Pitkä aika viimeisimmästä bloggauksesta. Ei mitään dramaattista syytä siihen; kaikki olemme elossa, terveitä ja jotakuinkin järkevien kirjoissa jopa. Ei välirikkoja kenenkään kanssa, ei anonyymejä jotka saisivat minut vaikenemaan. Asiaakin voisi olla.
Sanat eivät vain jotenkin saa muotoa.
Ja siinähän se oikeastaan tuleekin. Yksi asia on muuttunut ja se on jotain mikä on aina ollut.
Olen amputoinut unelman.Minä en tahdo enää kirjailijaksi.
No niin, nyt se on sanottu. En tiedä lakkaanko ikinä kirjoittamasta. Voisi olla helpompi lakata syömästä (ja sekään ei todellakaan olisi minulle helppoa!)
Mutta jotain kertonee se että aloitin sanomalla "ei mitään dramaattista syytä". Kunhan vain tein päätöksen.
Olen todistanut itselleni pari asiaa. Pystyn kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Pystyn kirjoittamaan tekstiä, jota kourallinen ihmisiä tahtoo lukea, tahtoo kuulla lisää. Se on asia joka tuottaa minulle mielihyvää.
En halua itse olla valokeilassa, minuna, mutta jos voisin palata aikaan jolloin ihmiset istuivat nuotion ääressä kuuntelemassa tarinankertojaa, tekisin sen. Minulla olisi kerrottavaa,jollei joka ilta niin ainakin neljänä iltana viikossa. Loput kolme voisin sitten huilata...
Kirjailijan elämään se ei kuitenkaan tänä päivänä riitä. Maailma on toisenlainen. Tuskin niitä toisenlaisuuksia kannattaa luetella tässä, olenhan kipuillut niitä pitkin syksyä aina vain harvemmiksi käyvissä postauksissani. Pitäisi tavoitella taivaita ja kadehtia niitä jotka niihin ennen minua yltävät. "Minulla on tarina, haluatko kuulla?" ei riitä mihinkään.
En tahdo sitä elämää. En tahdo tuijotella myyntilukuja, kyylätä finlandiapalkintoehdokkaita, ihmetellä miksi tuo ja tuo kirja menestyy, kun eihän se niin hyvä ole, mitä minulta puuttuu kun tuo myy enemmän kuin minä...
Eihän se ole sanottu että ovi siihen K-maailmaan ikinä aukeaisi minulle. Sitä kohti olen kuitenkin pyrkinyt. Nyt lopetan.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
torstai 18. marraskuuta 2010
Muistojen tuokiokuva
Tähtilapsi jakoi blogissaan erään varhaisaamuisen hetken, jonka haluaisi painaa lähtemättömänä mieleensä. Toivon että hän onnistuu, noilla on paha tapa haalistua, valitettavasti, sellainen Brainstorm-elokuvan tallennuslaite olisi korvaamattoman arvokas.
Puhun hetkistä joita tulee kesken tavallisen arjen, joita pienten lasten vanhemmat keräävät kuin helmiä nauhaan ja jotka eivät aina varoita tullessaan. Seisot vaikka jalkapallokentän reunalla, katselet yhdeksänvuotiasta joka pelaa toisten samanikäisten kanssa ja yhtäkkiä mieleen rysähtää tunnemyrsky - tuo on se jonka minä tahdoin tähän maailmaan, jota odotin, jonka synnytin, nuo jalat jotka itsestäänselvästi tallovat nurmikkoa, kuljettavat palloa, ovat ne samat pikkuvauvan jalat joiden helmivarpaita suukottelin, ei-niin-monta-vuotta sitten. Minä jolla on surkea pelisilmä olen saanut lapsen joka osaa tätä, olen luonut ihmisen joka pystyy parempaan kuin minä!
Yhteen tuokiokuvaan palaan kerran toisensa jälkeen, en tiedä mikä siinä on. Yli kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, kuusivuotias, kolmevuotias ja vauva, noin 8 kk. Päivä oli kylmä, sateinen ja tuulinen, mutta ei auttanut, kauppaan piti lähteä. Bussilla mentiin, ostokset hoidettiin ja sitten pysäkille odottamaan paluubussia.
Vaan kävelyreittiä sinne pysäkille ei oltu suunniteltu vaunukansalaisille. Somissa kiviportaissa jotka veivät rinnettä ylös tienvarteen ei ollut edes ratasluiskan aavistusta. Kuusi- ja kolmevuotiaita en uskaltanut lähettää etukäteen portaita ylös.
Eipä muuta kuin isommat tukevasti työntöaisaan kiinni, molemmille puolille ja sitten portaitten viertä, multaista nurmikkoista rinnettä ylös. Jalat lipsuivat kurassa, kauppakassit tavarakorissa olivat luisumaisillaan pois, hauikseni tärisivät rasituksesta mutta päästiin kuin päästiinkin pysäkille, vähän ajan päästä bussiinkin. Olo oli kuin voittajalla.
Kotiin päästyä oltiin kuitenkin aika kylmissämme ja sateen kastelemia. Riisuin vaatteet koko kolmikolla, kunnes päästiin kuivaan vaatekerrokseen, eli t-paitoihin ja alushousuihin. Sitten tälläsin porukan sohvalle, laitoin torkkuhuovan lämmikkeeksi jaloille ja ojensin välipalaksi - keksin? voileipäkeksin? korpun? jokaiselle. Tässä kohtaa muisti pettää, joka tapauksessa jotain mitä pieninkin pystyi ikenillään nakertamaan. Ja sitten pusersin jostain sitä ihmeen lisäenergiaa jolla sain ostokset puretuksi, märät vaatteet kuivumaan ja ruoan alulle, samalla kun lapsikatras lämmitteli peiton alla eväineen.
