä!) ja isompana olisin saanut opiskella ammattiin mestari-oppipoika -suhteessa.

Ja miksikö? Siksi että sosiaalisuus on minulle hitaasti uusiutuva luonnonvara. Jollei sisäinen erakkoni saa tarvitsemaansa yksinäisyyttä aika ajoin, minä ahdistun. Nykyinen työpaikka on juuri siksi niin unelmaa kun siinä on kokoa kuin katedraalissa ja kokonainen osasto (jonka ovessa lukee "Tuhatvuotinen krypta") missä työskentelen pääsääntöisesti yksin. Halutessani voin toki vaihtaa jokusen sanan työkavereitten kanssa mutta jos en halua niin kukaan ei luule että minä murjotan. Aika ihanaa.
Luokkayhteisössä on aina se toisten ihmisten sulattelu viemässä energiaa oppimiselta. Joillakin se toimii energiaboosterina, mutta minä en ole koskaan ollut sellainen. Vieläkin on vaikea astua koulurakennukseen/luokkahuoneeseen, jossa on ihmisiä. Osa vanhempainilta-allergiastani johtuu tuostakin

Siksipä pisti vihaksi kun luin tämän. Ei käy kateeksi tämän matamin ex-oppilaita!

Ja tulee tässä mieleen Gummeruksen syysjuhlat joissa Polgan kanssa oltiin. Minulta kysyttiin, mitä minä kirjoitan, oppikirjojako (*thih!*). Kun sanoin että romanttisia paperbackeja niin kysymys kuului että Orivedeltäkö sellaisia valmistuu.

Saattoi olla läppä, todennäköisesti olikin, mutta oikeastaan itsekin vasta silloin tajusin että enhän minä tätä ole opiskellut missään. Vai olenko? Lasketaanko kirjat joita olen lukenut, kouluaineet, päiväkirjamerkinnät, bloggaukset, novellit joita olen kirjoittanut? Tulisiko Oriveden opistolta jotain lisäarvoa kirjoittamiseeni?

En saa koskaan tietää, koska en usko että laittaudun kyseiseen laitokseen. Tai mihinkään proosa- tai runopiiriin edes. En ole niin omahyväinen että uskoisin olevani niin v***n hyvä etten tarvitse oppia. Mutta tunnen itseni ja sen, millainen olen ihmisten parissa.

Sitä paitsi opiskella voi verkossakin. Olen suunnattomasti nauttinut kirjallisuuden perusopinnoista (vaikka tenttimenestys oli vaatimatonta, niin onpahan tehty)ja nyttemmin kulttuurihistoriasta.

Onneksi tänä päivänä on näitä väyliä, sekä ryhmissä viihtyjille että meille vähemmän sosiaalisille eläimille.

lauantai 13. marraskuuta 2010

ja taas ollaan viikonlopussa

Olen jo toipunut siitä tosiseikasta ettei pokkarinkirjoittamisesta ollutkaan lomaa vaan hengähdystauko ja mieli puuhaa jo vara-timantin kimpussa. Keitoksen ainekset tulevat mm. Hesarin uutisesta,joka koski kaupan kassojen kohtaamia väkivaltatilanteita ja "reality"hirvityksestä nimeltä Miljonääriäidit (ei heikkohermoisille!).
Noin muuten elämä on leppoisaa työssäkäyvän keski-ikäisen koululaisten äidin elämää. Huomisen isänpäivän jutut ovat kuosissa, ruoka- ja lahjapuoli ainakin (Fingerporilla mennään) ja tytär89 ja vävy tulossa huomenna käymään.
Taannoiset lahjalangat päätyivät lopultakin puikoille, tai siis se ihana sininen lähinnä. Kaulaliinaksi sitä teen, en vielä tiedä kenelle. Kauniissa langassa on se hyvä ettei mallin tarvitse olla kovin mutkikas. Tämä on simppeliä aina oikeaa, takareunasta neulottuna. Nollakakkonen toivoi "jotain tosi paksuja lapasia", ne ovat ohjelmassa seuraavana, edellyttäen että löydän isot sukkapuikot tästä residenssistä. Metallisia pitäisi olla ainakin vitosia,mutta kun näpit ovat tottuneet bambupuikkoihin niin ei haluaisi metallisia käyttää enää olleskaan...
Kylppäristä irvistelee kukkurainen puhtaanpyykinkori, joten rauta-ja lautasulkeisiin, mars..

tiistai 9. marraskuuta 2010

Tyhmyydestä sakotetaan

Äsken postasin vee-sanoista ja nyt tekisi mieli viljellä niitä pitkin ja vähän poikinkin. Kiroilen omaa tyhmyyttäni, huolimattomuuttani, hukkaan mennyttä työtä, ja mitähän vielä? No ainakin maksuaikataulujen sompailun sietämätöntä hankaluutta.
Ei tullutkaan leppoisampaa joulukuuta tai tammikuuta jolloin voin kirjoittaa vain omia juttujani.

Ja miksikö ei? Tein pahan huolimattomuusvirheen kesällä kun minulta pyydettiin pokkareita tulevalle vuodelle. Merkitsin kalenteriini Lääkäri ykkösen ja Timantti nelosen. Sitä
Juu, aivan niin. Juuri niin siinä kävi. Minun piti siis kirjoittaa Timantti ykkönen ja Lääkäri nelonen.

Mutta siis tahkosin tammikuista Lääkäripokkaria apinan raivolla eilisiltapäivään asti ja täysin rättiväsyneenä ja tyhjiin ammennettuna lähetin sen liikkeelle.

Ja tänään sain pt:ltä meilin että hänellä on kaksi Lääkäriä eikä yhtään Timanttia käsissään, joutuu ottamaan vara-Timantin (onneksi sellainen on!) käyttöön ja siirtämään Lääkärini julkaisun hamaan tulevaisuuteen. Kuten sen palkkionkin maksun, tietysti, sitten...

Koska vara-Timantti menee nyt käyttöön, hän tarjosi minulle mahdollisuutta kirjoittaa uusi vara-Timantti, joulukuun puoleen väliin mennessä. Jos haluan pysyä joulunajan budjetissa, minun pitää tarttua siihen. Eli lupasin.
Pitäkää peukkuja että saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi! Aivot ovat kuin pesukoneen jäljiltä eikä mieli vielä tajua että sen mistä piti tulla pokkariloma, tulikin taas vain hengähdystauko jonka ei sovi venyä liikoja.

Kanssamatkustaja avautui

...ja minä peukutan. Häiritsi se minuakin, mutta hän ehti ensin.
Bussissa tänään oli kourallinen meitä töistä palaavia ihmisiä, ja toinen kourallinen yläasteikäisiä poikia, joista kaksi viimeksimainittua aloitti keskustelun sählymatsista.

Siihen nähden että ottelua pelattiin vaatteet päällä, sisälsivät kummankin repliikit ällistyttävän paljon v-sanoja. Joku joskus sanoi että tuohon veelläalkavaan pitäisi kai suhtautua nuorten puheessa kuin foneettiseen pilkkuun, mutta kun näiden kavereitten pilkkumääristä saivat kaikki relatiivilauseet ähkyn!

Kanssamatkustaja, ikäiseni nainen, sai tarpeekseen:
- Tiedätteks te pojat että tämä on julkinen kulkuväline? Tarvitseeko meidän muiden kuunnella noita v-sanoja vain siksi että te haluatte kailottaa niitä kaikkien kuultavaksi? Minä en ainakaan halua, joten lopettakaa, olkaa hyvät!

Hiljaisuus. Toinen poika oli jäämässä pois ja kuittasi jotain voi voi -tyyppistä mennessään, mutta toinen totaalivaikeni muutaman pysäkinvälin ja aloitti sitten toisen kaverin kanssa keskustelun paljon siistimmällä suulla.

Minä jäin pois ennen rohkeaa kanssasisarta, katsoin häntä silmiin ja nostin peukkuni ilmaan, ennen kuin menin.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Haaste

Polga haastoi minut muistelemaan lapsuusaikaa

1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?

Vauvakirjastani löytyy tämän kysymyksen kohdalta teksti KIRJAILIA

2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi ?

Tintit, isompana Yoko Tsunot


3. Mitkä olivat lempipelejäsi?

Muistipeli, Afrikan tähti, korttipelit joita opin tädiltä. Ulkopeleissä olin surkea ja samoin kaikessa hienomotorisissa haasteissa, mm. kuulalabyrintti ja pöytälätkä saivat minut raivon partaalle.




4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?

Ei niistä oikein mikään nouse erityiseksi. Kivoja kai olivat kaikki.


5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?

Kirjoittaa kirjoja,kiertää maailmaa, asua isossa talossa jossa on liukumäki alakertaan niin kuin Lintsin Vekkulassa.


6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?

Uiminen, ja se on sitä edelleen.

7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?

Voi apua..olisikohan ollut Alvin Stardust ja Rubettes (ikää 11 ja jotain)

8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut ?

On niitä ollut tosi ihania monia...kirjoista tykkäsin, nukeista tykkäsin, mutta yli kaiken muistan kaksi asiaa. Toinen oli nukenvaatteiden pesukone, sellainen pieni muovinen veivattava. Ilahduin siitä aivan vimmatusti pienenä (Mepa-serkulle kiitos jos luet tätä, se oli sinulta!). Ja toinen laatikollinen kummitätini ompelemia barbienvaatteita, todellisia miniatyyriluomuksia joita kaverit kadehtivat syvästi.


