Sattuu...vaikkei tapakaan...

..enkä lähde edes kapakkaan. Ja ihan itsehankittu kipu. Mitäs menin eilen örmyämään värikuulataisteluun ja päälle ruokaa ja muutama siideri. Talma on muuten jossain Sipoossa päin.

Toineen henkiinjäänyt samasta sodasta tuumasi töissä tänään että alkoholi rajun liikunnan päälle on se kaikista paskin juttu, sitoo maitohapot lihaksiin ja sattuu kahta pahemmin. Lainkaan tietämättä mikä tämän väittämän tieteellinen painoarvo on niin joo. Sattuu kahta pahemmin tai vaikka kolmeakin. Erityisesti portaat, kumartuminen ja kyykkiminen tekevät oikein namia. Paikallisen työpaikkaruokalan väki varmaan kohautti kerran jos toisenkin kulmiaan tänään. Käytin niitten mukavuuslaitosta parikin kertaa tänään ja aina istahtaessa parkaisin ääneen...

Olin minä kyllä hyvissä ajoin kotona, jo puoli seitsemältä eilen illalla, mikä lienee ollut viisas ratkaisu. Paluubussimatka meni jo melkein päähänlyöntikilpailuksi parin tyypin kesken. Tekee mieli siteerata Disneyn Mulania: "tietsä, kun miehet kokoontuu yhteen niin niitten on ihan pakko tappaa joku". Eli anger managementiksi ei värikuulasodasta ole.
Kuviakin otettiin, mutta niitä seuraa myöhemmin, jos seuraa, riippuu siitä onko siellä jotain julkaisukelpoista ja saanko luvat julkaista. Maski päällähän siellä sodittiin, mutta kysyä pitää silti.
Mika "Satun-pikkuveli" kysyi facebookissa että maalitaulunako minä siellä olin kun luettelin osumia - päähän(juuri siihen missä maski loppuu ja huivi alkaa, oikeaan rintaan, vasempaan reiteen ja illalla vielä bongasin yhden vasempien kylkiluiden välistä. Maalitauluna joo, mutta kyllä niihin muihinkin osui...ja tuo oli niin hauskaa että ihan huolestuin. Olen pitänyt itseäni rauhaarakastavana ihmisenä. Tätä se äijä-työpaikka tekee.
Nyt paistaa aurinko ja huomenna on vapaata! Lapsilla loppuviikko, me miehen kanssa perjantaina töissä. Ysivitoselle kaksi kaveria yökylään tänään.
Ysiseiskalla oli ollut eilen hammastarkastus. Ei hoidon tarvetta mutta neljä alkavaa reikää! Just joo, limunjuonti ja karkinsyönti erityissyyniin tästä lähin.

Kiksejä kummista asioista.

Onkohan olemassa joku toinenkin jolla on ihan älyttömän hyvä olo kun maksaa nipun laskuja?
Tänään rapsahti kirjoituspalkkio - kesäkuun Timantti ja pari novellia - tilille ja aamulla ennen töihinlähtöä verkkopankkiin: 95:n tanssituntilasku...naps, 97:n Kilke-leirimaksu..naps, työttömyyskassa-maksu..naps, jne. Monta muutakin napsia ja taas tuntui kuin olisi vino pino kiviä vierähtänyt hartioilta. Eikö pitäisi olla paha mieli että sinne ne rahat taas meni? No, nyt kun on taas horjuva balanssi eräpäivien kanssa, kiitos uuden työn, niin kiksit ovat ansaittuja.
Juu ja jäi siitä niin että shoppailemaankin pääsi. Tällä kertaa ilahtui Nollakakkonen joka kulkee yleensä isoveljen vanhoissa. Sai kassillisen uutta vaatetta, kaksi takkia (toinen ensi syksyä odottamaan), kolme pikeepaitaa ja uusia sukkia..no viimeksi mainittuja ei peri veljeltä sentään, kummankaan sukat eivät elä tarpeeksi kauaa! Ainakaan harmonista parisuhde-elämää.
Takit valitsin mustan ja harmaan väreissä. En tyylisyistä. Beige ulkoilutakki tärvääntyi kavereitten pihatalkoiden roskalavalla (ei, äiti ei tiennyt...). Roskalavalla oli ilmeisesti öljykannu tms.
Siellä oli ollut myös vanhoja joulukoristeita. Nyt on lähimetsään perustettu kaksi tukikohtaa jossa on ihan eri sesonki kuin reaalimaailmassa. Toisessa majantapaisessa oli kultaköynnöksiä ja palloja, toisessa hopeagirlandia ja olkipukkeja..olkipukki-osasto on Nollakakkosen ja kavereiden, epäselvää on, kenen se toinen on - ja esiintyykö ryöstelyä tai sodankäyntiä tukikohtien kesken.

Sodankäynnistä a propos - huomenna työpaikan kesäjuhlat ja tiedossa - värikuulasota jossain päin Talmaa (missä on Talma?). Ikinä ollut mukana moisessa, kokemus sitten sekin...

Ruuan tuoksua ja odotusta

Toistaiseksi leppoisasti on äitienpäivä kulkenut.
Tyttäret avec tulossa syömään ja yläkerrassa tuoksuu burgundinpata (mies kokkaa). Tarjolla sitä ja perunamuusia, salaattia ja hedelmärahkaa.
Kotoinen perheenkeskeinen äitienpäivä.
Hassua. Mies tuossa jokin aika kysyi onko minulla toivomuksia. Mietin..ja mietin..ja mietin uudestaan ja totesin että enpä keksi mitään. Olo vain on sellainen ettei minulta mitään puutu. Ja se jo yksinään on lahja

Hyvää äitienpäivää kaikille ja äitienpäiväpojalleni puhallan huomista varten ilmaan syntymäpäivätoivotuksen. Onnea, Villi Lapsi , 24 v

Tainaron, Barthes ja oivallus

Onko siitä viikko kun olin Roland B:n kanssa ihan hukassa?
Menossa on keskustelutehtävä joka koskee postmodernia strukturalismia ja tutkittavana tekstinä kolme katkelmaa Leena Krohnin Tainaron - kirjeitä toisesta kaupungista (1995). Kolme kirjettä ja luulen että kun tänään menen kirjastoon, haen kirjan käsiini. Haluan lukea ne loputkin..
Heidän äitinsä kyyneleet -kirje oli se joka auttoi ymmärtämään Barthesin ajatusta siitä miten teoksen tekijä jää toisarvoiseksi, merkitys on tekstin ja lukijan vuorovaikutuksella jota mies tuntuu pitävän jopa aistielämyksenä.

Niin vieraalta kuin tuo tuntui miehen esseetä lukiessa, idea karkaili, piiloutui, ei suostunut avautumaan, sai raivon partaalle. Ja kyse oli samasta riemusta jota itse tunnen välillä hyvää kirjaa lukiessani. Kyse on siitä mikä saa Ysivitosen muistamaan ensimmäisen Harry Potterin ja iltapäivän kun luin sitä hänelle ääneen.

Johanna K taisi olla se joka minua lohdutti kehottamalla miettimään asiaa powerpoint- näkökulmasta - mitä kirjaisin pp-esitykseen asiasta, jos vaikkapa opettaisin sitä. Siitä oli iso apu, kiitos! Ja tämä tehtävä heitti ison loikan eteenpäin. Voi olla että se B:n esseekin aukeaisi eri tavalla.

Taidan olla vähän lapsellinen. Mutta riemuissani kuitenkin, oivaltamisesta, ja sitä mikä siinä oli mukana. Että tämä oli vain pinnan raaputusta, näitä hetkiä tulee niin paljon kuin vain jaksan ottaa vastaan.

Sunnuntaiaamu

Tämä on yksi niitä hyviä hiljaisuuksia. Aamu kun on yksin hereillä ja talo pidättää hengitystään ja odottaa päivän alkamista. Tulee mieleen Stephen Kingin tarina, se jossa mentiin aikarepeämän läpi ja käytiin eilisessä...ja sitten tultiin uuteen päivään ja miltä se tuntui henkiin jääneistä aikamatkaajista, sen uuden päivän odotus. Tiedossa ei tänään ole välttämättä mitään hyper-ihanaa ja kaikki mikä on hyvää, suokoon ettei myöskään mitään kauheaa - mutta jostain tulee ihana odotuksen tunne.

Sähköpostiin oli tupsahtanut kutsu Kouvolan dekkaripäiville. Osallistuin novellikilpailuun ja kai sen voi sanoa jo, olen jatkossa. Päivän ohjelma on kutkuttavan houkutteleva, mutta päivämäärä on paha. Nollakakkosen 8v-syntymäpäivä. Taas kerran äiti toivoo että voisi jakautua kahdeksi!

Pitkänmatkan juoksijan poskipäät ja seksiviettiä purkista

Kuvaileminen on kirjoittamisessa hankala laji, myönnetään. Aina kun kerron miltä jonku henkilöni näyttää pelkään käyttäväni kuluneita kliseitä, ja usein varmaan olenkin oikeassa.
Silti. Tavailin tätä pitkään (Meg Gardner, Pahuuden piiri):

"hänen poskiluunsa olivat pitkänmatkan juoksijalle tyypilliseen tapaan kulmikkaat.Hiukset oli kiedottu levolliselle banaaninutturalle ja värjätty sillä platinanvaalealla sävyllä joka kieli terveestä itsetunnosta ja seksivietistä."

Mitähän tuosta nyt pitäisi ajatella?

Ainakin mietin niitä hiusväriputkiloita joita minulla on jemmassa - värjään itse, enkä koskaan käytä kaikkea kerralla kun tukkani on niin lyhyt - että mitä purkista otettu hiusvärini kertoo minun egostani ja libidostani. Cosmo Blue? Red Berries? Provocative Red Violet? Bittersweet Chocolate?

Niin ja pyöreillä poskiluilla erikoistutaan kai sitten pikamatkoihin?

Kun yrittää välttää kliseitä niin kannattaa ehkä kuitenkin miettiä mitä kirjoittaa tilalle.

Vapun kynnyksellä

Kolmas työviikko takana. Ehdottomasti edelleen tyytyväinen työhön joka tuo ilmeisen riittävästi fyysistä harjoitusta ja antaa ajatusrauhaa sekä opiskeltavan sulatteluun että kirjoitettavan ideointiin. Toiset pitävät tupakkataukoja, minulla on synopsistaukoja. Eilen sanoin varmuuden vuoksi että jos lattialta löytyy lappu jossa on nimi M.A. Kalpamäki niin älkää suotta etsikö, kyseessä on fiktiivinen henkilö.

Vapun ruoka- hilavitkutin- ja juomaostokset tehty. Syy miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia...no, menkää ostoshelvettiin ja katsokaa itse. Mutta mitä täällä nyt ei ole, sitä ei tarvita. Amen!

Paikallisella ala-asteella on huomenna puolen päivän aikaan perinteinen luokkien välinen sukkulaviestijuoksu. Toisen kerran tästä perheestä ottaa osaa kaksi koulun oppilasta, eka- ja kuudesluokkalainen siis. Huomenna en ole töissä - onneksi ei tarvitse tehdä niin kuin kerran kun livahdin katsomaan ja sanoin silloiselle pomolle että hammaslääkäri...

Ysivitonen lähtee siskolaan, siis turvalliseen ja luotettavaan paikkaan, esikoisen ja vävyn luo. Me vanhemmat ja pojat ollaan ihan vaan kotona, omalla porukalla. Tälle vuodelle ei sen kummempia suunnitelmia, todellakaan. Tuntuu ihan hyvältä.

Syödään hyvin, juodaan hyvää punaviiniä, ehkä saunotaan, ehkä katsellaan leffoja tai kuunnellaan musiikkia myöhään illalla. Jos sää olisi luvannut edes pikkuisen enemmän, olisimme avanneet grillikauden, mutta ainakin tänä aamuna satoi nenäliinan kokoisia rännänriekaleita, joten ei vielä...nakkeja, pikkulihapullia, dippikasviksia.

Iloista/rauhallista vappua kaikille, sen mukaan miten preferoitte :).

Uusiksi menee tentti

...eli täysin oikeutettu nolla. En sano etteikö yhtään harmittaisi - mutta kun tiesin sen puolittain jo etukäteen niin se lieventää kummasti. Yhdessä kysymyksessä olisi ollut kolmoseen asti aineksia mutta kun ei se yksi pelastanut, tällä kertaa.