Ja pahin kylmyys hellitti ja kiire samaten ja yhtäkkiä olin keskellä Hetkeä: kaikki on hyvin. Se mitä pitää tehdä, on tehty ja lapsillani on kuivaa ja lämmintä ja hekään eivät nahistele vaan istuvat tyytyväisinä kuin kylläiset linnunpoikaset pesässään.
Parasta tuossa hetkessä oli se että siinä ei tosiaan ollut mitään ihmeellistä. Se oli palanen ihan tavallista äitielämää ja juuri sitä mikä tekee siitä niin merkityksellistä. Miksi juuri tuo jäi mieleen, on arvoitus. Kolme sohvallaistujaa ovat jo aikuisia, perustaneet oman kotinsa jokainen, mutta erityisesti sadepäivinä se hyvän olon hetki palaa elävänä mieleen.
Puhun hetkistä joita tulee kesken tavallisen arjen, joita pienten lasten vanhemmat keräävät kuin helmiä nauhaan ja jotka eivät aina varoita tullessaan. Seisot vaikka jalkapallokentän reunalla, katselet yhdeksänvuotiasta joka pelaa toisten samanikäisten kanssa ja yhtäkkiä mieleen rysähtää tunnemyrsky - tuo on se jonka minä tahdoin tähän maailmaan, jota odotin, jonka synnytin, nuo jalat jotka itsestäänselvästi tallovat nurmikkoa, kuljettavat palloa, ovat ne samat pikkuvauvan jalat joiden helmivarpaita suukottelin, ei-niin-monta-vuotta sitten. Minä jolla on surkea pelisilmä olen saanut lapsen joka osaa tätä, olen luonut ihmisen joka pystyy parempaan kuin minä!
Yhteen tuokiokuvaan palaan kerran toisensa jälkeen, en tiedä mikä siinä on. Yli kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, kuusivuotias, kolmevuotias ja vauva, noin 8 kk. Päivä oli kylmä, sateinen ja tuulinen, mutta ei auttanut, kauppaan piti lähteä. Bussilla mentiin, ostokset hoidettiin ja sitten pysäkille odottamaan paluubussia.
Vaan kävelyreittiä sinne pysäkille ei oltu suunniteltu vaunukansalaisille. Somissa kiviportaissa jotka veivät rinnettä ylös tienvarteen ei ollut edes ratasluiskan aavistusta. Kuusi- ja kolmevuotiaita en uskaltanut lähettää etukäteen portaita ylös.
Eipä muuta kuin isommat tukevasti työntöaisaan kiinni, molemmille puolille ja sitten portaitten viertä, multaista nurmikkoista rinnettä ylös. Jalat lipsuivat kurassa, kauppakassit tavarakorissa olivat luisumaisillaan pois, hauikseni tärisivät rasituksesta mutta päästiin kuin päästiinkin pysäkille, vähän ajan päästä bussiinkin. Olo oli kuin voittajalla.
Kotiin päästyä oltiin kuitenkin aika kylmissämme ja sateen kastelemia. Riisuin vaatteet koko kolmikolla, kunnes päästiin kuivaan vaatekerrokseen, eli t-paitoihin ja alushousuihin. Sitten tälläsin porukan sohvalle, laitoin torkkuhuovan lämmikkeeksi jaloille ja ojensin välipalaksi - keksin? voileipäkeksin? korpun? jokaiselle. Tässä kohtaa muisti pettää, joka tapauksessa jotain mitä pieninkin pystyi ikenillään nakertamaan. Ja sitten pusersin jostain sitä ihmeen lisäenergiaa jolla sain ostokset puretuksi, märät vaatteet kuivumaan ja ruoan alulle, samalla kun lapsikatras lämmitteli peiton alla eväineen.
Ja pahin kylmyys hellitti ja kiire samaten ja yhtäkkiä olin keskellä Hetkeä: kaikki on hyvin. Se mitä pitää tehdä, on tehty ja lapsillani on kuivaa ja lämmintä ja hekään eivät nahistele vaan istuvat tyytyväisinä kuin kylläiset linnunpoikaset pesässään.
Parasta tuossa hetkessä oli se että siinä ei tosiaan ollut mitään ihmeellistä. Se oli palanen ihan tavallista äitielämää ja juuri sitä mikä tekee siitä niin merkityksellistä. Miksi juuri tuo jäi mieleen, on arvoitus. Kolme sohvallaistujaa ovat jo aikuisia, perustaneet oman kotinsa jokainen, mutta erityisesti sadepäivinä se hyvän olon hetki palaa elävänä mieleen.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Minä en ole ikinä keilannut
...mutta tuleepahan sekin kokeiltua viikon päästä tiistaina, firman (meinasin kirjoittaa farmin!) pikkujouluissa. Viimeksi olen ollut työpaikkapikkujouluissa vuonna 2007. Nähtäväksi jää miten ämmän käy.
Sitä ennen elo on lähes askeettista, minimibudjettia - joo, oli tilipäivä, tili tuli ja melkein meni jo aamulla, laskuihin - ja sitä varapokkarin kirjoittamista. Sinänsä ei harmita, ulkona on iljettävä tihkusade, mutta lämpöasteita sen verran ettei tämä naputtelunurkkaus ole kylmä.
Tiedossa ennen joulua näiden pikkujoulujen lisäksi kolmen naisen kekkerit eräässä helsinkiläislähiössä joulukuussa, odotukset korkealla täällä... Heti niiden jälkeen partiovanhempien pikkujoulumyyjäiset 6.12(ennenkin on vedetty leipomistalkoot dagenefterissä, enkä tällä kertaa ole edes vetovastuussa!) ja itsepäisyyspäivän jälkeen viime vuoden tapaan Pähkinänsärkijä Kansallisbaletissa tytärten kanssa, odotukset korkealla siihenkin.
Kai se taas on se vuodenaika, täytyy tunnustaa. Ihmeen neutraalilla mielellä sitä odottelen, ei paniikkia eikä vielä ihmeemmin fiilistelyjäkään. Joskus jo lokakuussa olen odottanut joulua, joskus toiste jo syyskuussa pelännyt sitä. Nyt tuntuu hyvältä kun ei ole kumpaakaan oloa.