Heitetäänpä haaste eteenpäin - Tähtilapselle ja Alohomoralle!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Arkivapaata pokkaroinnin ja vanhempainillan merkeissä

No ni. Tulipahan purettua isohko pyykkivuori, kerättyä kaksi kassillista poistovaatetta uffiin poikien vaatehuoneesta ja kirjoitettua keskeneräistä pokkaria vähän eteenpäin.
Ilta meni sitten vanhempainillassa, lukiolaisen sellaisessa vaihteeksi. Paha mennä sanomaan olenko yhtään viisaampi minkään suhteen,no, tiedänpähän ainakin miten kurssitarjottimelta kerätään lukujärjestys. Ja mikä on oman lapsen ryhmänohjaajan nimi. Siinä pääpiirteissään.
Noin yleisesti ottaen minulla on olo että koulukkailla on lähtenyt menemään tämä syksy hyvin. Ysivitonen toi hyvän jaksotodistuksen ekalta lukioperiodiltaan, ysiseiskan ensimmäinen arviointi seiskaluokalta oli myös myönteinen, matematiikassa suorastaan ylistävä. Ja tokaluokkalainenkin unohtaa läksyjään vain joka toinen päivä :)
Vielä pitäisi pusertaa fiktiota, tai niin ainakin lupasin itselleni. No, ehkä valehtelin.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Juu, inhoan

lisasoiniomaista tyyliä ja kirja nimeltä Brändikäs onnistuu karkoittamaan jo nimellään. Jos Henna Helmi Heinoseen on uskomista niin minä olen sitten tylsimys

Jännä juttu, ei yhtään hävetä olla tylsimykseksi luokiteltu tällä kriteerillä.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirjoitan, siis en ole

Kirjoittaminen mietityttää tänään, kovasti.
Eilen taisin pienessä viinihönössä blogata jotain siitä miten lukeminen on melkein hengityksenomaista toimintaa minulle. Mainittakoon, että tarkoitus ei ollut mitenkään rehennellä sillä sellaisille joille lukeminen tuottaa vaikeuksia. Sellaisenakin se on joskus otettu, uskokaa tai älkää! En nyt ihan turpaani saanut mutta läheltä liipaisi.

Ei siinä oikeastaan ole mitään sen kummempaa kuin se että olen oppinut lukemaan tosi varhain, ennen neljättä ikävuotta. Silloin siitä tulee taito joka menee vähän samalle viivalle kävelemisen ja puhumisen kanssa. Ei kukaan meistä "asettaudu" kävelemään tai puhumaan. Toisaalta, jokainen joka on elänyt saman katon alla yksivuotiaan kanssa, on nähnyt, miten näitä taitoja harjoitellaan.

Kirjoittaminen ei tällaista voi olla. Se on ajatuksien naputtelua sanoiksi. Sellaisena se saa sitten erilaisia merkityksiä, riippuen siitä mitä, ja kenelle. Täällä blogissa se on omien ajatusten jäsentelyä toisten katsellessa. Huomionkipeyttä, kuten se nimetön kommentoija äskettäin sanoi? Ehkäpä sitäkin. Minä puhun mieluummin peilaamisesta, kuitenkin.
Eli minä kirjoitan. Facebookiin pitääkseni yhteyttä, blogiin selvitelläkseni ajatuksia/kerratakseni päivän tapahtumia, Kolmiokirjalle tienatakseni vähän voita leivän päälle, ja sitten niitä muita tarinoita. Koska ne ovat.
Kirjailijaksi olen halunnut vuosikausia. Minulle se tarkoittaa sitä että joku haluaa julkaista tarinani/tarinoitani kovissa kansissa ja mielellään on ihmisiä jotka haluavat lukea mitä niitten kansien välissä on.

Tarkoittaako se toimeentuloa? Ei. Suomeen mahtuu pieni hyppysellinen kirjailijoita jotka elävät kirjoja kirjoittamalla. Enkä tiedä onko minusta siihen. Ehkä osaan riittävästi, ehkä keksin riittävän hyviä aiheita, mutta kun siihen tarvitaan muutakin ja nykyisin näköjään enemmän sitä muuta.
Ja nykyisin mietin aina vaan enemmän, haluanko enää kirjailijaksi. Kun kirjailijana pitäisi sitten ajatella sitä Miten Myy. Tuntevatko ihmiset minut, olenko esillä, päätyykö kirjani oikeisiin käsiin.

Erityisesti tämä viimeinen - jos haluan elää kirjoittamalla, en saa olla tyytyväinen siihen että yksi, kaksi tai viisi ihmistä jossain päin Suomea saavat iloa, voimaa, elämänuskoa, etc. siitä mitä olen kirjoittanut. Minun pitää oppia asettelemaan sanani niin että joku oikeassa paikassa oleva ihminen kiinnostuu.
Ja minä en halua. En halua. En. Koko ajatus yököttää! Kolmiojutut ovat asia erikseen.
mutta ennemmin vaikka pesen tuoleja lopun elämäni kuin kirjoitan niitä omia tarinoitani niin että ne Myyvät. Toinen juttu tietysti, jos joku haluaisi ostaa tarinan sellaisenaan (ja tämä ei nyt sitten tarkoita että jonkun pitäisi digata raakatekstistä jonka olen yskäissyt luettavaksi, editointi, muokkaus, parannukset ovat eri asia!)
Eikä tämä ole mikään ylevä periaate, mitään ryhdikästä lahjomattomuutta. Vaan sitä ettei se yksinkertaisesti suju niin. Jos yritän kirjoittaa jotain omaa juttua miettimällä miten tästä saisi mahdollisimman houkuttelevan lukijoille, sekä otsalohkoni että sormeni jumittuvat.
Enkä voisi kuvitella, että lukisin toisten kirjoittamia kirjoja peilaamalla omaa kirjoittamistani niihin! Totta kai minä luen miettien onko kirja hyvä vai huono, miten se puhuu minulle ja jos kirja on tökösti tehty, annan itselleni luvan ilkeillä itsekseni tyyliin "miten helvetissä tätä sontaa on menty julkaisemaan".

Mutta siis fiktiiviset kirjat joita luen, haluan pitää lukunautintoina, en oman kirjoittamiseni välineinä. Ja oman tekstini itsensä näköisenä. Ja huomion kirjoittamisessa, en myymisessä.
Eli nyt on käynnissä mietintä siitä, tyydynkö kirjoittamaan, niin kuin tähänkin saakka, pienen lukijakunnan iloksi ja pienestä korvauksesta, vai pyrinkö korkeammalle ja kenen ehdoilla..

lauantai 30. lokakuuta 2010

Kirjoittamista apinan raivolla

Sitä on tämä viikonloppu ollut. Ei vieläkään näytä siltä että juttu valmistuisi ajoissa mutta parhaani yritän silti.
Viikonloppu on ollut varsin outo. Vain yksi lapsi, 97, kotona. 02 on partioretkellä, kotiutuu huomenna ja 95 on siskolassa. Ysiseiskakin oli useamman tunnin kaverillaan. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut että meidän lauantaimme voi olla tällaista, olisin kieltänyt puhumasta palturia. Mutta tähän suuntaan se on menossa, selvästikin...
Vähän olen nipistänyt aikaa siivoamiselle ja neulomisellekin. Toistaiseksi en ole "korkannut" lahjalankojani vaan puikoissa on irtohiha omaan käyttöön mustasta Mohair Rosesta. Lämmin helpottaa kyynärpään kipua joka ei siis tosiaan vielä ole ihan kokonaan poissa:(.
Perjantaina kävin kirjamessuilla. Tapasin Anksun - ja valitettavasti hukkasin hänet melkein saman tien. Oltiin sovittu tapaamisesta Katri Vala -stagella mutta minulla vierähti Suomalaisen kirjakaupan osastolla sen verran pitkään etten enää löytänyt Anksua. Eipä silti, ryysis oli sitä lajia että oli melkein inhimillinen mahdottomuus pysyä jonkun kanssa kimpassa siellä.
Kirjoja siis tuli ostettua ja koska vuodenaika on mikä on, ei niistä toistaiseksi sen enempää, kun suurin osa menee paketteihin. Itselleni kuitenin ostin Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Puolessa välissä menen, vaikuttaa ihan lehtolaistyylisen hyvältä.
Ja jos joku nyt ihmettelee, missä välissä olen eilen ostamani kirjan ehtinyt lukea puoleen väliin niin mainittakoon että lukeminen on tekemistä jota en jotekin enää laske. Vähän niin kuin hengittäminen :). Pienenä sain aina kuulla siitä että et sinä mitenkään ole voinut lukea tuota tekstiä noin nopeasti. Kyllä vain voin. 02 lukee niinikään nopeasti, mutta myös huolellisesti ja ääneen lukiessa eläytyy täysillä. Tuossa taannoin oli koulussa kirjapäivä ja 02 vei mukanaan tämän , joka muuten oli äidin kestosuosikki lapsena. Kirjasta poika oli sitten lukenut luokalle ääneen tarinan prinsessasta joka oli ihmissusi ja kaikki olivat henkeä pidätellen kuunnelleet. Opettaja oli tuumannut että huh huh, 02, enpä ole ennen nähnyt että tokaluokkalainen lukee ääneen tuollaisen rupeaman tekstiä sujuvasti..
Yläkerta kutsuu, juuri tulin saunasta ja nyt janottaa...

tiistai 26. lokakuuta 2010

Eilistä ja äskeistä...

Eilen täytin 47 vuotta.
Miksi se tuntuu paljon hurjemmalta kun sen kirjottaa johonkin, kuin mitä sen eläminen tuntuu?
Mukava maanantai oli eilen. Hieman olin suunnitellut vapaapäivää mutta nyt tuolla tarvitaan tekijää sen verran että luovuin tuumasta. Kampaajan kautta kuitenkin. Piti tehdä ihan normileikkaus mutta kun Ari oli tsekannut nettivaraukseni päivämäärän niin astuessani kampaamoon hän ekaksi onnitteli ja sitten minua hemmoteltiin perusteellisella päänahan hieronnalla hiuksia pestessä ja leikkauksen jälkeen föönattiin todella juhlava biletukka. Voisihan sitä ajatella että sellainen menisi varaston perällä hukkaan, mutta minä yritän ajatella just päinvastoin, että nimenomaan arkisena maanantaina töissä voi olla vähän luksusta.
Ja sitä luksusta seurasi sitten iltapäivälläkin kun esikoinen vei minut Oulunkylässä olevaan lankakauppaan jonka ainakin Tähtilapsi lukijoistani tietää. Sain valita synttärilahjaksi lankoja, ja varsinaisia herkkulankoja löysinkin. Kuvia tässä:




Ihanaa ylellisen harmaata sukkalankaa, pehmeää kuin mikä (ja räävittömän kallista...)




Tämän langan sinisyys ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, se on maailman kauneinta utuisen harmaansinistä. Sieluni silmin jo näen huivin...




Vähän lähempää tuo lanka, näkyvät sen yksityiskohdat paremmin.