Uusimismahdollisuuskin tuottaa vähän päänvaivaa. Ensimmäinen päivämäärä 17.3. ei kerta kaikkiaan käynyt. Maaliskuu oli kirjoituskuu. Priorisoin näin. Tuo 17.4 oli siis toinen ja se viimeinen olisi 5.6. Koulujen päättäjäispäivä. Ei hyvä.

Katsotaan miten käy - saanko tehdä tentin ensi syksyn aloittajien kanssa tms.
Siis noin vuoden päästä.

Toisaalta, tänään oli vuorossa yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä koko kurssilta. Piti analysoida lähiluvun keinoin Yrjö Jylhän Häätanhu -runo (se mulla hautajaiset, sulla häät). Siitähän löytää vaikka mitä mielenkiintoista, sanaston vastakkaisuuksia, säkeistöjen sävymuutoksia, otsikon ja säkeiden ristiriitaa ja se lempikysymykseni: millaisen tarinan näet runon takana?
Taidan olla vähän turhan egosentrinen opiskelemaan tällaista - innostun heti kun kysytään mitä MINÄ löydän jostain ;)

Lauantai-iltani kaksi miestä

Olipa eilinen ilta, lapset syöneet iltapalansa juoneet after sauna -limunsa,vetäytyneet omiin tiloihinsa. Minulla oli toisessa kädessäni kirja ja toisessa (hyvin pieni!) lasillinen punaviiniä.
Kirja oli Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymä, kokoelma B:n esseitä, siis.
Barthes oli se toinen mies ja sai minut epätoivon partaalle kryptisyydellään. Oli kuin olisi selvittänyt erittäin sotkuista lankakerää; aina välillä juoksi pätkä ihan mukavasti, sitten taas tuli tunne että nyt ei ilman leikkuria onnistu.

Yritin saada tolkkua esseestä joka käsitteli miehen tyyli-näkemyksiä. Ja eiliseen bloggaukseen viitaten, tässäkin oli jotain jota minä HALUAN ymmärtää, piruvie! Koska ne helposti juoksevat langat juoksivat niin riemastuttavan ymmärrettävästi ja jopa tutuntuntuisesti.

Ja korostan edelleen että se punaviiniannos oli erittäin pieni.

Lopulta paiskasin Barthesin kaaressa sohvalle (ei, viinilasi ei seurannut perässä vaan päätyi nätisti pöydän kulmalle). Sitten laskeuduin alakertaan jossa mies edelleen vilvoitteli saunan jälkeen ja puuskahdin epätoivoisena:

- Kuule! Kun sä aikoinasi opiskelit siellä Espoo-Vantaassa niin tuliko ikinä tilannetta että ei jumalauta, ei tätä ihminen tajua? Että tämä on kerta kaikkeaan liian vaikeaselkoista ja tässä menee ihmisikä että tästä ottaa selvää?

Mies katsoi minua hitusen syrjäkarein mutta tietty pilke silmäkulmassa.

- Tuli joo, välillä. Tulee vieläkin...yhden naisen kanssa.

Nauruksihan se suli. Jos Roland Barthes sai minut eilen epätoivoiseksi niin Aviomies sai minut hymyilemään.
Ja poiki hyvän keskustelun siinä after sauna -tunnelmassa. Mies luki insinööritieteitä jotka ovat absoluuttisia juttuja. Voiko kirjallisuus ikinä olla? Voiko sitä edes tutkia absoluuttisilla mittareilla, eikö tutkijan oma persoona, historia, kotiseutu, kaikki tämä vaikuta tutkimustulokseen?

Miksi sinun täytyy yrittää ymmärtää?

...minulta kysyttiin eilen. Mikset voi vain antaa olla ja tyytyä siihen että et voi ymmärtää toista?

Tämän kysymyksen esitti ihminen joka on niin läheinen ja rakas että uskaltaa sanoa minulle suoraan. Se on hyvä. Eilinen olisi voinut olla kepeämpi ja viihtyisämpi ilta ilman keskustelua jossa tämä repliikki esitettiin, mutta uskon ja toivon että niitä kepeitä ja viihtyisiä tulee vielä monen monta.

En minä tiedä muuttuuko jääräpäinen yritykseni ymmärtää milloin kenenkin kummallisia mielenliikkeitä miksikään, ennen, jälkeen ja ilman tätä keskustelua. Voi lisäksi olla että olisin parempaa seuraa ilman tätä tarvetta.

Suurin kiinnostuksen kohteeni on aina ollut ihmiset. Mikä saa heidät toimimaan niin kuin he toimivat, mikä tekee heistä jonkinlaisia. Joskus ymmärtäminen auttaa hyväksymistä, ei toki aina. En osaa kuvitella tilannetta että hyväksyisin pedofilian tai rasismin, ymmärsin sitten miten hyvin hyvänsä sitä miksi ihmisestä tulisi sellainen.
Mutta tilanteissa joissa olen jonkun kanssa napit vastakkain enkä tahtoisi olla, minä haluan ymmärtää. Vaikka sitten siksi että voisin hyväksyä sen että ihminen ei pidä minusta tai ajattelee minun näkökulmastani järjettömästi.

Eikä se minusta ole huono asia, se, että haluaa ymmärtää. Kirjoittamisessa se on ihan tervetullut ominaisuus - en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin fiktiota jossa ei olisi yhtään ihmistä.
Ehkä se on myös oman heikkouden myöntämistä. Se että ihmisen erilaisen ajattelutavan hyväksyminen ei ole automaattista ja myötäsyntyistä, se ei tule konfliktitilanteessa helposti kuin hengitys, vaan vaatii välillä kysymyksiä, erehdyksiä, anteeksipyyntöjä, väärinkäsityksiä...
Minä itse pidän haluani ymmärtää samanlaisena kuin se mitä sanoin miehen rinnalla kahdeksisen vuotta sitten:"tahdon". Se "tahdon" merkitsi silloin sitä että pysyn tässä silloinkin kun voisin paiskata koko tyypin roskikseen.
Samalla tavalla tahdon ymmärtää mieluummin kuin antaa olla. Ehkä se merkitsee vähempää mielenrauhaa, minulle. Jos se merkitsee sitä läheisilleni, pitää miettiä uudelleen.

Liike on lääke?

Ja ihan alkuun se tissiclaimeri - tämä pohdinta koskee vain allekirjoittaneen omia kremppoja ja kipuja. En yleistä, jokainen tuntee itsensä ja tekee omat johtopäätöksensa.

Alkuvuosi meni istuksiessa. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fiktiota viitisensataa sivua, opiskelutehtävät päälle. Ja ristiselkä ulvoi, vinkui, valitti ja kremppasi. Aamulla ei ollut varma pääseekö sängystä ylös. Portaat yläkertaan tuli jokusen kerran kontattua. Tiskikoneen täyttäminen, sängyn petaaminen, jopa housujen pukeminen jalkaan seisaaltaan sattui niin että kyyneleet pyrkivät silmiin ja kirosanat suuhun. Lanneselkä, lonkat, polvien sisäsivut...niitä on ihmetellyt lääkäri, fysioterapeutti, kiropraktikko ja jos oikein muistan osteopaattikin. Liikeradat ovat joittenkin mielestä normaalit, joittenkin liikaa. Särkylääkkeitä on syöty niin että vatsa irvistää jo ajatukselle.
Helmi-maaliskuussa kun oli PAKKO istua koneella, avuksi tulivat Sirdaludit. No, jokainen kyseistä lääkettä syönyt tietää että se voi tehdä olosta varsin, hm, vitsikkään. Toivottavasti karisto-kässäriin ei jäänyt pahasti typoja...

No. Nyt on takana kaksi viikkoa töitä. Ruumiillista työtä, keskikevyestä keskipainavaan. Jalkojen päällä koko ajan
Ja lanneranka on hiljaa ja kiltisti. Joustaa ja taipuu, mihinkään ei satu, mikään ei jumita ja iltaisin, jos jotain kirjoitan on fyysisessä olossa lempeää huilailun tuntua.
Ainakin omalle kropalle näyttää liikkuva työ olevan vastaus kremppoihin. Minä kun en osaa sitoa itseäni jumppatunteihin, kuntosali-avioliittoihin ja sen sellaisiin. Kävelylläkin pitää olla kohde. Geenitkö lienevät, ne kaikki "fiskare" ja "sjöman" - tituleeratut esi-isät ja niiden ehtoisat emännät..mutta siis ainakin minulle tämä työ näyttää sopivan kirjoittamisen vastapainona ja kun tuntimäärä on vähäinen, se jättää tilaa kirjoittamiselle ja opiskelulle, perheestä puhumattakaan.
Ja jos jää joutoaikaa, se kuluu lukiessa. Ennen tenttiä en saanut oikein luetuksi mitään (ei vielä tuloksia) ja nyt olen sitten aikamatkaillut Kjell Westön luotsaamana kotikaupungissani. Älä käy yöhön yksin oli ensimmäinen ja nyt on meneillään 2006 Finlandia -palkittu Missä kuljimme kerran. Ja Barthes ja Kristeva odottavat vuoroaan.

Tottelemattomuus olisi palkinnut

Ensimmäinen tentti ohi. Joko joudun uusimaan tai menee nippa nappa läpi. Todennäköisemmin joudun uusimaan.

Yksi kolmesta tehtävästä meni kyllä, sanoisinko ihan nappiin. Runoanalyysin välineet ja niiden suhteet toisiinsa. En tiedä mitä yksi kolmesta pelastaa vai pelastaako mitään.

Toisesta en ole varma siteerasinko enemmän Petterssonia kuin Reineä, ehkä siitä joku säälipiste heltiää.

Kolmas on saanut minut epätoivon partaalle. Olen säästellyt kahta kirjaa "palkinnoksi" tentin jälkeen, Julia Kristevan Puhuvaa subjektia ja Roland Barthesin Tekijän kuolemaa. Ajatellut että nyt keskityn tenttiin ja tenttikirjoihin ja kun se on ohi...

Arvatkaapa keitä kahta käsitteli se kolmas kysymys? Jotain heiveröistä muistin nytkin, mutta jos olisin ollut kansalaistottelematon ja palkinnut itseni etukäteen, olisin korjannut pisteet kotiin.

Jotain kuitenkin tapahtui. Se sama ilmiö kuin siellä sovituskopissa. Luovutin paperini tietäen että ei se nyt oikein mennyt, mutten ruoskinut itseäni ja päättänyt etten iki kuuna päivänä vilkaisekaan kirjallisuustutkimukseen päinkään.

Sen sijaan ajattelin näin: "No niin. Tällaista se sitten on. Ensi kerralla menee paremmin. Tänne voi tulla takaisin. Täällä voisi käydä useamminkinkin"

Educating Reine, end of part one.

Hiljaisuus murtui

Eiliseen bloggaukseen viitaten, sillä toisella osapuolella oli ryhtiä ja rohkeutta etsiä numeroni fonectasta ja soittaa minulle, oikaistakseen väärinkäsityksiä ja antaakseen minulle saman tilaisuuden. Toivottavasti hänen olonsa helpotti. Antoi ainakin minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Ei muuta ihmeellistä tänään. Isän kuoleman vuosipäivä - silloin oli pääsiäissunnuntai. Neljä vuotta sitten.

Kun olisi yhtä helppoa

pestä sotkut kahden ihmisen keskusteluista kuin kasa tuolihuppuja. Niitä minä pesin ja ripustin tänään, koko päivän. Ja ajattelin väärinkäsityksiä. Ihmistä, jota niin kovasti haluaisin yrittää ymmärtää mutta joka onnistui kommentillaan potkaisemaan minua paikkaan johon sattuu, ja tulee aina sattumaan.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?

Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?

Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.

...ja kaluste?

Otsikko? Meinasin vain pitäisikö se lisätä tuohon blogin nimeen. Sellaisia minä nyt putsailen työkseni. Ja nautin. Kun alkuvuosi meni koneen äärellä, apinan raivolla naputellen - laskin että fiktiota tuli kirjoitettua reilu viitisensataa sivua joista reilu puolet myyntiin ja se loppu Karistolle onnea kokeilemaan - niin nyt olo on suorastaan puhdistava kun teen ruumiillista työtä. Tuo lisää leipää pöytään ja kun syksyllä jouduin palaamaan työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteeksi ja vahdittavaksi sitä myöten niin se lisää hyvää fiilistä.

