Toinen palkinto

Kilpailukirjoitukseni otsikolla Untako vain tuli kakkoseksi Kolmiokirjan Rikos ja rakkaus-kilpailussa. Voittajalle onnea jos hän sattuu lukemaan tätä, mutta minä olen iloinen, ihmeissäni ja äimänä ja kuuntelen täällä Freddie Mercuryn Don't stop me now -kappaletta

Aika on puhua ja aika on vaieta.

Ja nyt oli aika puhua. Ystävä tahtoi sitä ja minä joka olen huono taipumaan kenenkään tahtoon...tahdoin kai sitä itsekin.
Solmuja ei ole avattu, niiden olemassa olo on vain tunnustettu ja niille on päätetty olla antamatta perille. Vaikka sitten lanka kerrallaan yritämme ymmärtää niitä asioita joita emme toisissamme ymmärrä. Kun niitä toisia, niitä hyviä on sittenkin enemmän. Niin paljon, että niiden eteen tekee tästä lähtien enemmän töitä, venyttää omia rajojaan ymmärtämään ja jos ei voi ymmärtää, niin edes kunnioittamaan toisen tapaa enemmän.

Kiitos.

Käsikirjoitus postitettu

..ja erään toisen kilpailuprojektin kanssa edetty harppaus eteenpäin. Ei sen enempää siitä kun en tiedä saako aiheesta kirjoittaa. Sellainen uutinen kuitenkin että antoi tuulta purjeisiin; jos minä vaikka asiaa vähän osaankin?

Muut elämänalueet sitten menneet iloisesti päin sanonko mitä. Olen ollut keskinkertaista huonompi aviopuoliso, välillä ihan ookoo- pahimmillaan monsteriäiti. "Mitä teille pitää tehdä että olisitte viisi minuuttia tappelematta koneesta?häh? Tuo kone ei kuulkaa ole itsestäänselvyys, yks kaunis päivä sitä ei välttämättä tuossa ole" Päivän sammakot, lisätkää ääni, korkealta ja kovaa. Mommie Dearest?

Ystävyys. En osaa sitäkään lajia. Mielessä rummuttaa yksi käyty keskustelu - tai voiko sitä keskusteluksi sanoa, pikemminkin ajatuspurskeita jotka ohittavat toisensa, kalahtaa niin ohi, että miettii onko 40 vuotta ollut pelkkää unta tässä asiassa ja todellisuus jotain ihan toista. Sitä lukee toisen kirjoittamaa viestiä, lukee kerran, lukee toisen, jos kohta kolmannenkin. Nukkuu yön yli ja lukee taas. Ja miettii että tunnenko minä tämän ihmisen...kun tämä viesti ei vaan aukene. Tai se mikä sieltä aukenee ei näytä siltä mikä on ollut näkemykseni viestin kirjoittajasta. Onko hän jotain muuta, olenko minä jotain muuta, kuinka paljon voin luottaa siihen miltä selkäruodossa tuntuu?
Vai hävitänkö vain ne viestit, tallonko keskustelun olemattomiin ja hymyilenkö suloisesti ja oon niinkuineioiskaan? Eikö se olisi ystävällisintä, mukavinta kaikille?

Valmis

Otsikko kertonee oleellisen. Romaanikäsikirjoitus valmis.