Ihania liilan sävyjä, ehkä sukat, ehkä muhkeanpehmeät lapaset. Itselle tai jollekin rakkaalle.

Yksi kerä jäi kuvaamatta, se on sinisen ja mustan kirjava sukka-lapaslanka, teen siitä pojille vermeitä. Niin ja pitkät bambupuikot, kokoa kahdeksan. Nyt ei puutukaan enää kuin neulomisaikaa. Jahka saan tammikuun lääkäripokkarin jonkinlaiseen ruotuun.

Tätä kirjoittaessa meillä tapahtui. Sen verran että vaihdoin otsikon, joka alun perin oli syntymäpäivä.
Tuli itkuinen puhelu Ysiseiskalta. Kaverin kotona oli ollut kuntopyörä johon hän oli telonut jalkansa ja vissiin sitten vähän pahemmin. Jos oikein näin, niin ukkovarpaan lisäksi jalkapöytä mustuu. Lähtivät 5 min sitten Lasten ja nuorten sairaalaan miehen kanssa. Saa nähdä :(

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Sunnuntai

Hämärää tihkusadetta, talo heräilee vähän kerrassaan. 02 katsoo aamulastenohjelmia, mies ja 95 juovat kahvia ja sanailevat hyväntahtoisesti, 97 nukkuu. Tasan kaksi kuukautta tästä päivästä, jos kaikki menee normaaliin tapaan, herätään todennäköisesti vähän erilaiseen aamuun.
Mutta vielä on lokakuu ja minusta näkee sen, kuten yksi edesmennyt sanataiteilija totesi joskus. Eilen innostuin facebookissa kaivautumaan Youtuben arkistoihin ja 80-luvun musiikkihelmiin ja siitä syntyi riehakkaan hauska virtuaali-ilta. Paljon tuli juteltuakin, kepeitä ja vakavia, hyvältä tuntuu se.
Takana siis täyteläinen viikonloppu, edessä hyvällä tavalla hektinen työviikko (hahahaha, kysykää torstaina uudestaan, ehkä tuo adjektiivi on muuttunut joksikin muuksi!) Ajatuksena oli aluksi että pitäisin huomisen vapaana, mutta päädyin sitten mieluummin perjantaihin. Kirjamessut kutsuvat (Anksu,palailen facen kautta!). Viisi vuotta olen tehnyt lähtemistä kirjamessuille ja kompastunut milloin budjettijuttuihin, milloin sosiaalisiin velvoitteisiin, ajankohta kun on sukulaiskalenterin kannalta yleensä huono. Tänä vuonna vähän parempi.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Ostoksilla

Postaus jossa vaihteeksi kuvia


Nollakakkosen tykötarpeita koulun Halloween-diskoon










Ja äidin ostokset:






jos ei joku tiennyt niin olen naamiofriikki :)

Näiden jälkeen ihan arkisesti Clas Ohlssonille säilytystarpeita ja ruokakauppaan saunalimuja plus päivän eineitä ostamaan.

Huomenna kaiketi appivanhemmat kahville. Maanantain johdosta...

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Pimeyskö se vai mikä..

saa allekirjoittaneen kaipaamaan pyjamapäiviä. Monikossa.
Aamu valkenee joskus vähän ennen kahdeksaa,toistaiseksi. Taivas tänään töihin mennessä tumman lyijyn värinen,tuuli riepotteli lehtiä ympäriinsä. Ihmiset kulkivat kuin myrskyä odotellen. Enkä nyt tarkoita tulipalokiirettä vaan sitä hetkeä kun kaikki on rahdattu myrskykellariin ja on se viimeinen rauhallinen hetki,jolloin katsotaan kaukaisuuteen, että mitä vauhtia se sieltä onkaan tulossa. Ja sulkeudutaan itsekin sinne kellariin. Sellaisia ilmeitä näkyi vähän kaikilla ja sellainen olo oli itsellä.
Pitkät yöunet eivät tuoneet levännyttä aamua vaan päänsäryn ja kaipuun peiton alle. Minä sitten typistin työpäivää varastolla sekä alusta että lopusta - siitä tuo paikka on ihana että sen tosiaan voi tehdä tahtoessaan. Ja sain mukavasti torkahdettua ennen Ysiseiskan vanhempainiltaa.
Seuraa häpeällinen tunnustus. Minä käyn vanhempainilloissa nykyisin vain siksi että osapuolet näkevät että välitän. Ihan oikeasti, se on yhtä mielenkiintoinen kuin työvoimatoimiston alkuinfo. Vanhempainvartit ja oman luokan illat ovat asia erikseen, nuo yleiset vanhempainillat osaa ulkoa jo vuosien takaa ja kaikki info mitä niistä saa on luettavissa paperisesta vuositiedotteesta jääkaapin seinältä tai Wilmasta. Että tässä(kin) asiassa olen kelvoton äiti.
Tai sitten oikein hyvä äiti jos toisin päin ajatellaan - poika on niin tärkeä ja rakas että suostun hänen takiaan lusimaan tilaisuuksia joissa ei minun mielestäni ole mitään itua...heh, taidankin ryhtyä ajattelemaan näin.
Pokkari ei nyt kulje. Näppäimistö jumittaa ja taustahälyä on ihan liikaa. Kiusaus valvoa myöhään kirjoittamassa on suuri mutta tuleeko siitä mitään, on sitten toinen juttu. Pimeys imee minusta ison annoksen aloitekykyä, osan objektiivisuutta, mittavan määrän myötätuntoa ja koko kuormallisen kärsivällisyyttä. Tekisi niin mieli vain heittäytyä sohvalle vellomaan ja katsomaan tallennuksista kaiken maailman sarjoja..

torstai 14. lokakuuta 2010

äitisaurus luo nahkaansa

Ilmat kylmenivät. Piti alkaa lämmittää,meillä ja muualla.
Tahtoo sanoa sitä että nahka kuivuu. Talviatopia näyttää pahenevan vuosi vuodelta. Ei edes pakkasia vielä ja mulla on kädet, kyynärpäät, polvet paperisen kuivat ja pieniä nirhaumia täynnä. Jos vilkutan rasvapurkille, iho sanoo HÖRPS. Nyt jo tätä, mitäs sitten tammikuussa?!?
Lapsilla on varmaankin ollut mukava syysloma. Varmaankin, sanon, koska olemme molemmat olleet töissä joka päivä...tosin lyhyttä pätkää yhtaikaa poissa, eli minä lähden ja palaan aikaisin ja mies puolestaan myöhään. Hyvin nuo näyttävät pärjänneen, ei mitään kriisipuheluita kotiin kesken päivän...
Pokkari sai suosiollisen vihreän valon ja voin taas huokaista helpotuksesta, niille seteleille on käyttöä syksyn budjetissa. Ysivitosen kakkosjakson kirjahankinnat olivat 170 euroa - mainittakoon että TÄMÄ EI OLLUT JURPUTUSTA; MINÄ EN OLE PAHOILLANI LASTEN KOULU- TAI HARRASTUSKUSTANNUKSISTA. Ikinä. Mutta kun kiistaton tosiseikka on se että syksy on täynnä ylimääräisiä juttuja jotka liittyvät koulun alkuun. Aina niitten kulujen kanssa joutuu hiukan kikkailemaan ja sorvailemaan. Ja sairaspoissaoloni sotki budjettiani jonkin verran sekin.
Henkistä nahanluontia käynnissä kaiketi myös. Ei mitään erityistä, vain sellainen prosessoinnin tunne, niin kuin mielessä käynnistyisi joku kone vähä vähältä. Se ei ole sitä alkusyksyn innokkuutta mikä yleensä valtaa mielen, tämä vaatisi jonkinlaista hiljentämisen mahdollisuutta. Nuo pari sairaslomaviikkoa käden kanssa laittoivat homman liikkeelle, mm. unia näin poikkeuksellisen paljon. Hassu tunne, energia ei ole lopussa mutta silti se olisi sellaista stabiilia, passiivista energiaa, sellaista mikä vaatisi horisontaalia mietiskelyä taikapeiton alla. Yritän varastaa mahdollisuuksia, vaikka sitten pieninä annoksina. Kirjoittaminen ja opiskelu saa osansa sekin toki, viimeksi mainittu on sitten tänä vuonna kulttuurihistorian perusteita, mielenkiintoista kuin mikä vaikka olen vasta vähän raaputtanut pintaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Tähtilapsen kuvahaaste

Tähtilapsi blogissaan heitti haasteen: Kuvaa käsilaukkusi sisältö.
No pitihän tähän tarttua, eli tässä sensuroimattomana allekirjoittaneen käytössä oleva laukku








Once upon a dream

Sain pokkarin urakoitua valmiiksi ja juhlin tapani mukaan punaviinillä...kauhea juoppo, hyi minua.
Univisio tarjoili minulle urakan kunniaksi varsin miellyttävän ja selkokielisen talounen joka meni näin:

Minä ja kolme tytärtäni, sellaisina kuin nykyisin olemme, seisoimme ison talon ala-aulassa. Halusin esitellä taloa tytöilleni, mutta keskimmäistä pelotti astua ollenkaan sisälle.
- Tule vaan, rohkaisin. - Tehdään niin kuin mä nykyisin teen; mennään hissillä ylös asti ja tullaan sitten portaita, kerros kerrokselta alas. Katsellaan rauhassa.

Näin tehtiin. Tulimme ulos noin seitsemännen kerroksen aulassa. Aloimme katsella huoneita oikealla puolella. Vasen puoli oli remontissa, pimeä ja peitetty pressuilla
- Entäs nuo? kysyi nuorin tytär - Niihin ei saa mennä, ne ovat työn alla. Siellä ei ole turvallista liikkua, minä vastasin.