Työ ei ole täyspäiväistä ja sopimus tehty siten että minulla on x määrä tunteja kuussa ja aika hyvä mahdollisuus vaikuttaa siihen miten sen määrän asettelen. Siinä toinen asia josta tykkään. Työtä ja vapautta sellaisessa omalle persoonalle sopivassa suhteessa.

Ja yli kaiken tykkään paikasta, isosta konepajahallista jossa on tilaa, leveyttä, korkeutta, taustalla humisee joku iso härveli (ilmastointilaite?) seesteisesti ja me muutamat ihmiset kuljemme omissa puuhissamme jättäen toisemme rauhaan. Tylyäkö? Ei. Minä rakastan. Tilaa omille ajatuksille, jos tahtoo, omalle musiikille, uusien tarinoiden istuttamiselle, multaamiselle ja kastelemiselle ja aina välillä vain silmäilen paikkaa ja mietin mitä kaikkea muuta se voisi olla kuin varasto. Huikea taiteilijakoti? Filmihalli? Bilepaikka? Kummitustalo ("ja se, joka talossa käveli, käveli yksin")? Lähistöllä on kahvipaahtimo jonka tuoksu tuo aamuisin mieleen nuoruuden ja lapsuuden jota aika ajoin vietin lähellä tuota kaupunginosaa.

Kroppa kiskottelee hiukan vastaan, ei ole tottunut moiseen, mutta saa nyt toistaiseksi tottua. Näillä mennään tarpeen mukaan, sekä työnantajan että vähän minunkin.
Varttitunnin päästä lähden paloasemalle. Lippukunnan juttuja, sammutuskoulutus. Sieltä kirkolle, kokoustamaan Partiovanhempiin. Sohva laulaa seireenilaulua, samoin tenttimuistiinpanot, tentti on lauantaina. Mutten anna periksi. Parikymmentä minuuttia pitäisi veljesten mahtua saman katon alle tappamatta toisiaan, ennen kuin isot siskot ehtivät kotimiehiksi. Tai siis vain ysivitosen piti olla pikkuvelivahtina (ysiseiskalla partioilta hänelläkin), mutta tytär kutsui kummisedän ja vanhimman siskon tukijoukoiksi. Annoin esikoiselle rahaa päivällä (sama työpaikka joskin hän tekee toimistoa)ja ah, ihanaa, hän huolehtii pesueen ruokkimista! Se joka ruokkii perheeni poikkeuspäivänä on kanonisoinnin arvoinen!

Mitäs muuta meille kuuluu. Ysiseiska sai lauantaina ruskean vyön taekwondosta. Ensi syksynä hän sitten siirtyy treenaamaan aikuisten kanssa. Muistinko mainita täällä siitäkään että hän haki ja pääsi paikallisen yläasteen matikka-luonnontiedeluokalle? Ysivitonen haki siihen lukioon minkä esikoinen kävi aikanaan eli luonnontiedelukioon. Jos keskiarvo on yhtä hyvä kuin jouluna ja viime keväänä niin taitaa päästäkin. Miettii jo nyt että tekisi lukion neljässä vuodessa, liian monet kiinnostuksen kohteet eivät mahdu kolmeen. Pitkää matematiikkaa nyt ainakin.

Väärinymmärryksistä

About vuosi sitten nimimerkki Anonyymi-Antti anaalis...korjaan, analysoi täällä jotain vähän nurjamielisempiä postauksiani. Hän huomautti etten "läheskään aina" kestä kritiikkiä ja epäili ettei internetin kaltainen julkinen ajatustensa jakaminen ehkä vain sovi minulle.
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...

Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.

Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.

Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.

Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.

Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.

Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.

Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.

Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!

Töihin maanantaina

Aloitan maanantaina työt. En kokoaikaisia mutta sen verran osa-aikaista, toistaiseksi, että kirjoituspalkkioiden kanssa pärjäilen ja voin enemmän osallistua perheeni elättämiseen.
Ei siis kurssia Porvoossa. Tämä on työvoimaviraston marssijärjestys - ja myös perheeni kannalta taloudellisesti parempi ratkaisu. Anteeksipyyntönä niille kahdelle ystävälle joiden kanssa odottelin perjantaikahvejä siellä. Pitää järjestää ne muuten.

Vuorokeskustelu ekaluokkalaisen kanssa

Kohtaus iltapäivältä: Istumme äiti ja poika 02 keittiön pöydän äärellä. Pojalla läksyt tehty,edessä välipala ja Aku Ankan minitaskari.

Aidillä edessä ruutuvihko ja kirja nimeltä Genre-tekstilaji (tenttikirja) sekä ruutuvihko jossa briiffauksien lisäksi on myös omia huomautuksia.
Äiti poistuu hetkeksi ja poika 02 ilmeisesti kurkkaa äidin muistiinpanoja sen hetkosen. Koska kun äiti palaa:

- Äiti, miksi sä kirjoitit tohon vihkoon että "kumman päässä viiraa, mun vai Fowlerin?"
- Tota...sun läksyt on selviä juttuja, eikö? 10+10 on 20 ja kirja kirjoitetaan K-I-R-J-A, ihan selviä asioita eikös niin?
- Joo..?
- No, mun läksy on nyt sellaista missä on kaikenlaisia ukkeleita jotka ovat jotain mieltä jostain. Ja tuo Fowler on nyt sitä mieltä...no, vaikkapa sitä mieltä että sun pitää tietää että sä luet sarjakuvaa, ennen kuin voit lukea tuota. Tai niin minä sen tajuan, enkä nyt kyllä tiedä kumman päässä viiraa..
- En kyllä minäkään...

Viimeinen kommentti tuli varovasti,ehkä äidin turhautuminen näytti pelottavalta.

Mitä kummaa tapahtui sovituskopeille??

Koska olen sen arvoinen - rakas ihminen inhoaa tätä mainoslausetta, mutta minä olen alkanut tykätä - suvaitsin itselleni epänormaalia hemmottelua palkintoni kunniaksi. Uuden tukan lisäksi uusi mekko ja jakku, pääsiäisen sukupäivällisille.
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.

Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.

Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!

Toinen palkinto

Kilpailukirjoitukseni otsikolla Untako vain tuli kakkoseksi Kolmiokirjan Rikos ja rakkaus-kilpailussa. Voittajalle onnea jos hän sattuu lukemaan tätä, mutta minä olen iloinen, ihmeissäni ja äimänä ja kuuntelen täällä Freddie Mercuryn Don't stop me now -kappaletta

Aika on puhua ja aika on vaieta.

Ja nyt oli aika puhua. Ystävä tahtoi sitä ja minä joka olen huono taipumaan kenenkään tahtoon...tahdoin kai sitä itsekin.
Solmuja ei ole avattu, niiden olemassa olo on vain tunnustettu ja niille on päätetty olla antamatta perille. Vaikka sitten lanka kerrallaan yritämme ymmärtää niitä asioita joita emme toisissamme ymmärrä. Kun niitä toisia, niitä hyviä on sittenkin enemmän. Niin paljon, että niiden eteen tekee tästä lähtien enemmän töitä, venyttää omia rajojaan ymmärtämään ja jos ei voi ymmärtää, niin edes kunnioittamaan toisen tapaa enemmän.

Kiitos.

Käsikirjoitus postitettu

..ja erään toisen kilpailuprojektin kanssa edetty harppaus eteenpäin. Ei sen enempää siitä kun en tiedä saako aiheesta kirjoittaa. Sellainen uutinen kuitenkin että antoi tuulta purjeisiin; jos minä vaikka asiaa vähän osaankin?

Muut elämänalueet sitten menneet iloisesti päin sanonko mitä. Olen ollut keskinkertaista huonompi aviopuoliso, välillä ihan ookoo- pahimmillaan monsteriäiti. "Mitä teille pitää tehdä että olisitte viisi minuuttia tappelematta koneesta?häh? Tuo kone ei kuulkaa ole itsestäänselvyys, yks kaunis päivä sitä ei välttämättä tuossa ole" Päivän sammakot, lisätkää ääni, korkealta ja kovaa. Mommie Dearest?

Ystävyys. En osaa sitäkään lajia. Mielessä rummuttaa yksi käyty keskustelu - tai voiko sitä keskusteluksi sanoa, pikemminkin ajatuspurskeita jotka ohittavat toisensa, kalahtaa niin ohi, että miettii onko 40 vuotta ollut pelkkää unta tässä asiassa ja todellisuus jotain ihan toista. Sitä lukee toisen kirjoittamaa viestiä, lukee kerran, lukee toisen, jos kohta kolmannenkin. Nukkuu yön yli ja lukee taas. Ja miettii että tunnenko minä tämän ihmisen...kun tämä viesti ei vaan aukene. Tai se mikä sieltä aukenee ei näytä siltä mikä on ollut näkemykseni viestin kirjoittajasta. Onko hän jotain muuta, olenko minä jotain muuta, kuinka paljon voin luottaa siihen miltä selkäruodossa tuntuu?
Vai hävitänkö vain ne viestit, tallonko keskustelun olemattomiin ja hymyilenkö suloisesti ja oon niinkuineioiskaan? Eikö se olisi ystävällisintä, mukavinta kaikille?

Valmis

Otsikko kertonee oleellisen. Romaanikäsikirjoitus valmis.

Loppuun saattamisen sietämätön vaikeus

Viime viikolla paniikkibloggasin ja julistin luopuvani Kariston kirjoituskilpailuun osallistumisesta. Ehkä jotkut huomasivat ettei se sitten kuitenkaan niin mennyt. Kun olin muutaman kerran heeeengittänyt hiiiiitaasti ja katsonut tilannetta uudestaan, totesin, että ajankäyttöä sumplimalla (ja kodin sekasotkua ignoroimalla) voin edes yrittää.
Eikä niistä neljästä tenttikirjasta tarvitse edes lukea kuin osa kustakin Sen tenttiin lukemisen olen jättänyt kokonaan huhtikuulle; rästit tein pois jotta saan arvosanan ensimmäisestä kymmenen opintopisteen kokonaisuudesta. Halleluja, ne on hoidettu, kielikuva- ja runon puhuja-tehtävä.
Eilen oli nollakakkosen nimipäivä ja kuten kaikki ehkä muistamme minä en nimipäivistä piittaa mutta anoppini kyllä, joten kaffea ja pullaa oli järkättävä. Ihan kivaa oli sitten loppupeleistä. Hyviä ihmisiä ovat vaikka tässä mäkätän.
Illalla kun kävin Karisto-tekstini kimppuun tajusin että saan sen tänään valmiiksi jos omistan päivän sille. Tuntui aika kummalta. Heräsi taas se loppuun saattamisen sietämätön vaikeus jota poden minkä tahansa projektin kanssa ja josta tekisi mieli välillä kysyä joltain psykiatrilta että mikä mua vaivaa. Mikä pelottaa loppusanoissa? Viihdepokkareissa koen välillä sama ahistusta mutta kun ajattelen lasten bussikortteja sun muita juttuja niin saan uutta potkua jatkamiseen.
Mutta siis viimeisiä dialogeja viedään. Tarina joka oli valmis päässäni alkaa olla valmis "paperillakin",ihan kohta. Pitää aina välillä pompata koneelta ylös ja sulatella sitä tosiseikkaa. Mies ymmärsi ja toi lohtupussin = salmiakki-mixejä. Niitä täällä mussutan ja bloggaan ettei tarvitsisi kirjoittaa tekstiä loppuun...ja eikun töihin takaisin

Nauruterapiaa

Sitäkin. Mutta ennen kaikkea ystävien tapaamisen parhautta.

Sitä, kun saapuu paikalle väsyneenä, veitsenterällä ja julistaa heti että en tiedä heltiääkö näissä tunnelmissa yhtään naurua. Ja kun ystävä ojentaa jalanlämmikkeiksi virkatut tossut ja istuttaa sohvaan, istuu itse vierelle ja on lähellä niin että meinaa sulaa itkuterapiaksi. Ihan niin ei käynyt,mutta olisi saanut käydä, eikä olisi haitannut.
Siinä samalla se toinen ystävä puuhaa pöytään kahvia ja syötävää, saan katsella hänen runsasta, herkkuja pursuavaa kirjahyllyään ja sitten istua juomaan kahvia, syömään piirakoita ja kakkua, ja kaloreita ei laske kukaan eikä tarvitsekaan. Ja lopuksi vielä tilkka likööriä ja toinenkin.