Loppuun saattamisen sietämätön vaikeus

Viime viikolla paniikkibloggasin ja julistin luopuvani Kariston kirjoituskilpailuun osallistumisesta. Ehkä jotkut huomasivat ettei se sitten kuitenkaan niin mennyt. Kun olin muutaman kerran heeeengittänyt hiiiiitaasti ja katsonut tilannetta uudestaan, totesin, että ajankäyttöä sumplimalla (ja kodin sekasotkua ignoroimalla) voin edes yrittää.
Eikä niistä neljästä tenttikirjasta tarvitse edes lukea kuin osa kustakin Sen tenttiin lukemisen olen jättänyt kokonaan huhtikuulle; rästit tein pois jotta saan arvosanan ensimmäisestä kymmenen opintopisteen kokonaisuudesta. Halleluja, ne on hoidettu, kielikuva- ja runon puhuja-tehtävä.
Eilen oli nollakakkosen nimipäivä ja kuten kaikki ehkä muistamme minä en nimipäivistä piittaa mutta anoppini kyllä, joten kaffea ja pullaa oli järkättävä. Ihan kivaa oli sitten loppupeleistä. Hyviä ihmisiä ovat vaikka tässä mäkätän.
Illalla kun kävin Karisto-tekstini kimppuun tajusin että saan sen tänään valmiiksi jos omistan päivän sille. Tuntui aika kummalta. Heräsi taas se loppuun saattamisen sietämätön vaikeus jota poden minkä tahansa projektin kanssa ja josta tekisi mieli välillä kysyä joltain psykiatrilta että mikä mua vaivaa. Mikä pelottaa loppusanoissa? Viihdepokkareissa koen välillä sama ahistusta mutta kun ajattelen lasten bussikortteja sun muita juttuja niin saan uutta potkua jatkamiseen.
Mutta siis viimeisiä dialogeja viedään. Tarina joka oli valmis päässäni alkaa olla valmis "paperillakin",ihan kohta. Pitää aina välillä pompata koneelta ylös ja sulatella sitä tosiseikkaa. Mies ymmärsi ja toi lohtupussin = salmiakki-mixejä. Niitä täällä mussutan ja bloggaan ettei tarvitsisi kirjoittaa tekstiä loppuun...ja eikun töihin takaisin

Nauruterapiaa

Sitäkin. Mutta ennen kaikkea ystävien tapaamisen parhautta.

Sitä, kun saapuu paikalle väsyneenä, veitsenterällä ja julistaa heti että en tiedä heltiääkö näissä tunnelmissa yhtään naurua. Ja kun ystävä ojentaa jalanlämmikkeiksi virkatut tossut ja istuttaa sohvaan, istuu itse vierelle ja on lähellä niin että meinaa sulaa itkuterapiaksi. Ihan niin ei käynyt,mutta olisi saanut käydä, eikä olisi haitannut.
Siinä samalla se toinen ystävä puuhaa pöytään kahvia ja syötävää, saan katsella hänen runsasta, herkkuja pursuavaa kirjahyllyään ja sitten istua juomaan kahvia, syömään piirakoita ja kakkua, ja kaloreita ei laske kukaan eikä tarvitsekaan. Ja lopuksi vielä tilkka likööriä ja toinenkin.

Ja juttua riitti, koettua, kommellettua, kuultua ja nähtyä, ja se naurukin raikui, niin hersyvänä kuin vain kolmen elämää nähneen naisen kurkusta, keuhkoista ja sydämestä voi tulla. Ja minä joka tullessani olin ollut surullinen, tyhmä noviisi, olin mukana ja nauroin ja paranin eilisestä itsesäälin ja riittämättömyyden tunteesta.

Kiitos Pirre. Kiitos Ritva. Kiitos miljoonasti.

Tänään ei omaa bloggausta synny

Voimat valutettu fiktioon, niitä yritetty raapia illalla kasaan rästitehtävän metafora-artikkelin ymmärtämistä varten. Ilman tulosta. Olisin voinut lukea saman sanskriittina.
Muutama lohdun sana naamakirjassa lämmitti ja kantoi illan läpi.

Lopputulemana päivän saldo on tämä Juicen kappale jota olen kuunnellut jokusen kerran tänään, lyriikka menee siis näin:

Sattuu joka sopukkaan,
en löydä kylmävesihanaa.
Sattuu, eikä lopukkaan,
en kestä yhtään poikkipuolen sanaa.

Sattuu, vaikkei tapakkaan,
mun mieli on kuin Uuno Kailaan.
Sattuu, menen kapakkaan,
ja siellä jälleen pellit auki bailaan.

Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa sataa.
Ajatus nilkuttaa suppeaa rataa,
ajatus toistansa korville lyö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä tuska vain lataa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö.

Sattuu, poissa tolaltaan
on tyyppi, jota morkkis painaa.
Sattuu, minut olaltaan
hän heitti, olen puolivalmis vainaa.


Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa tuulee.
Korvani outoja ääniä kuulee,
hengissä pysyä, siinäpä työ.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä paiseeksi luulee
mies, kunnes viimein saapuu yö.

Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa palaa.
Menneisyys lohtua nykyiseen valaa,
eiliset sanansa sankari syö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä onneton halaa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö

Muoks! En mennyt baariin sentään. Ja kyllähän tänne noin niin kuin yleisesti kuulluu tosi hyvää, Ysiseiska pääsi LUMA-luokalle, jonne pyrki, siis matemaattis-luonnontieteelliselle erityisluokalle yläasteelle. Äiti on työntänyt sattumisensa reippaasti syrjään aina kun on jaksanut

Tuntuu hyvältä

...kirjoittaa fiktiivistä tekstiä kun ei tarvitse asettaa sanojen lukumäärää jonkun toisen määräämien normien mukaan...