Katselimme sitten oikean puolen huoneita. Niitä oli paljon, ne olivat siistejä ja valoisia, mielenkiintoisesti sisustettuja. Juttelimme niitä näitä huoneiden yksityiskohdista, en muista mitä eli ei mitään merkittävää.
Sitten halusin näyttää tytöille lempihuoneeni. Avasin oven valoisaan huoneeseen jossa oli retrotapetti - valkoisella pohjalla isoja keltaisia narsisseja, vihreine varsineen. Lattialla ei muuta kalustusta kuin iso siskonpeti johon olisi mahtunut varmaan kahdeksan lasta. Peti oli myllätyn ja tallotun näköinen, mutta hyvällä tavalla, oli kuin iso ja sopuisa lapsilauma olisi edellisenä yönä valvonut ja jutellut ja hihitellyt keskenään ja sitten yksi toisensa jälkeen nukahtanut, herännyt aamulla ja painellut aamupalalle. Siis käytetty siskonpeti jossa oli nukuttu hyvä turvallinen yö.
Tytöt jäivät kynnykselle ja ilmoittivat yksimielisesti - Ei me sinne tulla, se on pienten lasten huone.
Minä tunnelmoin hetkisen ja kohautin sitten olkapäitäni. Ajattelin että olkoon, ei heidän tarvitse tänne tulla, riittää että minä saan tulla.
Jatkoimme matkaa. Alakerrassa kohtasin yhden pojistani (13 v) joka näytti huoneistoa edessään ja sanoi
- Äiti, Nalle muutti pois, naapuriin. Mä haluan saada sen huoneen, en halua olla enää pikkuveljen kanssa samassa huoneessa.
- Odotetaan vähän aikaa, minä sanoi - Nallesta kun ei tiedä. Se on vähän sellainen.
(perheeseeni ei ole kuulunut ikinä ketään Nallea, ei ihmistä eikä eläintä, joten en tiedä ketä Nalle tässä kohtaa edustaa)

Sitten herätys. Oli pakko kiiruhtaa tähän koneelle kirjoittamaan uni ylös, niin kauan kun sen muistan. Blogista on moneksi, tänään se sai toimia unipäiväkirjana.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ur(p)ologipäivä

Yksi perheeni lapsista on "postimerkkitapaus" leikkauslöydöksineen parin vuoden takaa ja käy vuosittain seurannassa lasten ja nuorten sairaalassa, ultraäänessä ja urologilla. Ei mitään vakavaa mutta poikkeuksellista ikään nähden, siis.
Tänään oli se päivä ja mukavastihan se vierähtikin. Olen täällä yhden jos toisenkin kerran kironnut sitä kun kukaan ei selitä miksi siellä pitää käydä..no, nyt kun otin koko reissun hyväntuulisen yhteisen ajan kannalta, niin sain sen selityksenkin kaupan päälle. Ei niin että siinä mitään uutta olisi tullut. Vaan todellakin, tuon ikäisellä lapsella ei vastaavaa ole löydetty leikkauspöydällä ja siksi haluavat seurata paranemista murrosiän yli. Nyt saatiin sentään kahden vuoden päähän seuranta..
Mutta tosiaan, ei tuonne aina ole ollut kovin helppo päästä. Muistan jonkun erityisen hankalan reissun josta avauduin vanhan blogin puolelta ja sain tosi kiukkuisen anonyymin lukijapalautteen negatiivisesta suhtautumisestani. Joo,ei ollut kovin positiivinen olo silloin, kun kaikki liikennevälineet takkusivat, räntää satoi taivaan täydeltä ja joka ikinen varattu aika myöhästyi. Minusta on aika normaalia olla kiukkuinen sen jälkeen! Eikä se sulje pois sitä ettenkö olisi kiitollinen suomalaisesta lasten terveydenhuollosta tai siitä ettei lapsella ollut mitään kohtalokasta juttua silloin.
Mutta, siis tämän päivän reissu meni kivasti. Käytiin lisäksi lasipalatsilla kurkkimassa sellaista vanhanajan herkkukauppaa, jossa oli kaikenlaisia luomuhyviä juttuja, nättejä hillopurkkeja ja mehupulloja ja vanhanaikaisia karkkeja. Ostin muutaman sellaisen kartionmuotoisen tikkunekun, hyvin kävivät täällä kotona kaupaksi.
Ja pankissa käytiin, kyseisen lapsen kanssa avaamassa tili. Tai yrittämässä tilin avausta, kun taas unohdin että emme olleet naimisissa tämän lapsen varhaislapsuudessa ja wirallinen yhteishuoltajuus vaatii molempien vanhempien valtuutuksen, ainakin meidän pankissa. Valtakirjalla saa tilin avattua, Electron-kortinkin hommattua mutta jos alaikäiselle tahtoo verkkopankkitunnukset niin pitää sekä iskän että äiskän näyttää oikein naamansa pankissa...ymmärrän toisaalta ja toisaalta en.
No, väsyneenä kun lopulta saavuimme kotiin, oli postissa Lidl-mainosten sun muitten seassa piristys, ihana kortti jossa Heli Laaksosen runo hesalaisista bussikuskeista. Kiitos, Kupla ♥♥♥

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sairasloman toinen viikko

Silloin tällöin otan lastan pois. En tiedä saisinko, mutta kamoon, ei kai siitä nyt ollut tarkoitus tulla loppuiän lisävaruste? (seliseli)
Pokkaria kirjoitin eilen ihan hyvän rupeaman, homma jatkuu tänään. Motivaatio tehdä hyvää tekstiä sai uutta potkua, mistäkö, liian hankala selittää..no, pääasia että sitä tuli :)
Ja syksy on taas täällä. Joo, kyllä sen kalenteristakin voi vahvistaa mutta ennen kaikkea sen huomaa siitä että tässä koneella istuessa hapuilen villatakkia päälle. Joku voi viime talvelta muistaakin, kun manailin, että tämä työpiste on sellainen lämmityksen ulottumattomissa oleva nurkkaus. Yläkerrassa on ilmalämpöpumppu. Alhaalla, masterbedroomissa (oikeasti takkahuone) lattialämmitys ja varaava takka. Tämä työpiste on alakerran eteisessä portaiden alla, kaikki se lämmin ilma mikä hellii muuta kerrosta nousee tästä kohtaa ylös ja jättää tänne sellaisen kylmän taskun. Eli villatakkia niskaan, kun kirjoittaa ja myöhemmin täytyy varmaan neuloa ranteenlämmittimet. Jos vielä rupeaisi elämään mustalla kahvilla, niin tulisi oikein nälkätaiteilijafiilis. Ihan totta, minä olen tuossa taannoin saanut alas kupillisen mustaa kahvia! Se meni ihan vahingossa, kiitos Tipun, jonka kanssa kävimme mielenkiintoista terapiapuhelua. Voisin kai tottua - mutta maitokahvi on parempaa!

Jos sitten kävisi päivän tekstin kimppuun.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Täältä tulee hauki...

Olen ehkä joskus avautunut täällä lapsuuteni inhokkiruuasta. Kesät kun piti lusia mökillä oli lähes joka päivän ruokaa keitetty hauki, kananmunakastike ja perunat. Kas kun sitä haukea sai merestä niin paljon kuin viitsi nostaa ja isähän viitsi. Minulla oli tapana pistää sormet ja varpaat ristiin ja toivoa kehnointa mahdollista kalalykkyä isälle - tai edes ahvenia jotka paistettuina olivat ihan hyviäkin.

Muuten kesäherkut ovat jääneet mieleen hyvinä. Tuoreet mustikat, suoraan varvuista riivittyinä. Kotitekoinen viili. Ternimaitojuusto. Mutta hauki! Ankein, mauttomin ja piikkisin kala mitä muistan ikinä syöneeni. Vannoin etten aikuisiällä kajoa koko kalaan enää ikinä.
Minä siis tykkään kalasta. Norjanlohesta erityisesti ja tänä vuonna on ottanut aivoon kun sen hinta on melkein tuplaantunut, kuulemma jonkun Chilen huonon lohisadon vuoksi (=norjalaiset myyvät kalansa chileen?). Tykkään myös siiasta, kuhasta ja ihan tavallisesta seistä uunissa haudutettuna tai sopassa.
No. Appivanhemmat tulivat tänään kesälaitumilta kalatuliaiset mukana. Arvatkaa mikä kala?
*menee googlettamaan haukireseptejä*

perjantai 1. lokakuuta 2010

Tulin tähän blogatakseni, mutta

..onko minulla mitään sanottavaa? Pokkari edistyy, so what? No ihan kivahan se on että edistyy, tili tulee tarpeeseen marraskuussa, milloinkas ei tulisi.Ei vain innosta, ei yhtään. Vaivaa tunne että mitä turhaa minä hyvää tekstiä teen, ei sitä kukaan näe kuitenkaan kun sille annetaan äitelä, joutavanpäiväinen nimi ja sen kansikuvaksi laitetaan tuhat kertaa nähty arkistovalokuva. Yhdeksän kymmenestä jotka edes vilkaisevat läsyn kantta kaupassa, hylkää sen jo näitten takia. Näinkö se tapahtuu, kyllästyminen? Vai vaikuttaako siihen se että näin edellisestäni mainoksen uudessa Reginassa ja sen nimi ja kansi rietovat taas sielua?

Joo, kauhean omahyväistä tekstiä,tiedän. Eikä tämä rajoitettu olotila sitä ainakaan helpota.

Koti on hiljainen. Hiljaisuus on hyvä, joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa. Haluaisin kaivata ympärilleni paljon ihmisiä, paljon puuhaa ja morkkistelen tässä nyt sitä että on kiva istua vain hiljaisuudessa. Ihan oikeasti kiva. Istua. Tekemättä mitään. Paitsi tätä.

Ja jossain pohjalla järjetön pelko rangaistuksesta. Että joku kolminkertaisuuden laki jostain universumista työntää kestettäväksi todella rajoittavan raajarikkoisuuden ja loputtoman yksinäisyyden. Mistä tällainen idioottimaisuus tulee? Miksi en saisi olla edes itselleni rehellinen,tunnustaa edes täällä että vituttaa lastoitettu käsi ja hiljaisuus tuntuu hyvältä? Ovatko ne jokin synti? Kuka nämä säännöt tekee, kuka muu kuin minä itse? Mutta mistä minä ne kaivan?