Ja juttua riitti, koettua, kommellettua, kuultua ja nähtyä, ja se naurukin raikui, niin hersyvänä kuin vain kolmen elämää nähneen naisen kurkusta, keuhkoista ja sydämestä voi tulla. Ja minä joka tullessani olin ollut surullinen, tyhmä noviisi, olin mukana ja nauroin ja paranin eilisestä itsesäälin ja riittämättömyyden tunteesta.

Kiitos Pirre. Kiitos Ritva. Kiitos miljoonasti.

Tänään ei omaa bloggausta synny

Voimat valutettu fiktioon, niitä yritetty raapia illalla kasaan rästitehtävän metafora-artikkelin ymmärtämistä varten. Ilman tulosta. Olisin voinut lukea saman sanskriittina.
Muutama lohdun sana naamakirjassa lämmitti ja kantoi illan läpi.

Lopputulemana päivän saldo on tämä Juicen kappale jota olen kuunnellut jokusen kerran tänään, lyriikka menee siis näin:

Sattuu joka sopukkaan,
en löydä kylmävesihanaa.
Sattuu, eikä lopukkaan,
en kestä yhtään poikkipuolen sanaa.

Sattuu, vaikkei tapakkaan,
mun mieli on kuin Uuno Kailaan.
Sattuu, menen kapakkaan,
ja siellä jälleen pellit auki bailaan.

Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa sataa.
Ajatus nilkuttaa suppeaa rataa,
ajatus toistansa korville lyö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä tuska vain lataa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö.

Sattuu, poissa tolaltaan
on tyyppi, jota morkkis painaa.
Sattuu, minut olaltaan
hän heitti, olen puolivalmis vainaa.


Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa tuulee.
Korvani outoja ääniä kuulee,
hengissä pysyä, siinäpä työ.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä paiseeksi luulee
mies, kunnes viimein saapuu yö.

Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa palaa.
Menneisyys lohtua nykyiseen valaa,
eiliset sanansa sankari syö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä onneton halaa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö

Muoks! En mennyt baariin sentään. Ja kyllähän tänne noin niin kuin yleisesti kuulluu tosi hyvää, Ysiseiska pääsi LUMA-luokalle, jonne pyrki, siis matemaattis-luonnontieteelliselle erityisluokalle yläasteelle. Äiti on työntänyt sattumisensa reippaasti syrjään aina kun on jaksanut

Tuntuu hyvältä

...kirjoittaa fiktiivistä tekstiä kun ei tarvitse asettaa sanojen lukumäärää jonkun toisen määräämien normien mukaan...

..kun henkilöitä saa olla sen verran kuin minusta tuntuu hyvältä..

..kun sankaria ja sankaritarta ei varsinaisesti ole ja keskushenkilökään ei ole mikään herranenkeli jos nyt ei pirukaan, eikä minun tarvitse hänestä edes kauhiasti tykätä..

..kun ei tarvitse ajatella kenenkään samastumista keneenkään...

..kun senkun vain kirjoittaa sitä mitä näkee tapahtuvaksi ihmisille jotka itse on luonut ja sitten aikanaan viskaa lopputuloksen eteenpäin ja se pärjää tai ei pärjää mutta ei ole kummassakaan tapauksessa epäkelpo.
Vaan se vaan on. Tarina.

Tämän iän piti olla parempi ja olotilan jotenkin tyyni

Paskat.

"No, olisit aikanaan nähnyt sen vaivan, tehnyt työtä asioittesi eteen"

No teinhän minä. Että uskalsin mennä kouluun joka ikinen päivä, nähdä ne ihmiset, tulla niitä vastaan ja kuunnella mistä ne tällä kertaa kehittää kuiskailtavaa, hihiteltävää. Kyllä se kävi työstä.

"Toiset näkivät sen vaivan. Niillä on nyt (täydennä kohtaan mitä tahansa tutkinnosta työpaikkaan, muutkin aakkoset ovat käytössä kuin T vaikkei siltä tunnu)

Minä tiedän että toiset näkivät ja tekivät. Nostan hattua niille. Samoin kuin niille jotka eivät tehneet ja pitävät päänsä päivästä toiseen pystyssä niiden valintojensa kanssa

"Niinpä niin. Sinä et jaksa edes sitä. Ja kehtaat vielä käyttää liki 40 vuotta vanhoja tapahtumia syynä siihen että joudut nyt ponnistelemaan kun voisit levätä ja..."

Voisin mitä? Ai levätä? Mörkönsä kai niillä toisillakin on? Joillakin surua toisensa perään, joillakin kipuja päivästä toiseen, joillakin lohtuna vain se että voi vittuilla muille?

"Mutta voisit edes tehdä jotain tuolle onnettomalle kritiikinsietokyvyllesi? Ihan totta! Tai sitten pitää pöytälaatikkopäiväkirjaa. Kun kerta olet niin herkkä!"

Voin minä. Ja teinkin. Ja teen jatkossakin. Tämä ei ole poliittisesti korrekti julkinen keskusteluareena. Tämä on minun blogini.

Yö jonka piti mennä valvoessa, menikin nukkuessa. Ja aamu toi rauhan ja näytti miten homman saa hoidettua kotiin.

Tenttipäivämuutos

Perhesyistä jouduin siirtämään tenttipäivän aikaisemmaksi, eli 17.4.
Pokkarin deadline 5.4
Tämä tarkoittaa sitä että jättäydyn suosiolla pois Kariston kirjoituskilpailusta

Kaikkea ei voi saada.

Ei tästä sen enempää juuri nyt. Ajatukset eivät ole painokelpoisia.

Nelonen!

Siis täh! Proosaesseestä tuli nelonen! :)


Vertaispalautteessa sain pyyhkeitä ennen kaikkea siitä että olin viitannut liian vähän oppimateriaaliin, että teorioista oli liian vähän puhetta, että essseessä oli liikaa kirja-arvostelun makua.. ja niin se oli,joten odotin, siis ihan oikeasti odotin ykköstä. En vieläkään ole sinut lähdeviitteiden kanssa en aina ymmärrä miksi niitä pitää edes olla.

Toistaiseksi ope on antanut yleispalautteen, josta luin tuota kirjaa koskevan osion ja tajusin tajunneeni esseessäni jotain mitä oli haettu ja mitä ilmeisesti kovinkaan moni ei ollut tajunnut..koska kaikkien tekstit olivat kaikkien luettavissa, luulen että ymmärrän mistä oli kyse, liittyy Suistolan kerrontaan, kertojuuteen.

Anteeksi tämä sekavuus, mutta kun en ole saanut vielä henkilökohtaista palautetta ohjaajalta niin en ole varma että siitäkö tämä nelonen..ilmeisesti osaan jo varovasti käyttää työkaluina niitä teoriajuttuja vaikken niitä tekstin sekaan osaakaan viskellä vielä.
Parasta on että sinne on tullut uutta matskua luettavaksi. Tenttihän minulla tästä peruskurssista on vasta kesäkuussa mutta Kirjallisuustutkimuksen suuntaukset-materiaalia näyttää olevan jo saatavilla. Nyt taidan alkaa palkita itseäni niillä, kunhan saan säädetyn määrän fiktiota päivässä valmiiksi.

ilmoittauduin sitten tenttiin

Ihan älytöntä ilmoittautua siihen viimeiseen mahdolliseen, tiedän. Eli 5.6. Mutta kun nyt ei muuta voinut. Tuskin ehdin ennen huhtikuuta edes avata yhtäkään niistä neljästä kirjasta.

Tällainen pikabloggaus tässä vaan. Olo on aika väsy mutta perjantai-illan ja lauantain vaivannut ahistus on tiessään. Hävisi pienillä arkisilla asioilla kuten singstarialla ysivitosen kanssa, lauantaisaunalla ja hyvillä yöunilla.

Nyt pesemään pyykkiä, pakko saada kertymät alta pois ennen kuin sudari kotiutuu viikonloppuretkeltä.

Put the blame on mom, boys!

Tämä oikeastaan liittyy tavallaan tuohon sukkabloggaukseen ja tähän iki-ihanaan lumiseen talveen.

Meidän pojat kuivattavat ulkoa tultuaan ulkovaatteensa alakerran pesuhuoneen lattialla. Se on nimittäin lämmitetty ja ihan oikeasti kaikkia kuivatustelineitä tehokkaampi.

En varmaan ole maailman tai Suomenkaan ainoa äiti joka huutaa sisään saapuneelle sankarille: "Moi..onkssun vaatteet märät...ai on vai, no heitä ne lattialle kuivumaan". Voi olla että jossain muuallakin kuivatellaan märkiä vaatteita lattialla. Hassulta tuntuu silti sanoa noin.

Koska tila on sama jossa porukka käy suihkussa, siinä toki ON tiettyjä ongelmia. Oikea tapa toimia suihkuun menijältä on tietenkin tarkistaa vaatteiden tila ja jos ne ovat siedettävän kuivat, huutaa vaatteiden omistaja ripustamaan ne sinne minne ne kuuluvat eli eteisen naulakkoon. JOs eivät, otetaan käyttöön se vähemmän tehokas kuivatustapa. Teline on nimittäin parempi kuin märkä lattia, ymmärrettävästi.

Mutta ne jotka viskaavat kuivumassa olevat päällysvaatteet kylmään saunaan pois tieltään, JA UNOHTAVAT NE SINNE ansaitsisivat istua jalkapuussa Vartiokylän kirkolla.

On nimittäin tosi mukavaa kun isoveli käy suihkussa, viskaa pikkuveljen takin, pipon, toppahousut ja hanskat saunan lauteille, unohtaa mainita asiasta ja sitten aamulla pikkuveli itku kurkussa etsii niitä vaatteitaan. TOsi reilua ja kivaa joo, etenkin kuin se sama isoveli saattaa ärähtää sieltä odottavan auton takapenkiltä sille pikkuveljelle että mikä makso, kun sulla taas kesti.

Ja tänä aamuna äiti sai vielä erityisbonuksen kun takki lopulta löytyi. Minulle kun juolahti mieleen hihkaista että katso saunasta. Kuopus nimittäin löysi ne kamansa saunasta ja karjaisi että "MIKSET SÄ VOINUT SANOA AIKAISEMMIN ETTÄ SÄ LAITOIT NE SINNE???!"

Aamu ei ollut paras mahdollinen. Kirjoittamisesta suuttunut lanneselkäni vihotteli siihen malliin että käytin oljenkorren (=viimeisen jäljellä olevan jytykipulääkkeen). Seuraavaksi pitänee kilauttaa kaverille.

Ja kun tämän syytöksen sain niskaani, niin lempeys, pitkämielisyys, huumorintaju sun muu nukkui vielä ja vain selkäsärky ja yleisluontoinen äkämystyneisyys olivat vallalla.

Könkkäsin siis hampaat irvessä alakertaan ja vaatteitaan pukevan kuopuksen luo. Tartuin nuorta miestä olkapäästä, katsoin tiukasti silmiin ja sanoin matalalla, uhkaavalla äänellä: "älä-enää-ikinä-meuhkaa-mulle-mistään-asiasta-josta-et-ole-varma-että-se-on-mun-syytä"

Ilmeestä päätellen meni perille. Jos nyt jostain syystä olisinkin niin ääliö että piilottelisin huvin vuoksi ja ihan vain vipinää aamuihin saadakseni lasteni ulkovaatteita niin ristiselkäni kieltää tänä aamuna kaiken ylimääräisen urheilun, joten en todellakaan ollut se joka laittoi takin saunaan ja jätti kertomatta ajoissa!
Miksi kirjoitan fiktiota? Onhan täällä tätä faktaakin tarjolla...

Kun lumi sulaa ja paljastaa ...

Tämä on kertomus keski-ikäisen naisen keskenkasvuisuudesta. Se on myös tarina veitsestä ja likaisesta salaisuudesta joka paljastuu sitten joskus juhannuksena kun lumet lähtevät.

Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.

Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.

Mies on siis sitä lajia että "kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin" jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.

Kiireesti tähän väliin - katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.

Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa...ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.

Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering...ja ne ovat piilossa ihan muualla.

Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.

Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.

En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.

Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan - mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.

Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.

Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.

Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen "oman veitseni", urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta...ja lopulta unohdin koko jutun.

Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.

Ja taas seliseliä - minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: "Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?".

Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.

Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin "minulla oli kerran vähän huono päivä" -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.

Sitä odotellessa.