..kun henkilöitä saa olla sen verran kuin minusta tuntuu hyvältä..

..kun sankaria ja sankaritarta ei varsinaisesti ole ja keskushenkilökään ei ole mikään herranenkeli jos nyt ei pirukaan, eikä minun tarvitse hänestä edes kauhiasti tykätä..

..kun ei tarvitse ajatella kenenkään samastumista keneenkään...

..kun senkun vain kirjoittaa sitä mitä näkee tapahtuvaksi ihmisille jotka itse on luonut ja sitten aikanaan viskaa lopputuloksen eteenpäin ja se pärjää tai ei pärjää mutta ei ole kummassakaan tapauksessa epäkelpo.
Vaan se vaan on. Tarina.

Tämän iän piti olla parempi ja olotilan jotenkin tyyni

Paskat.

"No, olisit aikanaan nähnyt sen vaivan, tehnyt työtä asioittesi eteen"

No teinhän minä. Että uskalsin mennä kouluun joka ikinen päivä, nähdä ne ihmiset, tulla niitä vastaan ja kuunnella mistä ne tällä kertaa kehittää kuiskailtavaa, hihiteltävää. Kyllä se kävi työstä.

"Toiset näkivät sen vaivan. Niillä on nyt (täydennä kohtaan mitä tahansa tutkinnosta työpaikkaan, muutkin aakkoset ovat käytössä kuin T vaikkei siltä tunnu)

Minä tiedän että toiset näkivät ja tekivät. Nostan hattua niille. Samoin kuin niille jotka eivät tehneet ja pitävät päänsä päivästä toiseen pystyssä niiden valintojensa kanssa

"Niinpä niin. Sinä et jaksa edes sitä. Ja kehtaat vielä käyttää liki 40 vuotta vanhoja tapahtumia syynä siihen että joudut nyt ponnistelemaan kun voisit levätä ja..."

Voisin mitä? Ai levätä? Mörkönsä kai niillä toisillakin on? Joillakin surua toisensa perään, joillakin kipuja päivästä toiseen, joillakin lohtuna vain se että voi vittuilla muille?

"Mutta voisit edes tehdä jotain tuolle onnettomalle kritiikinsietokyvyllesi? Ihan totta! Tai sitten pitää pöytälaatikkopäiväkirjaa. Kun kerta olet niin herkkä!"

Voin minä. Ja teinkin. Ja teen jatkossakin. Tämä ei ole poliittisesti korrekti julkinen keskusteluareena. Tämä on minun blogini.

Yö jonka piti mennä valvoessa, menikin nukkuessa. Ja aamu toi rauhan ja näytti miten homman saa hoidettua kotiin.

Tenttipäivämuutos

Perhesyistä jouduin siirtämään tenttipäivän aikaisemmaksi, eli 17.4.
Pokkarin deadline 5.4
Tämä tarkoittaa sitä että jättäydyn suosiolla pois Kariston kirjoituskilpailusta

Kaikkea ei voi saada.

Ei tästä sen enempää juuri nyt. Ajatukset eivät ole painokelpoisia.

Nelonen!

Siis täh! Proosaesseestä tuli nelonen! :)


Vertaispalautteessa sain pyyhkeitä ennen kaikkea siitä että olin viitannut liian vähän oppimateriaaliin, että teorioista oli liian vähän puhetta, että essseessä oli liikaa kirja-arvostelun makua.. ja niin se oli,joten odotin, siis ihan oikeasti odotin ykköstä. En vieläkään ole sinut lähdeviitteiden kanssa en aina ymmärrä miksi niitä pitää edes olla.

Toistaiseksi ope on antanut yleispalautteen, josta luin tuota kirjaa koskevan osion ja tajusin tajunneeni esseessäni jotain mitä oli haettu ja mitä ilmeisesti kovinkaan moni ei ollut tajunnut..koska kaikkien tekstit olivat kaikkien luettavissa, luulen että ymmärrän mistä oli kyse, liittyy Suistolan kerrontaan, kertojuuteen.