Tällainen ahistusbloggaus tällä kertaa, ehkä parempia tunnelmia tulevaisuudessa.

torstai 30. syyskuuta 2010

Ei kannata fiinistellä hiusten kanssa

Tuossa taannoin tein jotain ennenkuulumatonta hiuksilleni. Otin Oikein Kampaajan Tekemän Kerastase-Hoitokäsittelyn.
Se on vähän niin kuin permis ilman kiharoita. Sikäli toimiva että tuntuu kuin päässä olisi tuplamäärä hiuksia. Vaatii kyllä föönin kanssa puljaamista enemmän kuin tykkään. Minä olen normioloissakin föönin kanssa aika kädetön, puhumattakaan siitä että nyt olen tosiaan kädetön.

Eilen en sitten enää kestänyt föönaamatonta lampaanpäätä ja kirjauduin kampaamoni nettiajanvaraukseen - ookoo, Ari on vapaana klo 9 aamulla. Nollakakkosen kanssa samalla bussilla, poika hyppäsi omalla pysäkillään pois ja minä jatkoin Ekasalongille ja rääkäisin Arille että en keeeeestä enää, olen kädestäni raajarikko enkä pysty föönaamaan, teeee jotaiiin tuolle niskatukalle. Ja Arihan teki. Ihana mies. Nyt on kutrit kurissa taas.

Kotona vallitsee hyväätekevä hiljaisuus, luulen että voisin laittaa vähän fiktiota jonoksi, aikaa viisi päivää, valmiina kolmannes, ei näytä hyvältä...

tiistai 28. syyskuuta 2010

ja sitten nainen repi kätensä vapaaksi

Ei. Ei sentään. Järki saa nyt viimeisen sanan. Mutta kai sitä sentään haaveilla saa?

Kiusaus on nimittäin kova.

Eilen keksin miten pystyn läppäröimään lastan kanssa. On meinaan himpun vaikeampaa kuin tällä pääkoneella kirjoittelu. Ja siellä läppärillä on pokkarintekele. Niin, voisihan sen siirtää tikulla tähän ja naputella tästä. Jos löytäisi muistitikun.

Uusi lääke tuo mukanaan uudenlaisen Univision. Tai sitten olen vain käsikivun takia nukkunut niin pätkissä että kun se helpottaa lääkkeen ansiosta, saan nukutuksi paremmin ja näen nekin unet mitä on kertynyt tallennukseen, värillisinä, jatko-osilla varustettuina ja melkoisen mielenkiintoisilla efekteillä myös.

Noin muuten tuskastuttaa kun kasautuvat kotityöt, ne, joihin en saisi tarttua, kirkuvat joka puolelta. Kirjoittaa voin, pokkaria syntyi eilen ihan mukavasti (syytä onkin) ja opiskelutehtäviinkin saan syventyä. Miksi tunnen itseni laiskaksi? Minähän inhoan sanaa "ahkera" niin kuin myös sanoja "kiltti, reipas, tunnollinen". Kai siinä on vähän happamien pihlajanmarjojen makua, kun ei itse omaa mitään näistä suomalaisen naisen hyveistä niin alkavat sanatkin maistua pahalta.
Mutta jos pokkaroisi nyt. Ja tutustuisi sen jälkeen kummajaiseen nimeltä Moodle...

maanantai 27. syyskuuta 2010

Sairasloma, rannelasta, lääkekuuri =konkurssi?

Jepjep.

Elikkäs harjoittelen tässä näpy-näpyttelyä rannelastan kanssa. Hidasta, mutta kömpelöä. Pitää varmaan pyytää suosiolla lisäaikaa pokkarille.

Kuuriksi tuli Arcoxia 90 mg tulehduskipulääke ja varastolle ei mitään asiaa ennen 11.10. Perhe selviytyköön isommista kotitöistä parhaansa mukaan, tämän lastan kanssa ei kauppakasseja kanniskella eikä lautaspinoja nostella.

Kauankohan kestää ennen kuin poltan hihani tilanteen kanssa...

Kyynärpäälekuriin

Pakko antaa periksi. Eilen meinasi lautaspino pudota käsistä. Eli olen kymmeneltä menossa näyttämään kipeää kyynärpäätäni lääkärille.

Onhan tässä ollut tietyn tyyppisten nostamisten, kiertojen sun muitten yhteydessä kipuja jo heinäkuusta asti (ja sormiin säteilevää, nytkin kun naputtelen, sattuu oikeaan nimettömään ja pikkusormeen), mutta lepokipu tuli vasta viime viikolla. Ja tiedän, miksi olen ignoroinut asiaa, lykännyt lääkärille menoa.
Koska pelkään käden käyttökieltoa. Se tarkoittaisi suunnilleen koko arkeni immobilisointia.

Sitten taas, jos vaihtoehtona on kroonistuva kipu..no, annan lääkärin katsoa. Ja sanoa sanottavansa.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Pitäisi kirjoittaa

..ettei ensi viikosta tule ihan hirvittävää. Nyt olisi fiksuinta tökätä muistitikku koneeseen ja pureutua Maarenin ja Oskun ja Iljan ja muiden luomieni fiktioihmisten ongelmiin. Miksi lykkään sitä? Miksi puuhastelen kaikkea muuta? Kun se on niitä kumisaappaita ja toppatakkeja ja matkakortteja ja ja ja..

Eli jos nyt lopettaisin tämänkin turhanpäiväisen bloggaamisen tähän ja alkaisin töihin..

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Ahistus ja pieniä oivalluksia

Maha kunnossa taas - voi vetää niitä yhtäläisyysmerkkejä. Sinne kokoustamaan laahauduin ja kolmeksi kokoukseksihan se meni. Olen siis edelleen vanhempainyhdistyksen hallituksessa, mutten enää rahastonhoitaja. Mikä siivottoman helpottunut tunne. Ja joku toinen hoitaa jäsenkirjepostituksen - olikohan se viimeiset kaksi vuotta kun allekirjoittanut puhdetöikseen sitä teki? Myyjäishomma on sitten toinen juttu, mutta kun se on oikeasti kivaa.

Hoidin kokousahistusta kyseenalaisin keinoin. Nenäni edessä oli esityslista, mutta myös "muistikirja", alias paperipäiväkirjani. Sain sen Marilta heinäkuussa, kauniin kullan ja pronssinsävyisen pikku kirjan ja se täyttyy huikeaa vauhtia. Se on aina mukana laukussa ja työpäivinä ruokatunnin päätteeksi, kahvikupin äärellä siihen piirtyy niitä ajatuksia joita ei blogiin voi laittaa.

Eilen kirjoitin "muistiinpanoja" kokouksesta, sellaisia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua mutta jotka saivat minut nauramaan. Koristelin niitä pääkalloilla ja pirunsarvilla. Välillä vilkuilin vastapäätä istuvan puseron rintanappia jossa luki AIKUISTU! Ehkä vielä kymmenen vuoden päästä muistan paperipäiväkirjaa selatessani miksi siellä aika ajoin lukee: en ikinä! en ikinä! en ikinä!

Tänä aamuna sitten tehtiin tokaluokkalaisen kanssa läksyt. "Kerää erilaisia syksyn lehtiä" kuului tehtävä ja niinpä minä saatoin pojan pysäkille ja kurkotin ne lehdet jotka näyttivät sopivilta mutta olivat liian korkealla. Valikoima ei meinaan ollut kovin houkutteleva. Täällä on satanut niin paljon että metsä tuntuu mätänevän niskaan. Lehdet puhtaaseen muovikassiin jossa oli talouspaperia kosteutta imemässä.

Poika ei varsinaisesti tarvitse saattajaa pysäkille, eikä apua läksyissä. Tällä kertaa se oli äiti joka tarvitsi molempia.

Oivalsin jotain. Kaipaan kotiäitiaikoja. Niitä aikoja kun lapset olivat pieniä. Siis en kaipaa omaa nuoruuttani (paitsi silloin kun kroppakone nitisee ja kiskottelee) mutta niitä aikoja kun joku tarvitsi minua enemmän kuin nykyisin. Tunne ihmetyttää itseäkin, olen mielestäni aina osannut iloita kasvamisesta, irtautumisesta ja itsenäistymisestä. Enkä vieläkään tarkoita sitä että haluaisin sitoa irtautujat takaisin.
Mutta eilen kun tokaluokkalainen tuli kotiin kavereineen koulusta ja minä olin täällä ja kumpikin olivat sateen uittamia ja minä pystytin telineen jolle yhdessä laitettiin molempien vaatteet kuivumaan ja sitten välipalaa ja läksyjä - niin oivallus ikävästä iski. Minä tein ihan yksinkertaisia asioita. Mutta ne riittivät. Minulle ja muillekin.
Ne ajat eivät palaa. Lapset ovat kasvaneet, elämä on uusia haasteita, minun pitää hyväksyä se että joudun lunastamaan paikkani maailmassa uudelleen ja uudelleen. Mutta ikävöidä kai saa?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Tänään ei ole hyvä päivä

Vatsa rajusti sekaisin, illalla olisi Tärkeä Kokous (yhtäläisyysviivoja saa vetää), ja muutenkin Mikan neuvo mennä komeroon ja tuijotella seinää houkuttelee enemmän kuin olisi tervettä. Minä en ole tänään ollenkaan minä. Tai mikä pahempaa, nyt vasta olen.
Ellei posti olisi tuonut yhtä tiettyä korttia, tämä olotila saisi aikaiseksi paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se nyt saa. Sellaista, joka ulottuisi niihin lähimpiinkin. Mutta tuo tervehdys pitää ahdistuksen aisoissa joten lämmin kiitos sen lähettäjälle ♥

maanantai 20. syyskuuta 2010

Fiktiodraamasta faktiodraamaan

...joka onneksi päättyi tällä kertaa hyvin. Riikka-tyttö (se keravalla kadonnut lapsi) olikin vain luvattomalla junaretkellä. Löytyi hyvässä kunnossa. Mieluummin sääntöjä rikkova ja seikkailunhaluinen lapsi kuin kuollut lapsi. Aina.

Minä en voi sille mitään, mutta nämä lasten katoamiset koen aina henkilökohtaisena kipuna. Jokaisesta kadonneesta lapsesta tulee hetkeksi myös minun lapseni. Universaali äitiyskipinä? Viimeiseen asti jaksoin toivoa Muhammedin tarinallekin toisenlaista loppua (autistinen pikkupoika joka hukkui kesällä venelaiturilla siellä samassa venesatamassa jossa meidänkin pikkupurkki on parkissa).