Isänpäivä meni hyväksi havaitulla sabluunalla, kaikilla oli hyvä mieli, eritoten päivänsankarilla. Muutenkin viikonloput ovat olleet mukavan leppoisia pitkin syksyä, akkuja saanut oikeasti ladattua. Tänään työpäiväkin meni samoilla aalloilla, musiikkia kuunnellen ja aikaansaaden.
Nyt pokkarin kimppuun jahka yksi pahantuulinen tokaluokkalainen on saatu rauhoittumaan...
Sitä ennen elo on lähes askeettista, minimibudjettia - joo, oli tilipäivä, tili tuli ja melkein meni jo aamulla, laskuihin - ja sitä varapokkarin kirjoittamista. Sinänsä ei harmita, ulkona on iljettävä tihkusade, mutta lämpöasteita sen verran ettei tämä naputtelunurkkaus ole kylmä.
Tiedossa ennen joulua näiden pikkujoulujen lisäksi kolmen naisen kekkerit eräässä helsinkiläislähiössä joulukuussa, odotukset korkealla täällä... Heti niiden jälkeen partiovanhempien pikkujoulumyyjäiset 6.12(ennenkin on vedetty leipomistalkoot dagenefterissä, enkä tällä kertaa ole edes vetovastuussa!) ja itsepäisyyspäivän jälkeen viime vuoden tapaan Pähkinänsärkijä Kansallisbaletissa tytärten kanssa, odotukset korkealla siihenkin.
Kai se taas on se vuodenaika, täytyy tunnustaa. Ihmeen neutraalilla mielellä sitä odottelen, ei paniikkia eikä vielä ihmeemmin fiilistelyjäkään. Joskus jo lokakuussa olen odottanut joulua, joskus toiste jo syyskuussa pelännyt sitä. Nyt tuntuu hyvältä kun ei ole kumpaakaan oloa.
Isänpäivä meni hyväksi havaitulla sabluunalla, kaikilla oli hyvä mieli, eritoten päivänsankarilla. Muutenkin viikonloput ovat olleet mukavan leppoisia pitkin syksyä, akkuja saanut oikeasti ladattua. Tänään työpäiväkin meni samoilla aalloilla, musiikkia kuunnellen ja aikaansaaden.
Nyt pokkarin kimppuun jahka yksi pahantuulinen tokaluokkalainen on saatu rauhoittumaan...
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Sairaalapäiväkirja
Monilahjakkuus SusuPetal on tällä kertaa kirjoittanut/maalannut vereslihaisen kuvan masennuksesta, mielen järkkymisestä, jaksamisen loppumisesta, pysäyksestä.
Kirjan tunnot ovat tuttuja kaikille jotka kyseisestä vitsauksesta ovat kärsineet. Oma diagnoosini on lievästä keskivaikeaan masennukseen pahimmillaan/ dystymia, eli lievä pitkäkestoinen masennus. Keskivaikeat huiput osuivat vuosiin 1998, 2000 ja 2004
Dystymia taitaa olla yhtä vanhaa kuin minä itse.
Noihin keskivaikeisiin tuntoihin osui Sairaalapäiväkirjoista eritoten tämä:
Pieninä palasina annan itselleni
luvan muistaa päivää, jolloin
lopetin jaksamisen.
Sekosin.
Hajosin.
Tulin hulluksi.
Masennus. Ahdistus. Tuskanhiki.
Äänet räjäyttävät pääni.
Lakkaan olemasta, liukenen paniikkiin
Hyperventilaatio linja-autossa.
Itku.
Linja-auto tulee Rautatientorille
Ulkona saan happea.
Elielinaukiolla pelko.
Yritän rohkaista itseäni. Koota itseäni.
Puhun ääneen. Etsin laukusta
jotain mitä en löydä.
Kun luin tämän tunsin järkkyväni. Aikakone lennätti minut vuoteen 2004 ja teki mieli meilata Susulle että olitko sinä siinä samassa bussissa. Siltikin vaikka minun bussini oli 550 ja Rautatientorin tilalle voisi laittaa Pohjois-Haagan. Been there, done that, mitä suurimmassa määrin. Kirjasta löytyy muutenkin paljon omakohtaista, mutta tämä oli kaikkein osuvin.
Aika lähelle liipaisi myös tämä:
ITKU
Missä on itkuni?
Jonain päivänä maalaan sen
kun uskallan.
Oma itkuni katosi kolmeksi vuodeksi. 2006 keväästä 2009 kevääseen, löytyäkseen Kaija Koon Viimeinen lento - kappaleen ääreltä Youtubesta. Kyyneleet on tehty helpottamaan pahaa oloa ja niiden menetys on hirvittävä.
Sanataide puhuttelee minua enemmän kuin kuvataide, noin yleensä. Vaikka minulla on ollut kausia jolloin olen ilmaissut itseäni piirtämällä, on kirjoittaminen se oikea kanava minulle.
Sairaalapäiväkirja tarjoaa molempia, kuvia ja sanoja. Kuvista kolahtaa erityisesti Lepo turvassa, joka on lohdullinen. Kupla on pimeimpien tuntojen kuva, sen mustan sikiökalvon kuva joka erottaa masentuneen muusta maailmasta ja omasta itsestäkin. Kun omiin tuttuihin tunteisiin on mailin pituinen matka ja välissä on seinä. Ainoa tunne mikä saa kiinni, on väsynyt kauhu siitä ettei ylety minuuteensa.
En tiedä uskallanko suositella Sairaalapäiväkirjaa sille joka kamppailee masennuksen syövereissä. Se toivo mikä siinä on, on kiistatonta, mutta saattaa pahimmassa syöverissä tallautua tummien tunteiden jalkoihin. Siitä syöveristä yleensä pääsee ylös, huomaa että tuossa seinämässä on paljon ulokkeita joiden avulla pääsee taas pinnalle. Ja siihen Sairaalapäiväkirja on vankka apuköysi ja tummanselkeä tunteiden peili.