Laiska äiti joka ei kasvata ahkeria lapsia

Aamun sukkashow sai minut taas suorittamaan tahattoman ja hyödyttömän aamujumpan. Meinaan tuskin se terveyttä edistää että a) pyörittelee silmiään, b) pyörittelee päätään c) pomppii kuin jojo jäähtyvän kahvimukinsa ääreltä ja d) narskuttaa hampaitaan ettei HUUTAISI.

Nuorimmaisen talviatooppinen iho on ärhäköitynyt nilkkojen kohdalta. Oma osuutensa lienee sillä että hangessa kun kahlaa, menee lunta saappaisiin. Ihan sama mitä goretexiä kengät ovat jos niiden pituus on pienempi kuin lumihangen.

Ja tänään mies sitten nuorimmaisen herättyä katseli pää kallellaan tämän jalkoja ja sanoi että "kuule, Reine, olisi varmaan hyvä laittaa sitä sibicorttia ja sitten valita jotkut pitkävartiset sukat pojalle jalkaan"

Sibicort oli ihan selvä. Sitä on jääkaapissa. Mutta jotkut pitkävartiset sukat? Vähältä piti etten purskahtanut nauruun.
Voi olla että täältä sellaiset löytyykin. Jostain lelukorista. Tai pyykkikorin pohjalta. Ehkä jopa puhtaan pussilakanan sisälle mykkyröityneenä. Ei kyseisen lapsen, eikä edes eriparisten sukkien pussista jonka lopulta kumosin keskelle olohuoneen lattiaa.
Sieltä löytyi kaksi suunnilleen saman väristä sukkaa joissa oli vartta sen verran että saatiin rasvatut jalat peitetyiksi niiden ja pitkien kalsareiden avulla. Poika puki ne päälleen ja sanoi...ja sanoi...
Okei, minä toistan sen:
"äiti mistä johtuu että sä aina etsit mulle vain sellaisia sukkia joissa on reikiä?"

Onko tuohon olemassa joku vastaus?

"Kuule, ensinnäkin sun pitäis etsiä ne sukkas aivan itse, minä en niitä hukkaakaan?"

"Tuota, kuka niissä sukissa kulkee=tekee niihin reikiä?"

"Kulta pieni, en minä tiedä...ehkä se johtuu siitä että minussa piilee pieni sadisti ja tykkään kiusata seitsemänvuotiaita pikkupoikia rikkinäisillä sukilla?"

Kymmenen vuotta sitten, ekan sarja sukkia etsiessäni, sanoin useinkin noita kahta ensimmäistä. Valitettavan usein korkealta ja kovaakin.Nykyisin en viitsi enkä jaksa.Meinaan vaikka minä menisin istumalakkoon, noiden usko sukanlöytämiskykyihini pysyisi lujana. Sitä ei järkytä mikään.

Viimeksi mainittu oli kovin, kovin houkutteleva vastaus. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä.

Meinaan, kuka teistä haluaa aamuseitsemältä selittää ekaluokkalaiselle mitä tarkoittaa sadisti? Käsi ylös vaan reippaasti!
Ja kuka haluaa ottaa riskin että ekaluokkalainen kertoo koulussa että mun äiti on sadisti. Se sanoi? Niin no, tuossa kyseisessä koulussa voisi muutama opettaja ja yksi rehtori ehkä uskoakin jotain tuollaista.

Mutta arvatkaa mikä tuossa tilanteessa oli ihan kaikkein parasta?
Se miehen aloituskysymys. Se ihan totta luulee...että minä hymyilen kuin Bree Van de Kamp (Täydelliset naiset) ja kipitän hakemaan jostain sievästä pikku laatikosta jossa lukee 02 parin pitkävartisia sukkia. Kahden viikon ja 50 000 fiktiivisen sanan jälkeen? Kun saatan just ja just muistaa että lapsillani on JALAT?

Niin no, kun sitä miettii, minä kai perheen kannalta olenkin istumalakossa..

Luin Kariston läpi

...ja totesin että yrittää pitää. Jollen yrittäisi, ottaisi aivoon sen verran etten tulisi toimeen itseni kanssa ja olisin sistten sietämätön ihminen kaikille muillekin...

Helevetinkuustoista, joudunko minä valitsemaan?

Ei tämä nyt mikään Sofien valinta ole sentään ("Nehmen Sie das Mädchen!" on lohduttomin elokuvarepliikki, jonka tiedän) mutta kirjoittajana olen keskiraskaan kenttäepätoivon vallassa!

On Karisto. Deadline 31.3. Ja on lupaus ja taloudellinen tarve kesäkuun Timantille. Deadline 5.4.

Mikähän minut sai luulemaan että pystyn molempiin? Tai jos voisin sulkea kaiken muun ulkopuolelle kokonaan niin ehkä. Ne kemialliset aineet jotka asiaa auttaisivat, eivät enää ole lain sallimissa rajoissa.
Okei, tiedän että Stephen Kingillä on kirjoja jotka on kirjoitettu sekä viinan että erinäisten tabujen vaikutuksen alaisena, ja lyöneet itsensä läpi ja mies on miljonääri ja vielä sillä on se sama perhekin joka oli silloin, mutta ei silti, ei ei. Sitä paitsi yksi niistä vaikutuksen alaisena kirjoitetuista kirjoista on Cujo, josta en ikinä ole tykännyt - ja vaikka laittomiin piristeisiin haluaisinkin ryhtyä niin en tietäisi miten..

Mutta siis minä en ole King, minä olen vain Reine ja joudun nyt miettimään mihin pystyn, mitä ehdin, ja mitä jaksan. Kirjallisuustentin olen jo suosiolla siirtänyt kevääseen, onneksi se oli mahdollista. Se ensimmäinen olisi meinaan ensi viikolla.

Se kurssi jolle minut on hyväksytty (liiketaloutta siis) alkaa vasta vapun tienoilla, thank god for small favors. Non stop -aloitukset ja henkilökohtaiset opetussuunnitelmat mättivät jonkun edellisen ryhmän kohdalla, siksi näin.

Minä voisin tietty yrittää aikatauluttaa. Että aamupäivisin Karistoa, iltapäivisin pokkaria, aina välissä kotitöitä, iltaisin runkoa seuraavan päivän tekstiin, tai jotain sinne päin. Yleensä käy kyllä niin että tulee Jotain sekoittamaan pakkaa kun teen tällaisia suunnitelmia ja sitten, kun en ole aikataulujen notkeaksi treenattu käyttäjä, romahtaa koko hoito.

Mutta olisi tuo kai yrittämisen arvoista? Siis se että sittenkin jatkaisin molempia. Vai onko se pelkkää perusteetonta suuruudenhulluutta?

*turhautuu pähkäillessään*

Asioita joita ei kai pitäisi blogata mutta menköön..

Varoitus, sisältää tarinaa keskiäkäisen naisen alusvaatteista! Ei heikohermoisille!

46 ikävuotta ja aika monta annosta hyvää ruokaa, viiniä, suklaata ja need I say more..ovat tietty tehneet yhtä sun toista kropallekin. Paino seilaa tiettyjen mukavuus- tai ikävyysrajojen sisäpuolella ja vihdoinkin tuntuu että olen kutakuinkin sinut asian kanssa!

Niin, ja sen jälkeen kun lifestyle-kanava LIV aloitti joka kodin lähetykset, minä olen addiktoitunut kaikkiin niihin vaate- sun muihin ohjelmiin jossain sympaattiset gay-miehet stailaavat uusiksi kaikennnäköisiä naisia, ykkösenä Nätti nakuna -Gok! Eli kun pää kaipaa irtiottoa kotielämän faktoista ja läppärielämän fiktioista, niin murhapaikkatutkimusten sijasta katselen nykyisin näitä. Ihanaa turhuutta ja hymyä huulille.
Ja joskus ihan oikeasta hyödyllistä infoa, kuten miten mahtua siihen hameeseen joka kinnaa vain pikkuisen..

Shapereissa sen salaisuus, siis muotoilevissa alusvaatteissa! No niin, nyt se on kerrottu, tämä ämmä piilottelee muhkuroitaan shapereihin tämän talven jälkeen.

Innostuin tilaamaan muutamat vatsaalitistävät alushousut. Katselin noin summittain koot ja rastitin postimyyntiliikkeen kuvastosta tämän ja tuon ja tuonkin (osta nyt, köyhdy vähän kerrassaan myöhemmin...).

Suuri oli hämmästys kun paketti saapui. Siis kaikki tuli mitä pitikin, mutta yhtä pakettia katsoin epäluuloisena. Että alaosaa minun vain piti pukea, mitkä helekutin pullokkeet tässä on? Olenko tilannut bodyn vahingossa?
En ollut. Ne pullokkeet kuuluivat takapuolen päälle. Olin luullut tilanneeni vain vatsanlitistystä ja joo, oli siinä sitäkin.

Mutta että sain vielä ylimääräisen pyllynkin siinä mukana? Wau! Kyllä nyt kelpaa!

Vielä en ole uskaltanut niitä päälleni laittaa, joskin olisi ehkä pitänyt, koneella istuessa olisi ekstrapepusta voinut olla jopa hyötyä. Tämä viikko kun on mennyt ihan yhtä kirjoittaessa kuin edellinenkin.

Tänään en sitten kirjoita yhtikäs mitään muuta kuin tämän bloggauksen ja fb-kommentteja, ehkä jonkun sähköpostin jos siltä tuntuu. Jotta viikonloppuja kaikille!

Onko mitään järkeä blogata?!?!?

...kun on pari viimeistä viikkoa käyttänyt kaikki vähänkin järkevät sanat fiktioihin? Tänään jo sentään Karistokin sai osansa, tilatut tekstit haukkasivat eilisen ja eiliseneilisen ja sitä edelliset eiliset. Ja pitäisi siivota proosaesseekin. Huomiseksi. Ja postata opelle.
Mieliala ei ole paras mahdollinen. Sellainen olo että -kele minä mitään siivoa,copypeistaan vaan! Kelpaa tai ei kelpaa..
Alaselkä on kiukutellut sen verran että suolakaivoksella istuskelu on onnistunut vain relaksanttien avulla. Sirdalud-pöhnäisenä syntyykin varsin mielenkiintoisia typoja.. paussit olen sitten täyttänyt Hella Hellillä (kirja) Livin lifestylellä ja FarmVillellä. Satu, Tekijän kuolema odottaa aivotoiminnan elpymistä, ei näillä eväillä, ei.Mutta palaan astialle!
Nittifemman on kipeänä. Ei mitään dramaattista, kurkkukipua ja lämpöilyä vaan. Huomenna tuo olisi kovasti jo kouluun menossa, ihme kakara! Minä voisin mennä hierojalle jos jostain sellaisen huomiseksi löytäisin.

Illalla kauppaa ja partio/taekwondoviemistä, kirjastosta Duma Key varauksesta, normitorstai siis.

Muoks, piti vielä mainita että päivän MeNaisissa oli artikkeli joka teki iloiseksi. Heikki Hurstin Laupeudentyön tiloissa toimii vapaaehtoisina kerran kuussa lauantaisin kolme kampaajaa; lahjoitustarvikkein ja halauspalkalla leikkaavat ja värjäävät kuosiin niiden ihmisten hiuksia jotka eivät pysty tuosta "ylellisyydestä" normihintaa maksamaan. ENEMMÄN TÄTÄ!!!

Siitä tuli Koti sydämelle

Tosi omaperäistä, mutta siis joo.
Se lähti tänään editoituna tilaajalle.
Nyt on olo tyhjähkö

Otsikko uusiksi, eli paikka, joka/jossa/jonne...

Toukokuun Lääkäri-pokkarin työnimi oli Kahden kauppa. Tiesin jo laittaessa että se menee toimituksessa uusiksi. Ihan ookoo minulle.
Mutta nyt kävi niin ettei se toimi edes työnimenä. Nimittäin ne kolmas, neljäs ja viideskään eivät tyytyneet korvapuusteihin vaan vaativat tilaa, ääntä, ja omaa tarinaa. Romantiikkaa niittenkin tarinaan voi toki sisällyttää, teema ei katoa, ja kuten melkein aina, niiden tarinasta tulee mielenkiintoisempi kuin the Sankariparin. 'huoh*.