Ja masokistisesti toivon etten tuota kipua lakkaisi ikinä tuntemasta. Koska luulen että jotain oleellista kuolisi minusta pois silloin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Otsikkonsa puolesta kirja voisi olla varsinaista nyyhkyviihdettä. Tarinan synopsis antaa samanlaisen vaikutelman - Anna, 13 ei olisi edes syntynyt jos isosisko Kate ei sairastaisi akuuttia promyelosyyttista leukemiaa. Isoveli Jessen kudostyyppi ei kelpaa luuytimen ja kudoksen luovutukseen. Anna siis laitetaan alulle koeputkessa, oikea geeniyhdistelmä varmistetaan, lapsi tulee maailmaan kudos- ja solupankiksi sairaalle siskolleen. Synnytyksessäkin tärkein mitä odotetaan on istukka; sisko odottaa viereisessä leikkaussalissa sen kantasoluja toipuakseen.

Niin, ja kolmetoistavuotiaana Annalta sitten halutaan munuainen, kun Katen omat ovat pettämässä. Tyttö saa tarpeekseen, etsii käsiinsä lakimiehen ja nostaa kanteen vaatien oikeutta päätöksiin oman kroppansa käytöstä sisaren pelastamiseksi.

Varsinaista tehariviihdettä, ajattelin, kun luin kirjastossa takakannen ja samalla manasin että hitto, tuostahan saisi hyvän lääkäripokkarin jollei se olisi jo kirjoitettu. Sitten lainasin sen, nyt viikonloppuna aloin lukea ja ajatuksissa alkoi surrata kuin lingossa.

Singahtelin vuoroin kenenkin perheenjäsenen asemaan - jos olisin Kate (sairas tytär), Anna(terve tytär, luovuttajaksi luotu) Sara (tyttöjen äiti, herra varjelkoon!). Tai isä joka on palomies. Tai isoveli, joka purkaa tuskaansa sytyttämällä tulipaloja joita isä sammuttaa.

Fiktiota,viihdettä okei. Mutta kysymykset sinkoilevat vieläkin päässäni - onko oikeutta hankkia maailmaan ihminen vain toisen ihmisen takia, olettaa että tämä ilman muuta ymmärtää tämän asian olevan elämänsä päätarkoitus? Ja jos olisin äiti, tekisinkö silti niin? Enkö tekisi silti niin? Mikä varsinainen Sofien valinta! Annalle ei ole varsinaista vaaraa mistään mitä hän joutuu luovuttamaan Katelle, kipua ja epämukavuutta, luopumista vain. Mutta onko se 'vain'? Ystävistä luopumista infektiovaaran takia, harrastuksista luopumista, suunnitelmista luopumista. Koska tahansa voi siskolle tulla lähtö sairaalaan ja se lähtö tarkoittaa sairaalareissua myös Annalle, joka kerta. Jollei mitään tarvitakaan, niin kaiken varalta.

Ja pointtina vielä se että mikään Annan luovuttama kudos tai solu ei takaa Katen paranemista. En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta luulen tähän astisen perusteella että Kate kuolee lopussa.

Jos hyvän kirjan kriteeriksi luokitellaan ajatusten herättäminen niin tämä kirja varsinaisen mielenmyrskyn ja kirja on siltä osin aivan loistava

Mitäpä bloggaisi?

Pitäisi, pitäisi monenmoista ja kun niitä pitämisiä miettii alkaa päässä soida "juokse, villi lapsi, juokse kauemmaksi.."
Vaan se on myöhäistä nyt. VillinLapsen status on siirretty äidinperintönä eteenpäin ja sen perijä on juossut tosi kauas. Toivottavasti ei ulottumattomiin, vieläkään.

Mutta menossa on taas vastaankiskottelun vaihe. Jos en tekisikään mitään? Istuisin vain? Viis viheltäisin deadlineista ja yhdistysasioista? Tai jos kirjoittaisin lupaamani tekstin sellaiseksi että se ei mitenkään mahtuisi The Konseptiin vaan pursuilisi yli, ali ja läpi? Tai jos vuosikokouksessa avaisin suuni ja kertoisin mitä mieltä olen siitä mitä edellinen hallitus jätti meille perinnöksi - tai pikemminkin ei jättänyt? Pari vuotta ollaan saatu metsästellä tietoja, kärsiä jälkiviisasteluista ja olla yhden perkeleellisen vanhan ukon hyppyytettävinä (juu, en kaunistele, on ihmisiä joilla on aikaa ja jotka käyttävät sitä juoksuttaakseen niitä joilla sitä ei ole).

Muttamutta. Jos leikin kirjoitussitoumuksella, sahaan oman leipäpuuni oksaa. PT voi aina hylätä yritelmäni. Jos avaudun vuosikokouksessa, tuotan pahaa mieltä myös hyville ihmisille.
En minä ole valmis tuikkaamaan siltoja tuleen takanani. En missään nimessä. Järki tulee taas voittamaan. Mutta ai että on kiva ajatella että mitä jos..
Aamukahvin aika.

torstai 16. syyskuuta 2010

16.9.1997

oli paljon lämpimämpi syyskuu. Vettä ripotteli harvakseen, mutta pääsääntöisesti päivä oli aurinkoinen, enemmän loppukesän kaltainen kuin syyspäivän.

Aamu. Kotona vain minä ja kaksi ja puolivuotias kuopus, joka ei olisi kuopus enää kauaa. Kuljeskelin huoneesta toiseen ja pohdin että muuttuvatko nämä nyt säännöllisiksi, vai eivät..2½ v käveli kummastuneena perässäni, mutta jo silloin tahdikkaana luonteena piti ihmettelyt omana tietonaan.

Lopulta soitin kolme sovittua merkkisoittoa miehelle HTOLin luentosaliin. Ja jo toisen kerran miehen opiskelujen aikana tuli hänelle äkkilähtö luennolta samasta syystä. Jokunen opiskelukaveri leukaili deja vu:sta myöhemmin.

Tulevan isonsiskon kanssa naapuriin: "kuule, saako tämä tulla teille siksi aikaa että Yläasteikäinen ehtii koulusta kotiin. Pitäisi mennä nyt.." "Ilman muuta ja onnea matkaan!" kuului vastaus.

Ja sitten mentiin.

Mitä minä muistan. Muistan leppoisan alun, syötiin jopa aamiaista. Muistan laiskan pohdinnan siitä että koenko minä tämän kerrankin pitkällä kaavalla, kun yleensä on tulipalokiire..kunnes vedet menivät ja polvet pettivät alta. Mies auttoi minut sängylle ja soitti kätilön. Ei tullut meidän omakätilö joka oli jossain vaan joku joka ei ollut avannut papereitani kertaakaan vaan alkoi toppuutella että ei rouva pieni, ei se tule nyt, tämä synnytys on kuules sellainen sairaus ettei se parane hetkessä.

Herrajumala se luulee mua ensikertalaiseksi ja säikyksi sellaiseksi...sain sanotuksi miehelle että hae pliiiis se omakätilö, äkkiä. Siunatun nopeasti mies tämän löysikin.

"Liki kymmenen senttiä! Pystytkö kävelemään?"
Pudistin päätäni. Puoli-istuva on ollut juuri tämän takia ainoa ponnistusasento minulle. Loppuvaiheessa pettivät aina jalat.

Eli sängyllä minut vietiin kiireesti synnytyssaliin ja hetken päästä tuli maailmaan ylpeästi pää pystyssä (päälakitarjonnassa) pieni poika, 50 cm 3610 g, 9 pistettä.

Valitettavasti silloiset valokuvat ovat paperiversioita eikä nykyinen käyttöjärjestelmä tue talon ainoaa skanneria.

Mutta siis sama kaveri on tänään virallisesti teini-ikäinen. Pystypäinen kaveri edelleen. Onnea hänelle!

maanantai 13. syyskuuta 2010

NYT ne sitten vahvistivat

..että voin mennä uusimaan sen reputtamani tentin. Ylihuomenna klo 17 helsingin yliopistolle.
Ei siitä olekaan kuin noin kaksi viikkoa kun siitä laitoin ensimmäisen tiedustelun ja sen jälkeen olen puhelinterrorisoinut tenttipalvelua, jollen nyt päivittäin niin lähes.

*nielee kourallisen buranaa ja tarttuu muistiinpanoihinsa*

Mun vuoro

Ensin olivat teinit flunssassa, sitten alkoi mies yskiä ja sitten tokaluokkalainen. Mies jääräpäisyyttään ei ole vieläkään mennyt lääkäriin vaikka oireet jatkuneet yli kaksi viikkoa ja minä jo uumoilin sekundääri-infektiota (keuhkoputket, poskiontelot tms.). Mutta kun ei niin ei. Ei kai tässä aikuista miestä voi tirvaista tajuttomaksi ja raahata otille?

No, nyt on sitten mun vuoro. Tai siis yskinyt olen koko viikonlopun mutta yöllä näin kummaa unta jossa remontoin puolilahoa perintökartanoa ja riitelin sen perimyksestä Mikan kanssa (fb-ihmiset tietävät kenestä puhun). Heräsin siihen että päätä, raajoja, ja suunnilleen kaikkia liikkuvia osia jomotti ikään kuin olisin tosissaan tehnyt sitä remppaa ja kuumemittari näytti sen verran normeista poikkeavia lukemia jotta totesin että tästä taitaa tulla tänään kotona -päivä.

Siirryin sohvalle, nukahdin uudestaan ja näin FarmVille -unta jossa mulle tarjottiin vaihtoehto: "palaa tasolle 19, hinta 143 FarmCashia". Peliin perehtymättömille, tarjous oli täysin järjetön, mutta minä painoin accept-nappia vahingossa ja löysin itseni keskeltä kuraista peltoa kuihtuneiden kasvien seasta ja suunnittelin veristä kostoa Zyngalle (pelivalmistaja). Ja sitten heräsin kouluunlähtöhötinään täällä kotona.
Paluu sohvalle houkuttelee sen verran että raportti loppuu tähän. Anteeksi mahdolliset typot.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Rakastuin runoon

Satu Hassi sen sanoi aikoja sitten, kaimansa - yksi tietty äiti ja isoäiti tuolta pohjoisemmasta Suomesta siteerasi omassa blogissaan ja jätti mieleen kytemään.