Kirjan tunnot ovat tuttuja kaikille jotka kyseisestä vitsauksesta ovat kärsineet. Oma diagnoosini on lievästä keskivaikeaan masennukseen pahimmillaan/ dystymia, eli lievä pitkäkestoinen masennus. Keskivaikeat huiput osuivat vuosiin 1998, 2000 ja 2004
Dystymia taitaa olla yhtä vanhaa kuin minä itse.
Noihin keskivaikeisiin tuntoihin osui Sairaalapäiväkirjoista eritoten tämä:
Pieninä palasina annan itselleni
luvan muistaa päivää, jolloin
lopetin jaksamisen.
Sekosin.
Hajosin.
Tulin hulluksi.
Masennus. Ahdistus. Tuskanhiki.
Äänet räjäyttävät pääni.
Lakkaan olemasta, liukenen paniikkiin
Hyperventilaatio linja-autossa.
Itku.
Linja-auto tulee Rautatientorille
Ulkona saan happea.
Elielinaukiolla pelko.
Yritän rohkaista itseäni. Koota itseäni.
Puhun ääneen. Etsin laukusta
jotain mitä en löydä.
Kun luin tämän tunsin järkkyväni. Aikakone lennätti minut vuoteen 2004 ja teki mieli meilata Susulle että olitko sinä siinä samassa bussissa. Siltikin vaikka minun bussini oli 550 ja Rautatientorin tilalle voisi laittaa Pohjois-Haagan. Been there, done that, mitä suurimmassa määrin. Kirjasta löytyy muutenkin paljon omakohtaista, mutta tämä oli kaikkein osuvin.
Aika lähelle liipaisi myös tämä:
ITKU
Missä on itkuni?
Jonain päivänä maalaan sen
kun uskallan.
Oma itkuni katosi kolmeksi vuodeksi. 2006 keväästä 2009 kevääseen, löytyäkseen Kaija Koon Viimeinen lento - kappaleen ääreltä Youtubesta. Kyyneleet on tehty helpottamaan pahaa oloa ja niiden menetys on hirvittävä.
Sanataide puhuttelee minua enemmän kuin kuvataide, noin yleensä. Vaikka minulla on ollut kausia jolloin olen ilmaissut itseäni piirtämällä, on kirjoittaminen se oikea kanava minulle.
Sairaalapäiväkirja tarjoaa molempia, kuvia ja sanoja. Kuvista kolahtaa erityisesti Lepo turvassa, joka on lohdullinen. Kupla on pimeimpien tuntojen kuva, sen mustan sikiökalvon kuva joka erottaa masentuneen muusta maailmasta ja omasta itsestäkin. Kun omiin tuttuihin tunteisiin on mailin pituinen matka ja välissä on seinä. Ainoa tunne mikä saa kiinni, on väsynyt kauhu siitä ettei ylety minuuteensa.
En tiedä uskallanko suositella Sairaalapäiväkirjaa sille joka kamppailee masennuksen syövereissä. Se toivo mikä siinä on, on kiistatonta, mutta saattaa pahimmassa syöverissä tallautua tummien tunteiden jalkoihin. Siitä syöveristä yleensä pääsee ylös, huomaa että tuossa seinämässä on paljon ulokkeita joiden avulla pääsee taas pinnalle. Ja siihen Sairaalapäiväkirja on vankka apuköysi ja tummanselkeä tunteiden peili.
Ei oppi ojaan kaada, mutta...
...en voi mitään sille että suurimman ihailuni saavat itseoppineet taitajat. Toivottavasti kukaan ei nyt ajattele että se on samaa kuin opiskelujen halveksiminen! Ei todellakaan! Ehkä se on vain minun versioni suomalaisesta omillaan toimeen tulemisen ihanteesta.
Kasarileffa Flashdance oli minusta ihana. Ja on vieläkin. Olen yrittänyt analysoida sitä ihanuutta, koska itsekin ihmettelen sitä. Siinä ei ollut yhtäkään henkilöä joka olisi liiemmin herättänyt sympatioita. Päähenkilö Alex Owenskin oli vähän liian ynseä vaikka toisaalta, juuri häneen osasin samastua.
Ennen kaikkeahan Flashdancessa viehätti ajankuva. Ja viehättää vieläkin, ne kasarivaatteet ja miljööt (eivät sentään kiharakampaukset!). Kun se kerran oli omaa nuoruutta niin ei voi mitään.
Mutta tarinassa minuun kolahtaa tanssijan itseoppineisuus ja rimakauhu näyttää taitonsa ammattilaisille. Flashdance kävi usein mielessä kun seurasin Dance-kilpailun Idaa, joka oli, yllätys yllätys toinen suosikeistani (toinen oli loppukilpailuun asti päässyt Minttu).
Ida sinnitteli tosi pitkälle kisassa, siltikin, vaikka tuomareista oli luettavissa että he ehkä olisivat halunneet hänet pudottaa - "nyt alkaa näkyä se ettet ole opiskellut tanssia", sanoi Marco B, oliko se nyt yhtä jaksoa ennen kuin Ida tipahti. Olin ihan varma että Idan tie loppuu siihen, koska äänestys tuli vasta tuomarikommenttien jälkeen, ei voida välttää kommenttien vaikutusta. Ilahduin kovasti kun Idalle ei ropsahtanut edes putoamisuhkaa sillä kierroksella.
Joskus viime vuosituhannen lopulla tutustuin äitiin jonka lapset oli puettu kuin satuolennot, ihaniin uniikkivaatteisiin. Itse suunniteltuihin, itse ommeltuihin, ilman kaavoja. Minä joka aina olisin halunnut osata ommella, melkein halvaannuin kunnioituksesta.
