Kiitos kommenteista, viitaten eiliseen angstahdukseeni. Olin täysin varautunut siihen että joku Anonyymi kiillottaa näppistään kommentoidakseen että "no voi helevetti, pitääkö sua paapoa joka nuhan tullen?" (EDIT. Uskokaa tai älkää, siellä se oli samaan aikaan kuin minä tätä naputtelemassa!)
Kaiken varalta, ei pidä. En kyllä tykkää huonoa jos joku paapoisi, olen toivoton hoiva-addikti, mutta lähinnä toivoisin ettei kuumeiselta ja yskivältä äitikoneelta odotettaisi normaalia toimintaa. Kun se ei vain toimi!
Mutta kyllä teki hyvää avautua. Ette uskokaan miten. Kuin olisi ottanut henkisen suihkun - nyt just tarvitsen sitä fyysistä kyllä,tulin asioilta ja hiki juoksee pitkin niskaa.
Elämäni ensimmäiset 2o vuotta olin häpeämätön itkupotkuraivari -suuttuja. Sitten tapasin miehen joka rinnastaa huutamisen lyömiseen.
Seuraavat 15 vuotta menivätkin sitten tantrum-suuttumisen kitkemiseen. Jo ihan lastenkin takia. Onnistuin vaihdellen..
Kun isä kuoli, jäätyi koko tunneskaala pariksi vuodeksi. Isä oli tempperamentikas suuttuja hänkin, häneen samastuin enemmän kuin äitiin. Emotionaalista jääkaappia kesti siihen Viimeinen lento -bloggaukseen (jaa, mutta se taitaa olla vanhassa blogissa) jolloin itkin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen noin suunnilleen. Ja siitä asti olen opetellut suuttumista uudestaan. Antanut lupaa kiukulle, sille että voin sanoa, kovaa ja korkealta että minua ei kohdella näin! ja nyt minä en halua että minulle puhutaan! perkele! Ilman syyllisyyttä.
Heh, pakko kertoa vielä mikä oli primitiivireaktio ennen kuin avauduin tänne eilen. Karjaisin perheelle että nyt minä laitan teille ruuan ja sitten minä lähden lenkille!
En tiedä tajusiko kukaan perheenjäsenistä mutta idea oli suurin piirtein tämä:
"Minä lähden flunssaisena lenkille ja juoksen itseni henkihieveriin ja saan sydärin ja kuolen ja sittenpähän näette" :D
Tosi aikuista, kypsää ja fiksua, eikö? ("minä pidätän hengitystäni...")
Tai ehkä onkin.
Se että SANON lähteväni lenkille flunssaisena enkä oikeasti lähde. Miten lie.
Mutta nyt on olo hyvä. Flunssa on menossa ohi, sain asioita hoidettua, vähän hemmoteltua itseänikin (Henning Mankellia kirjakaupasta ja uusi villatakki, pokkaripalkkio tuli) ja energiaa riittää päivän hommiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Go girl, näytä niille! :) Kyllä välillä pitää suuttua ja kiukutella ja rähjätä, oma päähän siinä lopulta räjähtää jos ei saa joskus näyttää että ottaa aivoon. t. kunnon itkupotkuraivarien kannattaja Alohomora PS Hyvä että alat olla paranemaan päin!
Hitsi ko alko naurattaa, sori. Oli vaan niin tuttua omasta nuoruudestani siis silloin kun muksut oli pieniä.
Ei ollut nettiä, mutta muistan kun yhden kerran suutuin (itselleni) ja paiskasin pilttipurkin seinään.
Ei, ei onneksi hajonnut. Olisin saanut siivota sotkut kuitenkin itse.
Muutamaa vuotta myöhemmin kun hoidin omien lisäksi myös muiden lapsia, olin niin kipeä etten päässyt ylös sängystä.
Mie makasin kuukauden ja meillä kodinhoitaja hoiti niin miun kuin muidenkin lapset. Joku hirvee niveltulehes. Siitä ylellisyydestä en osannut nauttia kun olin kipulääkehumalassa.
Ps. pitäskö kohtapuoliin mennä nauruhoitoon?
Pirre
Pirre, ehdotapa aikaa ja paikkaa, mielihyvin lahden nauruterapiakahville.
Lähetä kommentti