Eilen sain kirjan kirjastosta ja nyt naputtelen runon tänne. Tuttu varmaan monelle, mutta kuvaa niin hyvin näitä myrskyn jälkeen - tunnelmia että ihan pakko. Ja kuva tuossa alapuolella on Sketch my Photo - sovellusversio omakuvasta parin vuoden takaa. Minulla oli vuosia kestävä omakuvainho jota yritän selättää näillä muutamilla joista pidän ja tuo piirrosversio onnistui mielestäni hyvin


MAGDALEENA EI HÄPEÄ ENÄÄ

Maria Magdaleena on noussut mudasta.
Hän on käynyt purossa pesemässä pois kaiken sen paskan,
mitä hänen päälleen on viskattu.
Hän pitää päänsä pystyssä
ja katsoo häpeämättä suoraan silmiin.

Ei hän salaa sitä että hänellä on sykkivä syli
avoinna vain sille
joka ei vaadi

Ei hän peittele poveaan
joka osaa paisua ja punastua
Hän hymyilee huulillaan
jotka tietävät tärkeämpääkin kuin isämeidän rukouksen
Ei hän kanna murhetta siitä
keinuvatko hänen lanteensa liian leveinä tai kapeina.

Hän kävelee härnäten kadulla keskellä kirkasta päivää
fariseusten ja saddukeusten happamien naamojen ohi
antaa piutpaut pyhille pölyisille pergamenteille
jumalallisen järjestyksen lukinverkoille

Hän tahtoo taivaansa tässä ja nyt.



torstai 9. syyskuuta 2010

Vihdoinkin

...sain Timantti 12:n alulle. Sen nimenä on yksinkertaisesti Timantti 12, en aio edes yrittää muuta. Uusiksi se kuitenkin menisi.

Muutenkin hyvä päivä sekä kotona että töissä :)

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Vapaa?päivä

Keskiviikot olen yrittänyt pitää vapaina = ei varastolla. Jostain syystä ne tuppaavat täyteen kaikkea asiointia sitten. No, seiskaluokkalaisen terveystarkastus - kaikki ookoo - oli tiedossa, mutta laitettiin nyt sitten se passihakemuskin vireille. Kuvat ovat odottaneet kotona jo ties kuinka monta viikkoa sopivaa hetkeä. Henkkarikäyttöön tuota lähinnä haettiin, ja kukapa tietää? Ehkä muuhunkin. Sitten käytiin junkfoodilla Hesessä ja poika jatkoi kouluun, minä kaupan kautta kotiin ja sorvin ääreen. Jokainen jolla on monta lasta tietää miten hyvällä mielellä sitä viettää yhden kanssa laatuaikaa, joten tätä vapaapäivänkäyttöä en tosiaan pahoittele!


Sitten illansuussa pitää menemäni viime vuoden taseen (yhdistyshommia) kanssa itäkeskukseen, jotta me kaikki voimme allekirjoittaa sen. On se mukavaa kun tilintirkistelijä on tarkka. Ja se se vasta mukavaa on kun hän kertoo puolitoista vuotta myöhässä mitä kaikkea matskua hänellä pitää olla saatavilla. Kumma juttu etteivät nuo aikaisemmat ole tarvinneet :O. No mutta, pitää siitä olla iloinen että tilintarkastaja on tarkka, kun rahastonhoitajassa on toivomisen varaa "köh".
Eipä se kovin haluttu vakanssi toisaalta ole, mutta minä nyt ilmoitin etten kolmatta kautta enää jatka. Yhdistyksessä, talkoissa sun muissa olen mukana, mutta rahakirstun vartijuus loppuu tähän kauteen. Olen ihan virallisestikin erovuorossa. Ja henkäisen helpotuksesta, kun pääsen vastuusta.

No, kunhan Herra Tilintirkistelijä saa puuttuvan dokumenttinsa olen vapaa tapaamaan ystävää jota en aikoihin ole nähnytkään. Sitä ennen jos vaikka ehtisi pikkuisen huilata. Illaksi tiedossa yksi postitusproggis.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Yleisesti hiukan kommentteihin

Täällä on käyty vilkasta keskustelua ja erityisen ilahtunut olen ollut siitä kun muutama hiljainen lukija on osallistunut. Mukavaa kuulla teistä.

Äiti63 pohjoisesta on oikeassa siinä suhteessa että kyse on muustakin kuin blogista. Aika iso osa tutummista kommentoijista tietää tämän myös. Juuri tämä tilanne itse estää kertomasta kaikkea mikä valaisisi asiaa tarkemmin.

Mutta tuosta anteeksipyytämisestä. Perheessäni on monta jäsentä ja yhtä monta mieltä kirjoittelustani, tänne ja muutenkin (myös fiktioistani). Kaikkia en pysty etukäteen tarkistamaan (Anonyymillekin tiedoksi) ja toisaalta monessa asiassa on kyse nimenomaan minun mielipiteestäni joka syyllistää tai loukkaa jota kuta. Olen sitä paitsi blogannut vsta 2006, ensin Vuodatuksen puolella, sittemmin bloggerissa, perhe on lukenut tekstejäni koko ajan, yhtä perheenjäsentä lukuunottamatta.

Ikävä kyllä pelkästään tämän blogin olemassaolo, se että kirjoitan nettipäiväkirjaa, vaikka se olisi kuinka poliittisesti korrekti ja kaikkia miellyttävä asia, vesitetty, kastroitu ja ketään loukkaamaton, on paha paikka eräälle läheiselle. Tuo vuorokausi jonka olin sulkemassa tätä oli tälle ihmiselle helpotus. Hän oikeasti haluaisi etten minä pitäisi minkäänlaista blogia. Ja mainittakoon vielä että HÄN EI LUE TÄTÄ OLLENKAAN. Hän ei tiedä yhtään mitään täällä käydyistä keskusteluista ja on silti valmis uskomaan että olen loukannut muita ihmisiä kirjoittelullani.

Kuuluuko tämäkin anonyymin tai äiti63n tarkoittamiin kompromisseihin? Kumpikin kirjoitti viisaasti mutta en totta vieköön ala pyytää anteeksi asioita joissa ei ole mitään anteeksipyydettävää.

Toki sitäkin on. Olen julkaissut joko täällä tai facebookissa kuvia tyttärestäni, hän pahastui, kuvat poistettu, anteeksipyyntö esitetty, opiksi otettu. Tähän on kuitenkin kerran toisensa jälkeen vedottu perheen osalta. Enempää en voi tehdä, sitä erehdystä en saa takaisin. Mutta se että pelkkä bloggaaminen loukkaa ihmistä joka ei blogiani lue?
Tai se että sanon blogissani että olisi mukava julkaista kuvia lapsistani ja harmittaa kun he eivät anna lupaa? Siinä kohtaa mennään mielipideosastolle ja ongelma on sen joka siitä syyllistyy, minun mielestäni.

En voi miellyttää kaikkia kirjoittamallani. Perhe on minulle tärkeä, joskaan tällä hetkellä en osaa olla sen jäsenille sellainen kuin he haluavat. Jokunen haluaa mahdottomia. Sille en voi mitään.

Yksi perheeni jäsenistä vakuutti tänään ettei ole löytänyt ainuttakaan omaa yksityisyyttään loukkaavaa asiaa tästä blogista. Jotain lohdullista sentään. Yhden kohdalla olen onnistunut. Sitä valokuvajuttua olen pyytänyt anteeksi jopa ihmisiltä jotka eivät valokuvassa esiintyneet vaan ilmaisivat paheksuntansa tyttären tueksi. Olisikohan edes se jo riittävästi anteeksi pyydetty?
Kyllä, olen hiukan provosoituneella mielellä. Ei tämä blogikeskustelu ole ainoa mikä soppaa hämmentää, mainittakoon eräs hankala yhdistysasia joka juoksee tässä rinnalla, plus yleinen väsymys. Voi tehdä sanomastani vähän piikikkäämpää kuin olisi tarkoitus.

Yksin ja se sattuu

Päätös jatkaa bloggaamista ja kirjoittaa miltä itsestä tuntuu, ei miellytä läheisiäni.Minä kuulemma rikon perheyhteyden. Ihmiset, läheiset, eivät halua tavata minua, eivätkä siis käydä meillä (näin minulle sanottiin hetki sitten). Sillä seurauksella että kaikki muutkin sitten kärsivät siitä kun kukaan ei käy meillä. Siinäpä syyllisyys kannettavaksi, jos sen suostun niskoilleni ottamaan. Yritän olla lujana, olla ottamatta.

Ennen kuin keskusteluyhteys ja sovinto erääseen osapuoleen on rakennettu, ei avioliittonikaan toimi. Se (sovinto, keskusteluyhteys) taas ei rakennu minun keinoillani. Minä en osaa enkä ymmärrä, mutta ainakin tämä blogi ja sen tärkeys minulle, pitäisi jollain tasolla, jossain määrin uhrata. Ei kai kokonaan lopettaa,mutta jotenkin kastroida ainakin. Kirjoittamalla keskusteluyhteyttä ei voi rakentaa, olen kuulemma niin taitava sorvaamaan lauseita ettei rehellisyyteeni luoteta. Face to face menee reisille, kokeiltu on kipeästi erinäisiä kertoja.

Taivas yksin tietää miten tämä päättyy! Nyt olen yksin ja yksinäisyys paleltaa ja vie yöunen. Yksinäisyys sattuu. Ikinä en ole enemmän ollut kosketuksen tarpeessa kuin juuri nyt. Ikinä ei kosketus ole ollut mahdottomampi saavuttaa.

Lopeta bloggaaminen, luovu itsestäsi, anna heidän muovata sinusta mitä se ikinä onkin, kuiskailee ääni sisällä. Käärmeen ääni joka käyttää hyväkseen kaipuuta rakkaitteni lähelle. Luopuako itsestään toisten hyväksi? Kirpaisisiko se sittenkin vain kerran vai sattuisiko lopun elämää?

Pitääkö ihan oikeasti valita näistä?

maanantai 6. syyskuuta 2010

WYSIWYG!!

Kotona ollaan. Jäi työpäivä vähän tyngäksi mutta tehdään joku toinen pidemmällä kaavalla.