Mikä tälle sortin sakille olisi sitten sen verran yhteinen nimittäjä että siitä saisi otsikon? Kyllä se taitaa olla tapahtumapaikka,imaginäärinen keskikokoinen kunta Kuopion kupeessa, nimeltä Karistovaara. Useampi tyyppi on matkustanut ympäri maailmaa ja palannut sinne takaisin. Joku ei ole sieltä ikinä halunnut lähteäkään ja sankaritar löytää sieltä kotikaupungin josta on aina haaveillut.

Eli siihen kai sitten pitäisi otsikko perustaa. Kurjaa kun mieleen tulee sitten pelkkiä kliseitä tyyliin Sydämeesi kodin teen(joka on siis Billie Lettsin kirja josta tykkään hurjasti, siirappisesta otsikosta huolimatta).
Oliskohan tässä kohtaa hyötyä niistä jääkaappirunomagneeteista? Pitäisiköhän hommata sellaiset, tulevia tilausjuttuja ajatellen?

Päivitystä pitkästä aikaa

Onpas viime bloggauksesta vierähtänyt...puolustukseksi sanottakoon että deadlinet kolkuttelevat ovella ja aika on mennyt fiktiotekstiä tahkotessa. Kaksi tilausnovellia, pari muuta juttua ja toukokouun Lääkäri-pokkaria jossa seikkaillaan koulussa, balettikoulussa ja sairaalassakin piipahdetaan. Taustatietoja on haettu mm. hakusanoilla Kuopio kulttuuri, hyperglykemia ensiapu ja terveydenhoitaja työpaikat.
Perhe on talvilomalla, ja kuten aina, ihmettelen sitä miten tekstinteko on sujuvaa arkihälinän keskellä. Ajattelupuoleen tarvitsen aina välillä omaa rauhaa,samoin toipumiseen kirjoitusurakasta, mutta tarinan siirtäminen wordiin sujuu kotihälinän keskellä edelleen hyvin.

Sää olisi mitä erinomaisin talviselle ulkoilulle. Valitettavasti sitä osaa arvostaa enää perheen nuorin. Mikä tahansa ylitarjontana alkaa tympäistä ja talvea alkaa olla jo enemmän kuin sietää. Työpisteessänikin on taas kylmä. Siitäkö päivittäiset sanasaaliit johtuvatkin, on syytä naputella jotta näpit pysyvät lämpiminä.
Ei mitään sen kummempaa auringon alla, nyt takaisin suolakaivokselle.

Valmis!

Meinaan proosaesseen ykkösversio. Halleluja! Tää ei vilkaisekaan koko kirjaan ainakaan viikkoon, ei ennen kuin vertaispalautetehtävä pitää palauttaa!

Onko sanatankkausasemia olemassa?

Minusta tuntuu että olen viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tuhlannut omani loppuun. Kirjoja olisi vino pino odottamassa mutta yksikään niistä ei ole sellainen että niistä voisi kiireesti ahmia täydennystä vajeeseen.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).

Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)

Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.

Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.

Perjantai

Tänään on perjantai ja minulla oli hirmuinen kiusaus luvata itselleni että en koske tänään esseehen ollenkaan. Sen ykkösversion palautuspäivä on muuten 17.2.
En kuitenkaan lupaa mitään. Siltikään vaikka aion nauttia pääsääntöisesti hieman kepeämmästä ohjelmasta.

Eilen tuli olo että hetimulletännenyt helppotajuista luettavaa! Onneksi Kolmio-pokkareiden vapaakappaleita ajelehtii talossa. Tartuin yhteen, Morsiameen joka ei tahtonut. Viime aikoina en ole ehtinyt lukea niitäkään. Yleensä kyllä luen. Miten voisin kirjoittaa genreä jos olisin liian ylimielinen lukeakseni sitä? Ja jos joku nyt vielä miettii, mitä virkaa on romanttisella hömpällä niin olkaatten hyvät, yksi virka lisää - se jäähdyttää ylikuumentunutta päätä. Tuikitärkeä tehtävä!
Mutta siis tosiaan, en päätä mitään esseen suhteen. Kuten koko tuo kirjallisuuskurssin aloittaminen avoimessa - tarkoitus on nauttia matkasta. Pieniä etappeja toki voi asetella pitkin matkaa, mutta kun ei opiskele tutkinnon kuva silmissä, katoaa puolet stressistä ja ainakin minua se auttaa keskittymään.

Eilen tein muutenkin Jotain Aivan Muuta, leivoin ranskalaisen suklaakakun. Sen jauhottoman. Koemaistamus tekemättä, mutta tuoksui ja näytti hyvältä. Viimeksi jopa mies joka tunnetusti ei tykkää makeasta, söi kaksi palaa.
Ja tänään täällä juodaan ystävänpäiväkahvit illalla, siitä leipominen (se jatkuu kun 02 tulee koulusta, tehdään ainakin sydänkeksejä). Sunnuntaina kun on Ysivitosella työpäivä ja meillä muilla partiohappeningia ulkona. Partio 100 vuotta avajaistapahtuma.

Eli elämässä on monta hyvää asiaa, kotona ja kodin ulkopuolella. Enempää ei voisi tällä hetkellä toivoa (muuta kuin hiljaa mielessään muutamia pikku juttuja..)

Kaksi kolmesta ei liene paha?

Ennen kuin käyn päivän Suistola-annokseen käsiksi, kurkkasin luntiksi tuon peruskurssin tavoitteet:

- huomaat kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä, jotka vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen

- tutustut proosan ja lyriikan analyysin perusvälineisiin ja -käsitteisiin

- ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysillä tarkoitetaan.

*Viime kuukausina minä totisesti olen huomannut kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä. Erilaisista, kuin mikään siihen asti lukemalla löytämäni kaunokirjallisuuteen liittyvä oivallus. Voi olla että eniten järkytyin käsitteestä "narratologinen yksikkö".

* Perusvälineet ja käsitteet ovat olleet aikuistenoikeesti mielenkiintoisia. Tarjonneet paljon iloisia ahaa-elämyksiä parhaimmillaan ja kehnoimmillaan äköttelyä tyyliin: tarviiko nyt tällekin muka keksiä joku hieno nimi? Lisää tätä, siis!

Luulin muuten että tuskastuisin lähdeviitehemmoihin. Joskus muinaisina vuosina luin mielenkiintoisista aiheesta kirjoja jotka olivat täynnä ilmaisuja "X.n mukaan" "Y sanoo teoksessaan" "Jos tarkastelemme asiaa Z:n ajatuksen näkökulmasta" ja ne saivat minut melkein kirkumaan että halooo, missä oli pointti ja missä ovat sinun omat ajatuksesi?

Ei tiedon tarvitse olla viihteellistä, en minä sitä, mutta se voisi olla...mielenkiintoista. Ei se saa olla mutua (= vain kirjoittajan omia ajatuksia), mutta ehkä vähempi riittäisi?

Kypsyin muokkaamaan itseäni tältä osin (terveisiä Kirstille Häiriöklinikalle!) eikä se loppupeleistä tehnyt kipeää päin vastoin.

* mutta tuo kolmas - ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysilla tarkoitetaan?
Ymmärrän sitä palasina, osia siitä. Ainakin luulen ymmärtäväni. Joku osa,esimerkiksi intertekstuaalisuuden käsite on selkeä ja suorastaan riemastuttavan vapauttava kirjoittajalle joka tuskailee neuroosiin asti että onkohan joku jo kirjoittanut jotain tällaista.
Mutta että ymmärtäisin koko pakettia? Kun joistain käsitteistä tulee sellainen hailea ajatus että voihan sitä toki näinkin ja ihankivajuu...mutta jos vaikka vain lukisi ja nauttisi silti?

Mutta kaksi kolmesta ei varmaan ole paha? Ja se kolmaskin ehkä kirkastuu matkan jatkuessa.
Siihen mennessä voin olla iloinen siitä ettei ollut neljättä tavoitetta, sitä että ymmärtäisin, miksi...

Onkohan tämä nyt oikeasti niin kuin esseen pitää olla...

ja tämä ajatus jatkuu: kun tämähän on vain näitä minun kirjoitelmiani.
Kaksi sivua kymmenestä, ei edes valmiina vaan ruutuvihosta Wordiin ammennettuna raakatekstinä ja kun tämä epäilys iskee on syytä lyödä Wordista Suistola-niminen tiedosto umpeen tältä päivältä ja keskittyä ihan muihin juttuihin. Kariston suhteen tiedän mitä tulee tapahtumaan mutta sanat ovat vielä hakusessa, ja Kolmiolta ei tänään tunnu, jospa huomenna.
Perhe on saanut ihan kunniallista ruokaa mutta häpeän kertoa että olen itse porsastellut kaikella epäterveellisellä tänään. Ryhtiliike huomenna.

Ja Täydellisiä naisia iltapalaksi!

Tarinoita tarinoiden sisällä

Tiedän ettei subjektiivisella kokemuksella ole sanansijaa kirjallisessa tutkimuksessa (eri asia sitten mitä siitä seikasta ajattelen, mutta sama se). Pitääkö lähteä siitä että jokaisella tarinan sisäiselläkin tarinalla on merkityksensä?
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...

Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.

Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.

Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.

Mahalasku ja mahamyrsky

Eilinen ei oikein ollut minun päiväni. Eikä tämäkään, ainakaan aamu.

Se oli suloista kun oltiin tosiveljen pikkupojan nelivuotispäivillä - 02 sai kutsun - ja siellä yksi pikkuvieras kysyi minulta että olenko päivänsankarin mummo. Jouduin vastaamaan että en, mutta oli kuin olisi lahjan saanut. Minä ihan simppelisti ilahduin mummoluuloista. Luulen että Satu ymmärtää.
Kun Ysivitonen ja Ysiseiska olivat pieniä, heillä oli leikki. Kävelivät ympyrää meidän sängyllä ja hokivat "mummo...mummo...mummo...mummo...ai!(heittäydytään patjalle pitkäkseen). MUMMO KAATU!"
Karmea leikkiloru? No, eivätkös ne kautta aikojen ole olleet? Muistan lukeneeni että "Ring around the Rosie" olisi peräti mustansurman inspiroima. Luotettavaa tietoa tämä ei ole mutta mielenkiintoista jos näin on.
No, joka tapauksessa tämä mummo kaatu. Saunan lattialle.
Prkles, siinä ei ollut edes saippuaa. Mutta niin vain kävi. Oikea jalka lipesi alta kun astuin löylyhuoneesta pesuhuoneen puolelle ja päädyin vasemmalle kyljelle. Pää ei onneksi kolahtanut mutta kipeetä saivat oikean jalan varpaat, vasen polvi, vasen lonkka ja vasen hartia.
Tämä onkin vaikeuttanut makuulla olemista tänään. Kun sitten neljän maissa aamulla heräsin hirmumyrskyyn, sisuksissani. Perheessä on vieraillut vatsatauti viime viikon aikana ja nyt oli minun vuoroni.
Neljästä noin kuuteen kuvittelin kuolevani ja kuudesta noin kahdeksaan aamulla toivoin sitä. Kuume nousi iltapäivällä.
Ja minä kun kuvittelin että tämä viikko olisi tarmokasta pokkari- , karisto- ja ennen kaikkea proosaesseen kirjoittamista. Tiedän että mahataudit menevät kyllä nopeasti ohi, mutta tuntuu että sekä motoriikka että aivotoiminta on lingotty myrskyssä jonnekin hevon kuuseen.
Ehkäpä minä sitten tarvitsin pikku pysähdyksen..

Hyvä ruoka - parempi mieli ja minä en tykkää Susanista

Otsikoiden stilisointikurssi voisi olla paikallaan, mutta minkäs mahtaa!

Nukuin aamulla liikaa - perhe lähti kouluun/töihin ja minä havahduin uppohorteesta kello YHDEKSÄN KOLMEKYMMENTÄ mikä on jo lähes iltapäivä minulle! Olo oli sen mukainen. Väsytti ja ketutti koko elämä, inhotti oma itse, tehdyt ja tekemättömät työt, kämppä, kaikki. Petasin sängyn, tyhjensin tiskarin, korjasin virtuaaliruusut (FarmVille-koukussa eikä edes hävetä!)ja sitten aamupalalle.
ja what do you know, kuppi kahvia, annos mustikkapuuroa ja kourallinen cashew-pähkinöitä myöhemmin elämä ei ollutkaan enää yhtään hassumpaa. Aikuistenoikeesti!
Kirjastosta kävin ahmimassa kasan luettavaa ja sen essee-kirjan,joka nyt sittenkin on Pirjo Hassisen Suistola. Kun se Saision Betoniyöt oli mulla varauksessa mutta kerrankos sitä katsoo Helmetin luettelon väärin. Olin varannut näytelmäversion. Peruutin. Etsittin hyllystä sitä romaania, löytyi...ei löytynytkään, äänikirja.