Oppimisen tapoja on monenlaisia. Perheessäni on sekä sellaisia lapsia jotka kukoistavat kouluopetuksessa, että sellaisia, jotka tulevat oppimaan kaiken tarvitsemansa jossain muualla. Jälkeenpäin, kun mietin itseäni oppijana, olen tullut tulokseen että kaikkein parhaaseen olisin pystynyt jos minulla olisi pienenä ollut kotiopettaja (vähän Dina- kirjan/elokuvan Lorchin tyylinen olisi ollut hyvä!) ja isompana olisin saanut opiskella ammattiin mestari-oppipoika -suhteessa.
Ja miksikö? Siksi että sosiaalisuus on minulle hitaasti uusiutuva luonnonvara. Jollei sisäinen erakkoni saa tarvitsemaansa yksinäisyyttä aika ajoin, minä ahdistun. Nykyinen työpaikka on juuri siksi niin unelmaa kun siinä on kokoa kuin katedraalissa ja kokonainen osasto (jonka ovessa lukee "Tuhatvuotinen krypta") missä työskentelen pääsääntöisesti yksin. Halutessani voin toki vaihtaa jokusen sanan työkavereitten kanssa mutta jos en halua niin kukaan ei luule että minä murjotan. Aika ihanaa.
Luokkayhteisössä on aina se toisten ihmisten sulattelu viemässä energiaa oppimiselta. Joillakin se toimii energiaboosterina, mutta minä en ole koskaan ollut sellainen. Vieläkin on vaikea astua koulurakennukseen/luokkahuoneeseen, jossa on ihmisiä. Osa vanhempainilta-allergiastani johtuu tuostakin
Siksipä pisti vihaksi kun luin tämän. Ei käy kateeksi tämän matamin ex-oppilaita!
Ja tulee tässä mieleen Gummeruksen syysjuhlat joissa Polgan kanssa oltiin. Minulta kysyttiin, mitä minä kirjoitan, oppikirjojako (*thih!*). Kun sanoin että romanttisia paperbackeja niin kysymys kuului että Orivedeltäkö sellaisia valmistuu.
Saattoi olla läppä, todennäköisesti olikin, mutta oikeastaan itsekin vasta silloin tajusin että enhän minä tätä ole opiskellut missään. Vai olenko? Lasketaanko kirjat joita olen lukenut, kouluaineet, päiväkirjamerkinnät, bloggaukset, novellit joita olen kirjoittanut? Tulisiko Oriveden opistolta jotain lisäarvoa kirjoittamiseeni?
En saa koskaan tietää, koska en usko että laittaudun kyseiseen laitokseen. Tai mihinkään proosa- tai runopiiriin edes. En ole niin omahyväinen että uskoisin olevani niin v***n hyvä etten tarvitse oppia. Mutta tunnen itseni ja sen, millainen olen ihmisten parissa.
Sitä paitsi opiskella voi verkossakin. Olen suunnattomasti nauttinut kirjallisuuden perusopinnoista (vaikka tenttimenestys oli vaatimatonta, niin onpahan tehty)ja nyttemmin kulttuurihistoriasta.
Onneksi tänä päivänä on näitä väyliä, sekä ryhmissä viihtyjille että meille vähemmän sosiaalisille eläimille.
Kasarileffa Flashdance oli minusta ihana. Ja on vieläkin. Olen yrittänyt analysoida sitä ihanuutta, koska itsekin ihmettelen sitä. Siinä ei ollut yhtäkään henkilöä joka olisi liiemmin herättänyt sympatioita. Päähenkilö Alex Owenskin oli vähän liian ynseä vaikka toisaalta, juuri häneen osasin samastua.
Ennen kaikkeahan Flashdancessa viehätti ajankuva. Ja viehättää vieläkin, ne kasarivaatteet ja miljööt (eivät sentään kiharakampaukset!). Kun se kerran oli omaa nuoruutta niin ei voi mitään.
Mutta tarinassa minuun kolahtaa tanssijan itseoppineisuus ja rimakauhu näyttää taitonsa ammattilaisille. Flashdance kävi usein mielessä kun seurasin Dance-kilpailun Idaa, joka oli, yllätys yllätys toinen suosikeistani (toinen oli loppukilpailuun asti päässyt Minttu).
Ida sinnitteli tosi pitkälle kisassa, siltikin, vaikka tuomareista oli luettavissa että he ehkä olisivat halunneet hänet pudottaa - "nyt alkaa näkyä se ettet ole opiskellut tanssia", sanoi Marco B, oliko se nyt yhtä jaksoa ennen kuin Ida tipahti. Olin ihan varma että Idan tie loppuu siihen, koska äänestys tuli vasta tuomarikommenttien jälkeen, ei voida välttää kommenttien vaikutusta. Ilahduin kovasti kun Idalle ei ropsahtanut edes putoamisuhkaa sillä kierroksella.
Joskus viime vuosituhannen lopulla tutustuin äitiin jonka lapset oli puettu kuin satuolennot, ihaniin uniikkivaatteisiin. Itse suunniteltuihin, itse ommeltuihin, ilman kaavoja. Minä joka aina olisin halunnut osata ommella, melkein halvaannuin kunnioituksesta.
Oppimisen tapoja on monenlaisia. Perheessäni on sekä sellaisia lapsia jotka kukoistavat kouluopetuksessa, että sellaisia, jotka tulevat oppimaan kaiken tarvitsemansa jossain muualla. Jälkeenpäin, kun mietin itseäni oppijana, olen tullut tulokseen että kaikkein parhaaseen olisin pystynyt jos minulla olisi pienenä ollut kotiopettaja (vähän Dina- kirjan/elokuvan Lorchin tyylinen olisi ollut hyvä!) ja isompana olisin saanut opiskella ammattiin mestari-oppipoika -suhteessa.