Anteeksi tämä sekavuus, mutta kun en ole saanut vielä henkilökohtaista palautetta ohjaajalta niin en ole varma että siitäkö tämä nelonen..ilmeisesti osaan jo varovasti käyttää työkaluina niitä teoriajuttuja vaikken niitä tekstin sekaan osaakaan viskellä vielä.
Parasta on että sinne on tullut uutta matskua luettavaksi. Tenttihän minulla tästä peruskurssista on vasta kesäkuussa mutta Kirjallisuustutkimuksen suuntaukset-materiaalia näyttää olevan jo saatavilla. Nyt taidan alkaa palkita itseäni niillä, kunhan saan säädetyn määrän fiktiota päivässä valmiiksi.

ilmoittauduin sitten tenttiin

Ihan älytöntä ilmoittautua siihen viimeiseen mahdolliseen, tiedän. Eli 5.6. Mutta kun nyt ei muuta voinut. Tuskin ehdin ennen huhtikuuta edes avata yhtäkään niistä neljästä kirjasta.

Tällainen pikabloggaus tässä vaan. Olo on aika väsy mutta perjantai-illan ja lauantain vaivannut ahistus on tiessään. Hävisi pienillä arkisilla asioilla kuten singstarialla ysivitosen kanssa, lauantaisaunalla ja hyvillä yöunilla.

Nyt pesemään pyykkiä, pakko saada kertymät alta pois ennen kuin sudari kotiutuu viikonloppuretkeltä.

Put the blame on mom, boys!

Tämä oikeastaan liittyy tavallaan tuohon sukkabloggaukseen ja tähän iki-ihanaan lumiseen talveen.

Meidän pojat kuivattavat ulkoa tultuaan ulkovaatteensa alakerran pesuhuoneen lattialla. Se on nimittäin lämmitetty ja ihan oikeasti kaikkia kuivatustelineitä tehokkaampi.

En varmaan ole maailman tai Suomenkaan ainoa äiti joka huutaa sisään saapuneelle sankarille: "Moi..onkssun vaatteet märät...ai on vai, no heitä ne lattialle kuivumaan". Voi olla että jossain muuallakin kuivatellaan märkiä vaatteita lattialla. Hassulta tuntuu silti sanoa noin.

Koska tila on sama jossa porukka käy suihkussa, siinä toki ON tiettyjä ongelmia. Oikea tapa toimia suihkuun menijältä on tietenkin tarkistaa vaatteiden tila ja jos ne ovat siedettävän kuivat, huutaa vaatteiden omistaja ripustamaan ne sinne minne ne kuuluvat eli eteisen naulakkoon. JOs eivät, otetaan käyttöön se vähemmän tehokas kuivatustapa. Teline on nimittäin parempi kuin märkä lattia, ymmärrettävästi.

Mutta ne jotka viskaavat kuivumassa olevat päällysvaatteet kylmään saunaan pois tieltään, JA UNOHTAVAT NE SINNE ansaitsisivat istua jalkapuussa Vartiokylän kirkolla.

On nimittäin tosi mukavaa kun isoveli käy suihkussa, viskaa pikkuveljen takin, pipon, toppahousut ja hanskat saunan lauteille, unohtaa mainita asiasta ja sitten aamulla pikkuveli itku kurkussa etsii niitä vaatteitaan. TOsi reilua ja kivaa joo, etenkin kuin se sama isoveli saattaa ärähtää sieltä odottavan auton takapenkiltä sille pikkuveljelle että mikä makso, kun sulla taas kesti.

Ja tänä aamuna äiti sai vielä erityisbonuksen kun takki lopulta löytyi. Minulle kun juolahti mieleen hihkaista että katso saunasta. Kuopus nimittäin löysi ne kamansa saunasta ja karjaisi että "MIKSET SÄ VOINUT SANOA AIKAISEMMIN ETTÄ SÄ LAITOIT NE SINNE???!"

Aamu ei ollut paras mahdollinen. Kirjoittamisesta suuttunut lanneselkäni vihotteli siihen malliin että käytin oljenkorren (=viimeisen jäljellä olevan jytykipulääkkeen). Seuraavaksi pitänee kilauttaa kaverille.

Ja kun tämän syytöksen sain niskaani, niin lempeys, pitkämielisyys, huumorintaju sun muu nukkui vielä ja vain selkäsärky ja yleisluontoinen äkämystyneisyys olivat vallalla.