Minä en tykkää äänikirjoista, edes niistä hyvin luetuista. Olin lapsena kuunnelmien ystävä mutta nykyisin tuntuu että näyttelijän/lukijan ääni sotkee sitä miten haluan kirjan kokea.Varmaan toki sopeutuisin jos olisin pakko (en näkisi lukea jonain päivänä). Ajatuskin tilanteesta tosin hytisyttää..

Teeveepuolella ollaan Ysivitosen kanssa katsottu muutama jakso kerrallaan Täydellisten naisten ensimmäisiä tuotantokausia. Hauskaa. Paitsi että totesin etten tykkää Susanista. Sähläävä, vänkyttävä minäminäminäkeskeinen neurootikko ei herätä lämpöä. Samalla tavalla kuin en tykkää Salkkareiden Jennistä, jonka pitäisi tatuoida käsivarteensa "mä oon ihan kamalan pahoillani", kun kuitenkin tarvitsee sitä lausetta säännöllisesti.
Saippua kohtuullisesti nautittuna on terapeuttista. Kun alkaa suusta tulla kuplia on syytä pitää tauko. Lienen siinä vaiheessa kun kerran avaudun blogissa teeveeihmisistä. Eli dokkareita vain ja ennen kaikkea kirjoja!

Maaliskuussa on monta deadlinea

10.3 Kolmiokirjalle pokkarikässäri
15.3.Kirjallisuustehtävät kaikki tehtyinä
31.3.Kariston kilpailun viimeinen postituspäivä.

Kolmio ja Karisto lähinnä tuntuvat sellaisena pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa mutta tuo kirjallisuustehtävien deadline päinvastoin loksautti vanteen pään ympäriltä numeroa löysemmäksi!

Minä kun olin luullut että koska uutta teemaa pukkaa viikottain ja uutta lukemista sitä myöten, niin tehtävätkin pitää tehdä samassa tahdissa! Siellä toki on jokunen tehtävä joiden palautuksessa on tarkka päivämäärä, kuten yksi fokalisaatio-tehtävä. Ja kohta on proosaesseen aika, kirjaksi valitsin mainituista Pirkko Saision Betoniyöt. Pitäisi hakea se Itiksen kirjastosta jossa se on varattuna. Huomenna.

Tänään tekee mieli jotain hyvää - hesarissa oli viikolla ohje ranskalaiseen suklaakakkuun. Siinä ei ole jauhoja ollenkaan, voita, suklaata, sokeria ja kananmunia, joista valkuaiset vaahdotetaan erikseen. Taidan kokeilla.

EDIT! Kiitos kollegoille muistutuksesta, kolmio-deadline siis 5.3

Loppu hamstraukselle, heti!

Tämän blogin tämä kirjoitus sivusi tänään jo aihetta mutta eilinen dokumentti lepattelee edelleen päässä ja saa katsomaan nurkkia ja komeroita uudella, tiukalla katseella.
Hiuksianostattava dokkari oli siis tämä, 4 D:n tarina ihmisistä joiden pakko-oireena on turhien tavaroiden hamstraus. Katsoin tukka pystyssä about ikäistäni brittimiestä joka keräsi naapureiden roskia ja säilöi omat ruumiineritteensä, nestemäiset pulloihin ja kiinteämmän sortiset ämpäreihin joita sitten latoi naapureiden ja kaikenlaisten lehmää pienempien otusten iloksi puutarhavajaan.

Sairaus, ookoo.Ymmärtää pitää, mutta tarvitseeko hyväksyä?
Yllättävän hyvin nämä oirehtijat saivat helliä ja hoivata pakkomiellettään kenenkään asialle mitään mahtamatta. Roskan- ja kakansäilyttäjän naapurit olivat kurkkuaan myöten täynnä, mutta kun mies omisti läävän jossa asui, niin minkäs teet? Poiskaan ei voi muuttaa, kukapa ostaisi asunnon jonka naapurissa asuu kävelevä kaatopaikka.
Vihaksi pisti aviovaimo jonka mies oli vuosikymmeniä haalinut tavaraa, mm.

sukulaistensa kuolinpesien roinaa ja täyttänyt talon yhdestätoista huoneesta kymmenen. Siinä romun keskellä oli hyvä lastenkin kasvaa, ei voinut tuoda kavereita kylään, perheen äiti oli itkun partaalla haastattelussa moneen kertaan, ja ukko hyväkäs senkun hissutteli lehtipinojensa ja tyhjien kippojensa keskellä. Kas kun hän oli sota-ajan lapsi, kaikkea voi käyttää! Mitä siitä vaikkei niitä koskaan käytetä pääasia että niitä voi käyttää. Vaimo on ikävä kun jankuttaa.

Minusta vasta ikävä vaimo tulisikin, jos ukko olisi omani. Jollei hoitoonohjaus auttaisi, auttaisi kauhakuormaaja. Melkein kiroilin katsellessani.

Sairaus, sairaus, yritin hokea itselleni. Ei auttanut. Muistutin itseäni pienestä hamsterista joka minussakin asuu.
Se saa häädön. Jollei lähde suosiolla, nuijin sen hengiltä.
Turhan tavaran haaliminen loppuu tässä residenssissä nyt. Niitä tarpeellisiksikin luokiteltuja tulen käymään läpi.
Lelut? Myyntiin tai lahjoitukseen, ne siis mitä lapset eivät käytä. Vaatteet joihin en mahdu?Uffiin. Vanhat lehdet? Lehtilaatikoihin. Ja taivas varjele jos keittiöstä viikon päästä löytyy yksikin kippo tai kappo tai tyhjä pakkaus jostain muualta kuin roskista! Ja heikkouteni, neulelangat! Huuto.nettiin ne joihin en tule ikinä koskemaan.
Ei ole kuin yksi artikkeli jota ei voi olla liikaa.
Kirjat.

Ja tuli ehtoo ja aamu ja seuraava päivä

Ajatukset ovat eilisen kuolinuutisen ja sen tiimoilta virinneiden keskustelujen jäljiltä pyörineet emotionaalisessa pesukoneessa ja lingossakin vielä sen päälle. Nyt ne roikkuvat kuivumassa, eiköhän niistä vielä käyttökelpoisia tule.

Sitä odotellessa olen siivonnut, lukenut proosa-aineistoja, järjestellyt papereita huomiseen työhaastatteluun (vuokrafirmalla saattaisi olla keikkatöitä tiedossa ennen maaliskuun koulunalkua). Perhe saa ruuaksi tänään uunimunakasta, kinkkusuikaleilla ja juustoraasteella höystettynä.
Ryvetyksellä olleet raha-asiatkin alkava pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Se on aina kun joku suoritus myöhästyy, palikat menevät pitkäksi aikaa sekaisin. Nyt kun yksi sivutulolähde kuivui kasaan, niiden rikosepäilyjen myötä, on suunnilleen kaikki liossa mitä taloon tulee. Vararahaston keruuta ehdotteleville en voi kuin katkerasti nauraa - mutta valoa näkyy siis jo tunnelin päässä!

Maailma on joidenkin ihmisten mielestä paska paikka. Kaukana kavala maailma, niinhän se Tuonen lehto -runo loppuu. Nuorena äitinä se sai tukan pystyyn - on siinä kehtolaulua kerrakseen, "sinnepä lapseni saatan", my ass...
On maailma kavala. On se sitäkin, aina välillä. Sen lisäksi se on ihana, ihmeellinen, kiehtova paikka. Aina välillä.
Ei meistä kukaan ole kelvoton elämään. Eikä liian hyvä tähän maailmaan. Maailma on,me olemme aikamme, se on ainoa mikä on edes jotenkin varmaa.
Satu kirjoitti pitkän ja rohkean kommentin eiliseen päivitykseeni, kiitos siitä. Selkeytti paljon omiakin mietteitä. Satun blogista löytyi aarre, erään maaliskuun päivityksistä. Löytyi tällainen lause

“Tuska on väistämätöntä. Kärsimys on valinta.”

Lauseesta lienee vastuussa Dalai Lama jos oikein muistan.

Luin sen, pyörittelin mielessäni ja ajattelin ensin: "niin totta" ja sitten: "tämä lukee tässä blogissa tähän aikaan vuodesta. Maaliskuussa."

Samassa bloggauksessa puhuttiin myös valosta. Ulkona on edelleen viheliäiset miinus kuusitoista astetta (sanoo säänappi koneen työpöydällä). Valo on kuitenkin jo hiipimässä takaisin. Lämpö tulee myös.
Näkee tämän paskamaisen, viheliäisen, ihanan, kiehtovan paikan vähän paremmin taas. Eikä näe mitään syytä ottaa loikkia täältä vieläkään.

Voiko elämästä selvitä eheänä?

..heitti ystävä tänään meilitse, tuon kuolinuutisen tiimoilta. Voiko elämästä selvitä niin että sielu pysyy puhtaana? Miten elää elämä omien arvojensa mukaisesti?

Ensi lukemalta kavahdin. Ajatus ehjänä ja puhtaana tuntui väärältä, elämälle vieraalta. Mietin, minkä kiikarin läpi sen mahdoinkaan lukea.
Ystäväni ei ole itsekäs, omahyväinen ihminen. Miksi tuo ajatus tuntuu itsekkäältä ja omahyväiseltä? Sellaiselta että minäpä en tahdo liata käsiäni tuohon mitä elämäksi kutsutaan.
Hän tuskin tarkoitti sitä.
Elämästä ei voi selvitä hengissä. Entä sitten eheänä?
Ehkä voikin. Omasta puolestani en sitä tahdo.Minun kohdallani eheänä selviämisen hinta olisi elämättömyys. Jotta voin elää, minun täytyy olla valmis törmäämään, kolhiutumaan, naarmuuntumaan, välillä kerta kaikkiaan hajoamaan ja muovautumaan uusiksi.
Ja puhtaus? Elämä tahrii ja ryvettää, ihanteet ja arvot ravistuvat ja ruttaantuvat ja hyvä niin. Ei niitä tulisi pudisteltua ja pöyhittyä, niiden kuosia ja perustoja tarkistettua ja tarvittaessa päivitettyä,jos ne eivät koskaan saisi kyytiä.
Lapsen voi pitää puhtaana, kieltää häntä likaamasta valkoisia käsineitä hiekkalaatikolla. Samalla tulee kieltäneeksi jotain mikä on valkoisia käsineitä tärkeämpää, mutta siitä voi toki olla välittämättä.
Mutta voiko elämää kieltäytyä elämästä? Voko asettaa oman elämänsä arvot sellaisiksi että välttyy itsetutkiskelulta, omien motiiviensa syväluotaukselta?

Mun elämä

Paleltaa, rahat vähissä, ajatus tökkii, aikataulut kaatuilevat. Sitä lienee liikkeellä.

Juuri nyt se tuntuu silti hyvältä.Se kertoo että minä olen tässä.

Ystävä soitti, kertoi uutisen perheenisästä, noin ikäisestäni miehestä joka ei enää ole täällä, vaan päätti muutama päivä sitten poistua omin neuvoin ajasta ikuisuuteen. Jokin kävi liian raskaaksi, jokin rele petti lopullisesti.

Ja minä mietin-mietin-mietin, kuin Nalle Puh konsanaan, että millaiseksi, miten sietämättömäksi pitäisi olemisen muuttua, että tekisin noin.

Onko se hyvä merkki, ettei kerta kaikkiaan keksi?

Toinen herätys samalle päivälle, ensimmäinen oli velkaantumisdokkari, jonka katsoin tallenteista, joissa hyvin minun kaltaiseni ja ikäiseni nainen oli shoppaillut itsensä upoksiin, eikä nouse vielä muutamaan vuoteen. Naisen ajatuskuviot ja defenssit olivat pelottavalla tavalla omieni kaltaisi.

Se oli kuitenkin vain lempeä tönäisy. Tämä kuolinuutinen oli töykeä tyrkkäys - enkä tarkoita tapaa jolla uutinen kerrottiin, ei ei. Vaan uutinen sinänsä.