Ja miksikö? Siksi että sosiaalisuus on minulle hitaasti uusiutuva luonnonvara. Jollei sisäinen erakkoni saa tarvitsemaansa yksinäisyyttä aika ajoin, minä ahdistun. Nykyinen työpaikka on juuri siksi niin unelmaa kun siinä on kokoa kuin katedraalissa ja kokonainen osasto (jonka ovessa lukee "Tuhatvuotinen krypta") missä työskentelen pääsääntöisesti yksin. Halutessani voin toki vaihtaa jokusen sanan työkavereitten kanssa mutta jos en halua niin kukaan ei luule että minä murjotan. Aika ihanaa.
Luokkayhteisössä on aina se toisten ihmisten sulattelu viemässä energiaa oppimiselta. Joillakin se toimii energiaboosterina, mutta minä en ole koskaan ollut sellainen. Vieläkin on vaikea astua koulurakennukseen/luokkahuoneeseen, jossa on ihmisiä. Osa vanhempainilta-allergiastani johtuu tuostakin
Siksipä pisti vihaksi kun luin tämän. Ei käy kateeksi tämän matamin ex-oppilaita!
Ja tulee tässä mieleen Gummeruksen syysjuhlat joissa Polgan kanssa oltiin. Minulta kysyttiin, mitä minä kirjoitan, oppikirjojako (*thih!*). Kun sanoin että romanttisia paperbackeja niin kysymys kuului että Orivedeltäkö sellaisia valmistuu.
Saattoi olla läppä, todennäköisesti olikin, mutta oikeastaan itsekin vasta silloin tajusin että enhän minä tätä ole opiskellut missään. Vai olenko? Lasketaanko kirjat joita olen lukenut, kouluaineet, päiväkirjamerkinnät, bloggaukset, novellit joita olen kirjoittanut? Tulisiko Oriveden opistolta jotain lisäarvoa kirjoittamiseeni?
En saa koskaan tietää, koska en usko että laittaudun kyseiseen laitokseen. Tai mihinkään proosa- tai runopiiriin edes. En ole niin omahyväinen että uskoisin olevani niin v***n hyvä etten tarvitse oppia. Mutta tunnen itseni ja sen, millainen olen ihmisten parissa.
Sitä paitsi opiskella voi verkossakin. Olen suunnattomasti nauttinut kirjallisuuden perusopinnoista (vaikka tenttimenestys oli vaatimatonta, niin onpahan tehty)ja nyttemmin kulttuurihistoriasta.
Onneksi tänä päivänä on näitä väyliä, sekä ryhmissä viihtyjille että meille vähemmän sosiaalisille eläimille.
lauantai 13. marraskuuta 2010
ja taas ollaan viikonlopussa
Olen jo toipunut siitä tosiseikasta ettei pokkarinkirjoittamisesta ollutkaan lomaa vaan hengähdystauko ja mieli puuhaa jo vara-timantin kimpussa. Keitoksen ainekset tulevat mm. Hesarin uutisesta,joka koski kaupan kassojen kohtaamia väkivaltatilanteita ja "reality"hirvityksestä nimeltä Miljonääriäidit (ei heikkohermoisille!).
Noin muuten elämä on leppoisaa työssäkäyvän keski-ikäisen koululaisten äidin elämää. Huomisen isänpäivän jutut ovat kuosissa, ruoka- ja lahjapuoli ainakin (Fingerporilla mennään) ja tytär89 ja vävy tulossa huomenna käymään.
Taannoiset lahjalangat päätyivät lopultakin puikoille, tai siis se ihana sininen lähinnä. Kaulaliinaksi sitä teen, en vielä tiedä kenelle. Kauniissa langassa on se hyvä ettei mallin tarvitse olla kovin mutkikas. Tämä on simppeliä aina oikeaa, takareunasta neulottuna. Nollakakkonen toivoi "jotain tosi paksuja lapasia", ne ovat ohjelmassa seuraavana, edellyttäen että löydän isot sukkapuikot tästä residenssistä. Metallisia pitäisi olla ainakin vitosia,mutta kun näpit ovat tottuneet bambupuikkoihin niin ei haluaisi metallisia käyttää enää olleskaan...
Kylppäristä irvistelee kukkurainen puhtaanpyykinkori, joten rauta-ja lautasulkeisiin, mars..
Noin muuten elämä on leppoisaa työssäkäyvän keski-ikäisen koululaisten äidin elämää. Huomisen isänpäivän jutut ovat kuosissa, ruoka- ja lahjapuoli ainakin (Fingerporilla mennään) ja tytär89 ja vävy tulossa huomenna käymään.
Taannoiset lahjalangat päätyivät lopultakin puikoille, tai siis se ihana sininen lähinnä. Kaulaliinaksi sitä teen, en vielä tiedä kenelle. Kauniissa langassa on se hyvä ettei mallin tarvitse olla kovin mutkikas. Tämä on simppeliä aina oikeaa, takareunasta neulottuna. Nollakakkonen toivoi "jotain tosi paksuja lapasia", ne ovat ohjelmassa seuraavana, edellyttäen että löydän isot sukkapuikot tästä residenssistä. Metallisia pitäisi olla ainakin vitosia,mutta kun näpit ovat tottuneet bambupuikkoihin niin ei haluaisi metallisia käyttää enää olleskaan...
Kylppäristä irvistelee kukkurainen puhtaanpyykinkori, joten rauta-ja lautasulkeisiin, mars..
tiistai 9. marraskuuta 2010
Tyhmyydestä sakotetaan
Äsken postasin vee-sanoista ja nyt tekisi mieli viljellä niitä pitkin ja vähän poikinkin. Kiroilen omaa tyhmyyttäni, huolimattomuuttani, hukkaan mennyttä työtä, ja mitähän vielä? No ainakin maksuaikataulujen sompailun sietämätöntä hankaluutta.
Ei tullutkaan leppoisampaa joulukuuta tai tammikuuta jolloin voin kirjoittaa vain omia juttujani.