Könkkäsin siis hampaat irvessä alakertaan ja vaatteitaan pukevan kuopuksen luo. Tartuin nuorta miestä olkapäästä, katsoin tiukasti silmiin ja sanoin matalalla, uhkaavalla äänellä: "älä-enää-ikinä-meuhkaa-mulle-mistään-asiasta-josta-et-ole-varma-että-se-on-mun-syytä"

Ilmeestä päätellen meni perille. Jos nyt jostain syystä olisinkin niin ääliö että piilottelisin huvin vuoksi ja ihan vain vipinää aamuihin saadakseni lasteni ulkovaatteita niin ristiselkäni kieltää tänä aamuna kaiken ylimääräisen urheilun, joten en todellakaan ollut se joka laittoi takin saunaan ja jätti kertomatta ajoissa!
Miksi kirjoitan fiktiota? Onhan täällä tätä faktaakin tarjolla...

Kun lumi sulaa ja paljastaa ...

Tämä on kertomus keski-ikäisen naisen keskenkasvuisuudesta. Se on myös tarina veitsestä ja likaisesta salaisuudesta joka paljastuu sitten joskus juhannuksena kun lumet lähtevät.

Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.

Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.

Mies on siis sitä lajia että "kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin" jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.

Kiireesti tähän väliin - katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.

Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa...ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.

Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering...ja ne ovat piilossa ihan muualla.

Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.

Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.

En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.

Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan - mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.

Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.

Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.

Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen "oman veitseni", urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta...ja lopulta unohdin koko jutun.

Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.

Ja taas seliseliä - minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: "Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?".

Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.

Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin "minulla oli kerran vähän huono päivä" -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.

Sitä odotellessa.

Laiska äiti joka ei kasvata ahkeria lapsia

Aamun sukkashow sai minut taas suorittamaan tahattoman ja hyödyttömän aamujumpan. Meinaan tuskin se terveyttä edistää että a) pyörittelee silmiään, b) pyörittelee päätään c) pomppii kuin jojo jäähtyvän kahvimukinsa ääreltä ja d) narskuttaa hampaitaan ettei HUUTAISI.

Nuorimmaisen talviatooppinen iho on ärhäköitynyt nilkkojen kohdalta. Oma osuutensa lienee sillä että hangessa kun kahlaa, menee lunta saappaisiin. Ihan sama mitä goretexiä kengät ovat jos niiden pituus on pienempi kuin lumihangen.

Ja tänään mies sitten nuorimmaisen herättyä katseli pää kallellaan tämän jalkoja ja sanoi että "kuule, Reine, olisi varmaan hyvä laittaa sitä sibicorttia ja sitten valita jotkut pitkävartiset sukat pojalle jalkaan"

Sibicort oli ihan selvä. Sitä on jääkaapissa. Mutta jotkut pitkävartiset sukat? Vähältä piti etten purskahtanut nauruun.
Voi olla että täältä sellaiset löytyykin. Jostain lelukorista. Tai pyykkikorin pohjalta. Ehkä jopa puhtaan pussilakanan sisälle mykkyröityneenä. Ei kyseisen lapsen, eikä edes eriparisten sukkien pussista jonka lopulta kumosin keskelle olohuoneen lattiaa.
Sieltä löytyi kaksi suunnilleen saman väristä sukkaa joissa oli vartta sen verran että saatiin rasvatut jalat peitetyiksi niiden ja pitkien kalsareiden avulla. Poika puki ne päälleen ja sanoi...ja sanoi...
Okei, minä toistan sen:
"äiti mistä johtuu että sä aina etsit mulle vain sellaisia sukkia joissa on reikiä?"

Onko tuohon olemassa joku vastaus?

"Kuule, ensinnäkin sun pitäis etsiä ne sukkas aivan itse, minä en niitä hukkaakaan?"

"Tuota, kuka niissä sukissa kulkee=tekee niihin reikiä?"

"Kulta pieni, en minä tiedä...ehkä se johtuu siitä että minussa piilee pieni sadisti ja tykkään kiusata seitsemänvuotiaita pikkupoikia rikkinäisillä sukilla?"

Kymmenen vuotta sitten, ekan sarja sukkia etsiessäni, sanoin useinkin noita kahta ensimmäistä. Valitettavan usein korkealta ja kovaakin.Nykyisin en viitsi enkä jaksa.Meinaan vaikka minä menisin istumalakkoon, noiden usko sukanlöytämiskykyihini pysyisi lujana. Sitä ei järkytä mikään.