Eli siis eilinen oltiin katkolla blogin ja fb-profiilin kanssa. Minulle sanottiin erinäisten keskustelujen jälkeen että poistat kaikki mikä sivuaa perhettä yhtään tunnistettavassa määrin. No, tässä vaiheessa moinen sensuuri on aika mahdoton, pistin siis blogin katkolle. Ei ollut helppo päivä.

Minua on syytetty mm. siitä että tarjoilen täällä totuutena omia näkemyksiä. Hei ihan oikeesti - luuleeko joku muukin kuin asian suustaan sylkäissyt, että tässä on jotain muuta kuin minun subjektiivinen näkemykseni elämästä??? Sitähän nettipäiväkirjat ovat, eivätkö.

Nukuin yön yli, sain Satulta sopivan napakkaa palautetta ja avasin tämän uudelleen. Enkä sulje tätä enää.

Sananen miehestäni. Hän ei mm. lue fiktiivistä kirjallisuutta ollenkaan. Se ei anna hänelle mitään. Yksi meidän erilaisuuksistamme joka ei ole tappanut liki neljännesvuosisataista suhdetta. Myös internet on hänelle puhtaasti tiedonhakupaikka. Sosiaalisiin medioihin ja nettipäiväkirjoihin hän suhtautuu vähintäänkin epäluuloiseksi joten jos joku sanoo minun rikkoneen yksityisyytensä suojaa netissä, hän pillastuu. Läheiseni tietävät tämän.

Minä en kuitenkaan suostu vaikenemaan enää. Tänään tuli käytyä toinenkin läheiskeskustelu. Lyhyesti sanottuna, ei menny niinku Strömsössä. Minä olen loukannut läheistä ihmistä muuttumalla toisenlaiseksi viime vuosina. Itse olen luullut sitä paitsi kasvuksi, myös masennuksen selättämiseksi omin neuvoin.

Sitä entistä äitiä kaivataan takaisin. Nykyinen on täynnä itseään, tätä blogiaan ja näitä kannatusjoukkoja jotka hurraavat vaikka julistaisin haluavani hukuttaa kissanpentuja (Sori, sitaatti on epätarkka, mutta tuossa oli se olennainen ja se sattui; minä en hauku lähimmäisteni kavereita ja odotan heiltä sitä samaa!)

Tiedoksi silti. Minä en palaa entiseksi. Sori. Näen muutoksen hyvänä. Mitä näet, sitä saat. Joko tämä äiti tai ei äitiä.

Ja jos luulet ettei se satu...

Pikaisesti työkoneelta

Tämä oli eilen kiinni. Nyt se on taas auki. Eikä sulkeudu enää. Homma jatkuu entiseen malliin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Minä haluan kirjoittaa, mutta haluanko olla kirjailija?

Tämä viikonloppu on ollut vähäfiktioinen. Kunpa voisin sanoa että olen ryhdikkäästi tarttunut tenttikirjoihin (15.9). Mutta kun en edes sitä! Faktio-osastoksi lasken sen alulle saamani Siirilän joka tuli Gummeruksen bileistä viemisinä - Ja Kirstin blogin keskustelupalstalla käydyn kirjailija-apurahakeskustelun.

Siitähän nyt tietty voidaan vääntää täällä maailman tappiin, jotta onko minusta kirjailijaksi. Että onko otsikko "haluanko olla kirjailija" jotenkin pröystäilevä ja omia kykyjä yliarvioiva? Ehkä on. Ehkä olen kirjoittajana niin kuin ne Idols-alkukarsinnan "viihteeksi" tarkoitetut tapaukset, jotka Jone Nikula niittaa täysin syystä (oikeasti riittämätön ääni, yliteatraalinen tulkinta jne) ja jotka sitten itkevät portaissa että 'kun mun kaveritkin sanoo että mä osaan laulaa, mun äiti ja musaope sanoi että osaan laulaa, noi ei ymmärrä, vielä mä niille näytän'

Tai siis sama lavertelematta - ehkä olen kirjoittajana siellä minne yletän ja parempi olla tavoittelematta korkeammalle. Pystyn kirjoittamaan rahaa, MOT. En niin paljon, etten tulisi tarvitsemaan sivutyötä siihen rinnalle. Mitä kirjoituspainotteisemmaksi senkin saan vieritetyksi, sitä parempi. Joskaan raaka ruumiillinen työ hyvässä äijäseurassa ei tee ollenkaan pahaa!

Kun se lukemani saa minut pohtimaan, haluaisinko ollenkaan siihen maailmaan jossa pähkäillään, kuka apurahansa ansaitsee ja millä meriiteillä, mikä kiitos on arvokasta, mikä ei, kuka minut ja tekstini tuntee, miten itseni myyn...haluaisinko siihen ja kestäisinkö sitä. Jos nyt sattuisin saamaan kustannussopimuksen, en osaisi edes blogata siitä niin kuin Henna Helmi.

Miksi minä sitten tahtoisin kirjoittaa? No, eikö se ole ihmisyyttä että tahtoísi elää sillä mikä vähiten satuttaa? Ja leipäkirjoittaminenkin satuttaa aina välillä, kun sen mikä mielessä on joutuu pusertamaan liian ahtaisiin kenkiin tai rintaliiveihin (sic!). Kyllähän liian pienillä kengillä voi kävellä jonkin aikaa. Ja liian ahtaissa liiveissä joutuu nykimään puseroa tuon tuostakin, mutta päivä sujuu silti, miten kuten.

Ja ainahan minä voin kirjoittaa "pöytälaatikkoon" omaksi ilokseni tai jos oikein kirjaksi haluan, meillä on olemassa BoD..

lauantai 4. syyskuuta 2010

Ällistys rättikaupassa torstaina

Ja taas varoitus. Ei heikkohermoisille. Sisältää 40+ ikäisille tarkoitettuja alusvaateasioita



Minä en ole laihtunut. Ainakaan vaa'an mukaan. Ja se riivatun mittanauha näyttää aina ne samat vyötärösentit. Olen päättänyt että paskat nakkaan. Jos iso riski on muutamasta sentistä kiinni niin sitten pistän silmät kiinni ja unohdan sen luvun, keskittyen kokonaisuuksiin

Jotain kuitenkin tapahtuu vaatteitten kokonumeroille. Ei tästä kovin kauaa ole kun ostin uudet farkut. Hiljattain jouduin hankkimaan niihin vyön (en sovittaessa tarvinnut sellaista). Juu, ja onneksi ostin sitten sellaisen punosvyön jossa ei ole varsinaisia vyöreikiä. Se nysä joka jää kun vyön vetäisee kiinni on päivä päivältä pidempi.

Mutkun peili..ja vaaka...ja mittanauha? Ketä minä uskon? Voivatko vaatteet venyä? Tai siis voivathan ne mutta..

Torstaina oli sitten totuuden paikka. Piti päivittää rintsikat. Kauhistuksen paikka minulle, rahaa palaa ja ostaminen on lähes salatiedettä ja vie paljon aikaa. Meinaan jos Ne tuntuvat pahalta päällä niin se on näillä mitoilla sama kuin jos kävelisi liian pienillä kengillä.
Käytän siis yhtä tiettyä kauppaa eli Funky Ladya (en saa rahaa siitä että mainostan!). Valikoiman ja ennen kaikkea palvelun takia. Jotta helpottaisin hankintaa, mulla oli samasta putiikista ostetut lempiliivit päällä.
Marssin siis sisään kauppaan, kerroin tahtovani liivit ja että päälläni oli Ne Tämänhetkiset Parhaat joten jos lähdettäisiin suunnistamaan niitten mukaan.
Sovituskoppiin siis ja myyjä mukaan. Nuori nainen katseli niitten vanhojen istuvuutta tarkkaan ja sanoi:
- Kuule, kyllä mä sulle viisi senttiä pienemmän ympäryksen ottaisin kuin mitä näissä on! Kuppikoko ihan jees, mutta nää roikkuu selästä.
Siis täh? Liivithän venyvät, kaikki sen tietävät, joten siskot, älkää säikähtäkö jos liivimyyjä kiskoo mittanauhan ympärystänne mitatessa toooosi tiukalle. Mittanauha kun ei veny.
Mutta kun nämä olivat siinä viimeisessä hakasessa joka viimeisenä otetaan käyttöön. Ja silti piti ottaa pienempi ympärys.
No, Funky Lady -myyjät osaavat asiansa. Pari pikku kysymystä kuosimieltymyksistä ja vips, kolme sopivankokoista mallia oli saatavilla. Ja totta kai valintani oli tämä:

Väri musta. Olkaimissa ja kupinreunoissa ihan pikkuisen valkoista pitsiä, sellaista pehmeää joka ei raavi ihoa. Ja se ratkaiseva juttu. Koristuksena mustavalkoinen kameekillutin.

Oikeastaan kuulkaa ihan sama olenko lihonut, laihtunut, normimitoissa vai ylipainoinen. Riski-indeksikään ei tunnu missään. Minä olen aika sopiva. Ja just nyt olo että aika ihana, siis fyysisesti. Sosiaalisesti olen varmaan ollut aika narttu viime aikoina mutta nyt nautin tästä olotilasta.

torstai 2. syyskuuta 2010

Juhlailta

Kotiuduin Gummeruksen syyskauden avajaisista. Hyvää ruokaa, hyvää viiniä ja ennen kaikkea hyvää seuraa (Welhottarelle kiitos keskustelusta, tutustumisesta ja no niin, tunnustetaan sekin, huolenpidosta loppuillasta kun viini kihahti hiukan rajuhkosti päähän).

En tiedä miten blogini asetukset ovat tällä hetkellä. Yritin jossain vaiheessa sulkea koko hötiskön, mutta kommentointi tuntuu sujuvan. Ja sehän sopii. Jos ketä ei miellytä, olkoon lukematta. Olen väsynyt pyytämään anteeksi sitä mikä olen ja miten asioihin suhtaudun. Toisten yksityisyyttä pitää toki kunnioittaa, sen myönnän. Mutta anteeksi en rupea pyytelemään, en keneltäkään.

Viikonlopuksi ei pitäisi olla tiedossa Ohjattua Toimintaa. Kirjoittamiselle siis pyhitettäköö kahden päivän vapaa