Ja miksikö ei? Tein pahan huolimattomuusvirheen kesällä kun minulta pyydettiin pokkareita tulevalle vuodelle. Merkitsin kalenteriini Lääkäri ykkösen ja Timantti nelosen. Sitä
Juu, aivan niin. Juuri niin siinä kävi. Minun piti siis kirjoittaa Timantti ykkönen ja Lääkäri nelonen.
Mutta siis tahkosin tammikuista Lääkäripokkaria apinan raivolla eilisiltapäivään asti ja täysin rättiväsyneenä ja tyhjiin ammennettuna lähetin sen liikkeelle.
Ja tänään sain pt:ltä meilin että hänellä on kaksi Lääkäriä eikä yhtään Timanttia käsissään, joutuu ottamaan vara-Timantin (onneksi sellainen on!) käyttöön ja siirtämään Lääkärini julkaisun hamaan tulevaisuuteen. Kuten sen palkkionkin maksun, tietysti, sitten...
Koska vara-Timantti menee nyt käyttöön, hän tarjosi minulle mahdollisuutta kirjoittaa uusi vara-Timantti, joulukuun puoleen väliin mennessä. Jos haluan pysyä joulunajan budjetissa, minun pitää tarttua siihen. Eli lupasin.
Pitäkää peukkuja että saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi! Aivot ovat kuin pesukoneen jäljiltä eikä mieli vielä tajua että sen mistä piti tulla pokkariloma, tulikin taas vain hengähdystauko jonka ei sovi venyä liikoja.
Ei tullutkaan leppoisampaa joulukuuta tai tammikuuta jolloin voin kirjoittaa vain omia juttujani.
Ja miksikö ei? Tein pahan huolimattomuusvirheen kesällä kun minulta pyydettiin pokkareita tulevalle vuodelle. Merkitsin kalenteriini Lääkäri ykkösen ja Timantti nelosen. Sitä
Juu, aivan niin. Juuri niin siinä kävi. Minun piti siis kirjoittaa Timantti ykkönen ja Lääkäri nelonen.
Mutta siis tahkosin tammikuista Lääkäripokkaria apinan raivolla eilisiltapäivään asti ja täysin rättiväsyneenä ja tyhjiin ammennettuna lähetin sen liikkeelle.
Ja tänään sain pt:ltä meilin että hänellä on kaksi Lääkäriä eikä yhtään Timanttia käsissään, joutuu ottamaan vara-Timantin (onneksi sellainen on!) käyttöön ja siirtämään Lääkärini julkaisun hamaan tulevaisuuteen. Kuten sen palkkionkin maksun, tietysti, sitten...
Koska vara-Timantti menee nyt käyttöön, hän tarjosi minulle mahdollisuutta kirjoittaa uusi vara-Timantti, joulukuun puoleen väliin mennessä. Jos haluan pysyä joulunajan budjetissa, minun pitää tarttua siihen. Eli lupasin.
Pitäkää peukkuja että saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi! Aivot ovat kuin pesukoneen jäljiltä eikä mieli vielä tajua että sen mistä piti tulla pokkariloma, tulikin taas vain hengähdystauko jonka ei sovi venyä liikoja.
Kanssamatkustaja avautui
...ja minä peukutan. Häiritsi se minuakin, mutta hän ehti ensin.
Bussissa tänään oli kourallinen meitä töistä palaavia ihmisiä, ja toinen kourallinen yläasteikäisiä poikia, joista kaksi viimeksimainittua aloitti keskustelun sählymatsista.
Siihen nähden että ottelua pelattiin vaatteet päällä, sisälsivät kummankin repliikit ällistyttävän paljon v-sanoja. Joku joskus sanoi että tuohon veelläalkavaan pitäisi kai suhtautua nuorten puheessa kuin foneettiseen pilkkuun, mutta kun näiden kavereitten pilkkumääristä saivat kaikki relatiivilauseet ähkyn!
Kanssamatkustaja, ikäiseni nainen, sai tarpeekseen:
- Tiedätteks te pojat että tämä on julkinen kulkuväline? Tarvitseeko meidän muiden kuunnella noita v-sanoja vain siksi että te haluatte kailottaa niitä kaikkien kuultavaksi? Minä en ainakaan halua, joten lopettakaa, olkaa hyvät!
Hiljaisuus. Toinen poika oli jäämässä pois ja kuittasi jotain voi voi -tyyppistä mennessään, mutta toinen totaalivaikeni muutaman pysäkinvälin ja aloitti sitten toisen kaverin kanssa keskustelun paljon siistimmällä suulla.
Minä jäin pois ennen rohkeaa kanssasisarta, katsoin häntä silmiin ja nostin peukkuni ilmaan, ennen kuin menin.
Bussissa tänään oli kourallinen meitä töistä palaavia ihmisiä, ja toinen kourallinen yläasteikäisiä poikia, joista kaksi viimeksimainittua aloitti keskustelun sählymatsista.
Siihen nähden että ottelua pelattiin vaatteet päällä, sisälsivät kummankin repliikit ällistyttävän paljon v-sanoja. Joku joskus sanoi että tuohon veelläalkavaan pitäisi kai suhtautua nuorten puheessa kuin foneettiseen pilkkuun, mutta kun näiden kavereitten pilkkumääristä saivat kaikki relatiivilauseet ähkyn!
Kanssamatkustaja, ikäiseni nainen, sai tarpeekseen:
- Tiedätteks te pojat että tämä on julkinen kulkuväline? Tarvitseeko meidän muiden kuunnella noita v-sanoja vain siksi että te haluatte kailottaa niitä kaikkien kuultavaksi? Minä en ainakaan halua, joten lopettakaa, olkaa hyvät!
Hiljaisuus. Toinen poika oli jäämässä pois ja kuittasi jotain voi voi -tyyppistä mennessään, mutta toinen totaalivaikeni muutaman pysäkinvälin ja aloitti sitten toisen kaverin kanssa keskustelun paljon siistimmällä suulla.