Viimeksi mainittu oli kovin, kovin houkutteleva vastaus. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä.

Meinaan, kuka teistä haluaa aamuseitsemältä selittää ekaluokkalaiselle mitä tarkoittaa sadisti? Käsi ylös vaan reippaasti!
Ja kuka haluaa ottaa riskin että ekaluokkalainen kertoo koulussa että mun äiti on sadisti. Se sanoi? Niin no, tuossa kyseisessä koulussa voisi muutama opettaja ja yksi rehtori ehkä uskoakin jotain tuollaista.

Mutta arvatkaa mikä tuossa tilanteessa oli ihan kaikkein parasta?
Se miehen aloituskysymys. Se ihan totta luulee...että minä hymyilen kuin Bree Van de Kamp (Täydelliset naiset) ja kipitän hakemaan jostain sievästä pikku laatikosta jossa lukee 02 parin pitkävartisia sukkia. Kahden viikon ja 50 000 fiktiivisen sanan jälkeen? Kun saatan just ja just muistaa että lapsillani on JALAT?

Niin no, kun sitä miettii, minä kai perheen kannalta olenkin istumalakossa..

Luin Kariston läpi

...ja totesin että yrittää pitää. Jollen yrittäisi, ottaisi aivoon sen verran etten tulisi toimeen itseni kanssa ja olisin sistten sietämätön ihminen kaikille muillekin...

Helevetinkuustoista, joudunko minä valitsemaan?

Ei tämä nyt mikään Sofien valinta ole sentään ("Nehmen Sie das Mädchen!" on lohduttomin elokuvarepliikki, jonka tiedän) mutta kirjoittajana olen keskiraskaan kenttäepätoivon vallassa!

On Karisto. Deadline 31.3. Ja on lupaus ja taloudellinen tarve kesäkuun Timantille. Deadline 5.4.

Mikähän minut sai luulemaan että pystyn molempiin? Tai jos voisin sulkea kaiken muun ulkopuolelle kokonaan niin ehkä. Ne kemialliset aineet jotka asiaa auttaisivat, eivät enää ole lain sallimissa rajoissa.
Okei, tiedän että Stephen Kingillä on kirjoja jotka on kirjoitettu sekä viinan että erinäisten tabujen vaikutuksen alaisena, ja lyöneet itsensä läpi ja mies on miljonääri ja vielä sillä on se sama perhekin joka oli silloin, mutta ei silti, ei ei. Sitä paitsi yksi niistä vaikutuksen alaisena kirjoitetuista kirjoista on Cujo, josta en ikinä ole tykännyt - ja vaikka laittomiin piristeisiin haluaisinkin ryhtyä niin en tietäisi miten..

Mutta siis minä en ole King, minä olen vain Reine ja joudun nyt miettimään mihin pystyn, mitä ehdin, ja mitä jaksan. Kirjallisuustentin olen jo suosiolla siirtänyt kevääseen, onneksi se oli mahdollista. Se ensimmäinen olisi meinaan ensi viikolla.

Se kurssi jolle minut on hyväksytty (liiketaloutta siis) alkaa vasta vapun tienoilla, thank god for small favors. Non stop -aloitukset ja henkilökohtaiset opetussuunnitelmat mättivät jonkun edellisen ryhmän kohdalla, siksi näin.

Minä voisin tietty yrittää aikatauluttaa. Että aamupäivisin Karistoa, iltapäivisin pokkaria, aina välissä kotitöitä, iltaisin runkoa seuraavan päivän tekstiin, tai jotain sinne päin. Yleensä käy kyllä niin että tulee Jotain sekoittamaan pakkaa kun teen tällaisia suunnitelmia ja sitten, kun en ole aikataulujen notkeaksi treenattu käyttäjä, romahtaa koko hoito.

Mutta olisi tuo kai yrittämisen arvoista? Siis se että sittenkin jatkaisin molempia. Vai onko se pelkkää perusteetonta suuruudenhulluutta?

*turhautuu pähkäillessään*

Asioita joita ei kai pitäisi blogata mutta menköön..

Varoitus, sisältää tarinaa keskiäkäisen naisen alusvaatteista! Ei heikohermoisille!

46 ikävuotta ja aika monta annosta hyvää ruokaa, viiniä, suklaata ja need I say more..ovat tietty tehneet yhtä sun toista kropallekin. Paino seilaa tiettyjen mukavuus- tai ikävyysrajojen sisäpuolella ja vihdoinkin tuntuu että olen kutakuinkin sinut asian kanssa!

Niin, ja sen jälkeen kun lifestyle-kanava LIV aloitti joka kodin lähetykset, minä olen addiktoitunut kaikkiin niihin vaate- sun muihin ohjelmiin jossain sympaattiset gay-miehet stailaavat uusiksi kaikennnäköisiä naisia, ykkösenä Nätti nakuna -Gok! Eli kun pää kaipaa irtiottoa kotielämän faktoista ja läppärielämän fiktioista, niin murhapaikkatutkimusten sijasta katselen nykyisin näitä. Ihanaa turhuutta ja hymyä huulille.
Ja joskus ihan oikeasta hyödyllistä infoa, kuten miten mahtua siihen hameeseen joka kinnaa vain pikkuisen..

Shapereissa sen salaisuus, siis muotoilevissa alusvaatteissa! No niin, nyt se on kerrottu, tämä ämmä piilottelee muhkuroitaan shapereihin tämän talven jälkeen.

Innostuin tilaamaan muutamat vatsaalitistävät alushousut. Katselin noin summittain koot ja rastitin postimyyntiliikkeen kuvastosta tämän ja tuon ja tuonkin (osta nyt, köyhdy vähän kerrassaan myöhemmin...).

Suuri oli hämmästys kun paketti saapui. Siis kaikki tuli mitä pitikin, mutta yhtä pakettia katsoin epäluuloisena. Että alaosaa minun vain piti pukea, mitkä helekutin pullokkeet tässä on? Olenko tilannut bodyn vahingossa?
En ollut. Ne pullokkeet kuuluivat takapuolen päälle. Olin luullut tilanneeni vain vatsanlitistystä ja joo, oli siinä sitäkin.

Mutta että sain vielä ylimääräisen pyllynkin siinä mukana? Wau! Kyllä nyt kelpaa!

Vielä en ole uskaltanut niitä päälleni laittaa, joskin olisi ehkä pitänyt, koneella istuessa olisi ekstrapepusta voinut olla jopa hyötyä. Tämä viikko kun on mennyt ihan yhtä kirjoittaessa kuin edellinenkin.

Tänään en sitten kirjoita yhtikäs mitään muuta kuin tämän bloggauksen ja fb-kommentteja, ehkä jonkun sähköpostin jos siltä tuntuu. Jotta viikonloppuja kaikille!

Onko mitään järkeä blogata?!?!?

...kun on pari viimeistä viikkoa käyttänyt kaikki vähänkin järkevät sanat fiktioihin? Tänään jo sentään Karistokin sai osansa, tilatut tekstit haukkasivat eilisen ja eiliseneilisen ja sitä edelliset eiliset. Ja pitäisi siivota proosaesseekin. Huomiseksi. Ja postata opelle.
Mieliala ei ole paras mahdollinen. Sellainen olo että -kele minä mitään siivoa,copypeistaan vaan! Kelpaa tai ei kelpaa..
Alaselkä on kiukutellut sen verran että suolakaivoksella istuskelu on onnistunut vain relaksanttien avulla. Sirdalud-pöhnäisenä syntyykin varsin mielenkiintoisia typoja.. paussit olen sitten täyttänyt Hella Hellillä (kirja) Livin lifestylellä ja FarmVillellä. Satu, Tekijän kuolema odottaa aivotoiminnan elpymistä, ei näillä eväillä, ei.Mutta palaan astialle!
Nittifemman on kipeänä. Ei mitään dramaattista, kurkkukipua ja lämpöilyä vaan. Huomenna tuo olisi kovasti jo kouluun menossa, ihme kakara! Minä voisin mennä hierojalle jos jostain sellaisen huomiseksi löytäisin.

Illalla kauppaa ja partio/taekwondoviemistä, kirjastosta Duma Key varauksesta, normitorstai siis.

Muoks, piti vielä mainita että päivän MeNaisissa oli artikkeli joka teki iloiseksi. Heikki Hurstin Laupeudentyön tiloissa toimii vapaaehtoisina kerran kuussa lauantaisin kolme kampaajaa; lahjoitustarvikkein ja halauspalkalla leikkaavat ja värjäävät kuosiin niiden ihmisten hiuksia jotka eivät pysty tuosta "ylellisyydestä" normihintaa maksamaan. ENEMMÄN TÄTÄ!!!