Minä jäin pois ennen rohkeaa kanssasisarta, katsoin häntä silmiin ja nostin peukkuni ilmaan, ennen kuin menin.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Haaste
Polga haastoi minut muistelemaan lapsuusaikaa
1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?
Vauvakirjastani löytyy tämän kysymyksen kohdalta teksti KIRJAILIA
2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi ?
Tintit, isompana Yoko Tsunot
3. Mitkä olivat lempipelejäsi?
Muistipeli, Afrikan tähti, korttipelit joita opin tädiltä. Ulkopeleissä olin surkea ja samoin kaikessa hienomotorisissa haasteissa, mm. kuulalabyrintti ja pöytälätkä saivat minut raivon partaalle.
4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?
Ei niistä oikein mikään nouse erityiseksi. Kivoja kai olivat kaikki.
5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?
Kirjoittaa kirjoja,kiertää maailmaa, asua isossa talossa jossa on liukumäki alakertaan niin kuin Lintsin Vekkulassa.
6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?
Uiminen, ja se on sitä edelleen.
7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?
Voi apua..olisikohan ollut Alvin Stardust ja Rubettes (ikää 11 ja jotain)
8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut ?
On niitä ollut tosi ihania monia...kirjoista tykkäsin, nukeista tykkäsin, mutta yli kaiken muistan kaksi asiaa. Toinen oli nukenvaatteiden pesukone, sellainen pieni muovinen veivattava. Ilahduin siitä aivan vimmatusti pienenä (Mepa-serkulle kiitos jos luet tätä, se oli sinulta!). Ja toinen laatikollinen kummitätini ompelemia barbienvaatteita, todellisia miniatyyriluomuksia joita kaverit kadehtivat syvästi.
Heitetäänpä haaste eteenpäin - Tähtilapselle ja Alohomoralle!
1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?
Vauvakirjastani löytyy tämän kysymyksen kohdalta teksti KIRJAILIA
2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi ?
Tintit, isompana Yoko Tsunot
3. Mitkä olivat lempipelejäsi?
Muistipeli, Afrikan tähti, korttipelit joita opin tädiltä. Ulkopeleissä olin surkea ja samoin kaikessa hienomotorisissa haasteissa, mm. kuulalabyrintti ja pöytälätkä saivat minut raivon partaalle.
4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?
Ei niistä oikein mikään nouse erityiseksi. Kivoja kai olivat kaikki.
5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?
Kirjoittaa kirjoja,kiertää maailmaa, asua isossa talossa jossa on liukumäki alakertaan niin kuin Lintsin Vekkulassa.
6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?
Uiminen, ja se on sitä edelleen.
7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?
Voi apua..olisikohan ollut Alvin Stardust ja Rubettes (ikää 11 ja jotain)
8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut ?
On niitä ollut tosi ihania monia...kirjoista tykkäsin, nukeista tykkäsin, mutta yli kaiken muistan kaksi asiaa. Toinen oli nukenvaatteiden pesukone, sellainen pieni muovinen veivattava. Ilahduin siitä aivan vimmatusti pienenä (Mepa-serkulle kiitos jos luet tätä, se oli sinulta!). Ja toinen laatikollinen kummitätini ompelemia barbienvaatteita, todellisia miniatyyriluomuksia joita kaverit kadehtivat syvästi.
Heitetäänpä haaste eteenpäin - Tähtilapselle ja Alohomoralle!
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Arkivapaata pokkaroinnin ja vanhempainillan merkeissä
No ni. Tulipahan purettua isohko pyykkivuori, kerättyä kaksi kassillista poistovaatetta uffiin poikien vaatehuoneesta ja kirjoitettua keskeneräistä pokkaria vähän eteenpäin.
Ilta meni sitten vanhempainillassa, lukiolaisen sellaisessa vaihteeksi. Paha mennä sanomaan olenko yhtään viisaampi minkään suhteen,no, tiedänpähän ainakin miten kurssitarjottimelta kerätään lukujärjestys. Ja mikä on oman lapsen ryhmänohjaajan nimi. Siinä pääpiirteissään.
Noin yleisesti ottaen minulla on olo että koulukkailla on lähtenyt menemään tämä syksy hyvin. Ysivitonen toi hyvän jaksotodistuksen ekalta lukioperiodiltaan, ysiseiskan ensimmäinen arviointi seiskaluokalta oli myös myönteinen, matematiikassa suorastaan ylistävä. Ja tokaluokkalainenkin unohtaa läksyjään vain joka toinen päivä :)
Vielä pitäisi pusertaa fiktiota, tai niin ainakin lupasin itselleni. No, ehkä valehtelin.
Ilta meni sitten vanhempainillassa, lukiolaisen sellaisessa vaihteeksi. Paha mennä sanomaan olenko yhtään viisaampi minkään suhteen,no, tiedänpähän ainakin miten kurssitarjottimelta kerätään lukujärjestys. Ja mikä on oman lapsen ryhmänohjaajan nimi. Siinä pääpiirteissään.
Noin yleisesti ottaen minulla on olo että koulukkailla on lähtenyt menemään tämä syksy hyvin. Ysivitonen toi hyvän jaksotodistuksen ekalta lukioperiodiltaan, ysiseiskan ensimmäinen arviointi seiskaluokalta oli myös myönteinen, matematiikassa suorastaan ylistävä. Ja tokaluokkalainenkin unohtaa läksyjään vain joka toinen päivä :)
Vielä pitäisi pusertaa fiktiota, tai niin ainakin lupasin itselleni. No, ehkä valehtelin.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Juu, inhoan
lisasoiniomaista tyyliä ja kirja nimeltä Brändikäs onnistuu karkoittamaan jo nimellään. Jos Henna Helmi Heinoseen on uskomista niin minä olen sitten tylsimys
Jännä juttu, ei yhtään hävetä olla tylsimykseksi luokiteltu tällä kriteerillä.
Jännä juttu, ei yhtään hävetä olla tylsimykseksi luokiteltu tällä kriteerillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