Ehkä tältä mieheltä oli mennyt kaikki mikä merkitsee? En tiedä. Ehkä loppuelämä tarjosi vain kipua ja nöyryytystä?
En tiedä sitäkään. En saa ikinä tietää. Hän on kuitenkin ystävän ystävä, hänen arkensa on minulle vierasta (mistä preesens? siitäkö kun uutinen on tuore?).
Oli miten oli, jalkojen paleleminen tuntuu nyt yksinomaan tervetulleelta. Palelen, siis olen.

Jos pakkanen jatkuu

..voipi iskeä radiohiljaisuus tähän blogiin.
Meillä on huushollissa ilmalämpöpumppu, alakerrassa lattialämmitys ja vielä varaava takkakin, kaikkia käytetään. Ja kaikista näistä huolimatta eteinen, jossa tämä työpiste on, on jääkylmä, etenkin lattiatasossa.
Ja allekirjoittanut taitaa olla vanha. Siis allekirjoittaneen kroppa, mieli ei vielä edes saa äänestää, luulen.
Kylmyys nimittäin sattuu. Kolottaa, jomottaa, juilii, kalvaa, tekee ihan pirun kipeää. Pohkeissa, nilkoissa, kyynärpäissä, ranteissa, ristiselässä.

Kylmyys jotenkin myös hyydyttää. En ikinä uskonut että näin kävisi, minähän olen aina tykännyt viileästä hellettä enemmän. Liika on kuitenkin liikaa.
Minä olen koko ajan väsynyt. Aivotoiminta ja aloitekyky ovat nekin pakkastasolla. Mitä minulle on tapahtunut?
Olen joulun jälkeen syönyt tietoisen terveellisesti, karsinut viininjuonnin, huolehtinut siitä että joka päivään sisältyy liikuntaa. Ei nyt minkään liikuntapiirakan verran, se on toistaiseksi minulle suorastaan yököttävän iso. Elämä on ollut, jollei nyt askeettista, niin tietoisen terveellistä. Eikä se ole harmittanut.
Harmittaa vain jatkuva kylmyys ja toistaitoinen olo. Vainoharhaanko minä jos yhdistän ne toisiinsa? Selvyyden vuoksi mainittakoon että kirjoitan tätä villatakki päällä, tuplasukat jalassa ja kohta haen sormettomat hanskat jos tämä vielä jatkuu, eli pukeutumisesta ei ole kyse.
Ja olinko se oikeasti minä joka tällaisina talvina 70-luvulla vietti päivänsä luistinradalla ja murtsikkaladuilla, hiihtomerkkejä suorittamassa?? Mitä tapahtui sille minulle? Aikuisen arkiko nuiji sen jalkoihinsa?
Yläkertaan lämmittelemään.

Päivän hyvä uutinen

Pitkästä aikaa piipahdin tauolla olleessa Tarinamaanantai-blogissa ja ilahduin - tarinointi jatkuu.
Ideana siis se että ylläpitäjät antavat kerran kahdessa viikossa, siis joka toinen maanantai, sana- ja kuva-aiheen. Näistä sitten osallistujat kirjoittavat tarinan blogiinsa ja linkittävät sen Tarinamaanantain kommentteihin.
Turha kai sanoakaan että allekirjoittanut odottaa maanantaita 25.1. kuin lehmä kesää. Tarinamaanantai oli siis niinku niin mun juttu!

Uh, joudunkohan laittamaan ensi kertaa sanavahvistuksen tänne? Olen niitä hyväosaisia jotka saavat ehkä kerran vuodessa yhden spämmikommentin blogiinsa ja nyt niitä tuli jo kaksi lyhyen ajan sisällä. Itse inhoan sanavahvistuksia yli kaiken ja olen yrittänyt pärjätä ilman. Seuraillaan.

Helevetinkuustoista!

Anteeksi otsikko, mutta nyt ottaa päähän.
Täällä minä olen autuaasti jumittanut koko päivän kotona, mitään muuta kuin kirjoitellut. Kun olisi pitänyt olla kokoustamassa kirkolla. Kokouskutsu tuli säädetyssä ajassa, minä jopa luin sen ja vielä viikonloppuna ehkä muistinkin. Voi itku!

Pianosta eteenpäin, huh

No niin, löytyi sieltä mielenkiintoisia ja tolkullisiakin käsitteitä Tarinan aika -teemasta. Ellipsiä, tiivistystä, iteratiiviä, repetiiviä. Anakronioiden merkitystä tarinalle kokonaisuutena. Pianosta anakroniat tekivät kaoottisen. Itse tarina oli mielenkiinnoton. IMO. Tapahtumat voivat olla vaikka kuinka elämänmakuisia ilman että niistä kannattaa kertoa tarinaa.
Tämän viimeisen lauseen kirjoitin tehtävävastaukseni loppuun. Varjelkoon kirjallisuustutkimuksen jumala ettei minun tarvitsisi Pianoon enää kajota!

Mitä minä en tajua?

"Tarinan aika ei siis ole sama kuin luonnollinen koettu aika. Silti lukija käyttää tekstin ajan hahmottamiseen omaa tietoaan luonnollisesta ajasta. Mutta erityisesti lukemiseen käytetty aika on tärkeä osa ajan hahmottamista kertomuksessa sillä siitä lukija pystyy havaitsemaan, miten kauan aikaa minkäkin kohtauksen tai henkilön kuvaamiseen käytetään"

Tämä katkelma on kuluneen viikon teemasta, kirjallisuuden proosa-osiosta siis. Ja minussa taistelee nyt kaksi persoona.
Toinen tuntee itsensä tyhmäksi. Se on se jolle tämän kaltainen teksti on jotain suurta ja hienoa ja joka järjettömällä selkärankafiiliksellä kokee olevansa liian tyhmä ja kouluttamaton ymmärtääkseen.
Sitten on se toinen joka näkee tekstin, kuten Kuolleiden runoilijoiden seuran runousopin oppaassa olleen x- ja y -akselin runouden arvioinnin mittarina. Tämä toinen nappaisi mielellään paperin ja viskaisi kattoon.

Kun tämän toisen mielestä tuo boldattu lause on, jollei nyt roskaa, niin elämälle vierasta.

Ihan oikeasti - kuka lukiessaan vaikkapa Da Vinci -koodia pistää henkilöitä järjestykseen: Robert Langdonia on nyt kuvattu puoli tuntia, Sophie Neveauta kaksikymmentä kolme minuuttia ja Bezu Fachea kolmetoista ja puoli minuuttia? Miksi tällainen tieto on tärkeää? Eikö Da Vinci koodia voi ymmärtää ilman sitä? Ymmärtääkö sitä paremmin kun osaa hahmottaa henkilöihin käytetyn ajan?

Kun akateemisesti hyväksi havaittu teksti herättää minussa tällaisia kysymyksiä, niin johtopäätös lienee että minä olen vain liian tyhmä...(tiedoksi niille anonyymeille jotka tässä vaiheessa lukemista naputtelivat kommenttilaatikkoon "sä oot vaan liian tyhmä", eli turha vaiva, tajuan sen itsekin).
Onneksi lähdin tekemään näitä opintoja juuri tämän takia. Oivaltaakseni asioita. Oivallus ei tässä kohtaa ehkä ole juuri sitä mitä sen piti olla, mutta oivallus mikä oivallus.
Niin, sekö että minä olen tyhmä? Ehkä, mutta ennen kaikkea se että tuollainen lähestymistapa lukemiseen on minulle täysin joutavaa.

Virallinen Vahvistus

..kurssille pääsystä puhelimitse tänään. Kurssin nonstop-luonteesta johtuen aloitusaika ilmoitettiin tarkasti maaliskuuksi, brosyyreja tulee kotiin ennen sitä.
Kotona on oudon hiljaista. Pojat kavereillaan, tytär ovensuussa tanssitunnille lähdössä. Mitämitä? Käykö tässä niin että kun mies tulee töistä meitä on vain kaksi lähdössä perjantaikauppaan?
Fiktiota ei tunnu tänään syntyvän. Johtuuko sitten siitä että aloin lukea kauan odottamaani Kadonnutta symbolia (Dan Brownin uutuus) eilen? Vai siitä että vaatehuollon ohella tuli pitkästä aikaa nautituksi annos telkkaria?
Seuraa tunnustus, olen löytänyt TosiTv-ohjelman jota aion katsoa ja nautiskella häpeämättömästi, tavalla, jota oikeasti kauhistelen. Sarja on tämä
Päätä jomottelee tuntemattomasta syytä. Jos menisi lääkitsemään sitä - suklaalla.

Proosaa Pianolla

Kirjallisuusopinnahtelu käynnistyi sekin tällä viikolla. Alkoi proosa, tai siis alkoi jo ennen joulua, viimeinen teema ennen lomaa. Jatkui nyt.
Kaksi ensimmäistä tehtävää sivuavat Raija Siekkisen Piano-novellia. Olen lukenut sen kerran toisensa jälkeen ja jättänyt ensimmäisen tehtävän aiheesta ja pohdin tässä helpottaisiko tehtävien tekemistä jos voisi edes vähän kiinnostua tekstistä. Mutta kun ei. Piano on minusta innoton ja hajanainen kyhäelmä (juuri niin, käytän tällaista rienaavaa sanaa!) luettavaksi.
Pitänee ottaa haasteena. Jos tässä kerran meinaa opiskelemaan ruveta ihan tosissaan niin ei ole yhtään liian aikaista psyykata itsensä sietämään epäkiinnostavia tekstejä.
Tänään oli Nollakakkosella vuoden ensimmäinen partiokokous. "Kaikki pelleili, eikä kukaan saanu tarraa" kuului raportti. No, kyllä se siitä taas. Uskoisin. Ysiseiska puolestaan oli vuoden ensimmäisissä taekwondo-treeneissä ja sai treenikaverilta synttärikutsun lauantaiksi.
Minä innostuin jatkamaan yhtä keskeneräistä peittokäsityötä, torkkupeittoa Ysivitoselle kaksivärisillä isoäidinneliöillä. Ja nyt olen pulassa, kun mistään ei löydy sitä kakkoslankaa. Ei kellään teistä lukijoista sattuisi olemaan joutavana vaaleanpunaista Novita Samosta, voisin ostaa pois? Kaupoissa ei ole enää/vielä, eikä Huutiksessakaan näytä olevan.
Iltaruokana tänään perunoita ja nakkikastiketta. Lounaaksi silppusin kasan kasviksia ja tein tomaattipohjaisen kasviskeiton. Luulin että sitä olisi huomiseksikin lounaaksi, vaan toisin kävi, tytöillekin maistui. Pitänee tehdä huomenna uusi soppasatsi. Sopassa siis porkkanaa, kaalia, sipulia, punajuurta, paseerattua tomaattia, pari valkosipulinkynttä, mausteita. Pyöräytetään kasarissa öljytilkassa kasvikset, lisätään paseerattu tomaatti ja annetaan muhia. Lisukkeeksi lusikallinen virolaista smetanaa, tai siis sellaista Hapukoor-nimellä kulkevaa valmistetta jota saa Prismasta punavalkoisessa purkissa. Nam.

Päiväkahviseuraa kaksin kappalein

Satun kerkeäkielinen pikkuveli ehti naamakirjan puolella jo tästä otsikosta vetää johtopäätöksiä joita ei kärsi lähemmin tarkastella, mutta se Mikalle kaikella rakkaudella sallittakoon.
Pirre ja R kävivät aamusella juomassa kahvikupposet, syömässä rahkapiirakkaa ja ilahduttamassa minua jutuillaan. Eilisen ihmistuntemuskolahduksen jälkeen tämä oli niin laastaria, jotta!

Kaupassa käytiin miehen kanssa, täydennettiin varastoa. Mies on puolikuntoinen, näinköhän alkaa uusi lenssukierros tässä talossa. Ei soisi alkavaksi.

Tai jos tulee niin tulkoon nytjust. Maaliskuussa minä nimittäin ilmeisimmin opiskelen liiketalousjuttuja Porvoon Edupolissa. Taas kerran yritän pätevöityä, eikä se tällä kertaa kaadu ainakaan siihen että lapset on pieniä tai talous ei kestä.

Talous ei siitä merkittävästi kohene, mutta ei romahdakaan (työvoimapoliittista aikuiskoulutusta). Let's face it - toistaiseksi en elä kirjoittamalla, ja mitä tulee opiskeluun niin ruokahalu kasvaa syödessä. Nyt kun ihan oikeasti saa yönsä nukkua. Ja kun isohko kirjallinen sitoumus purkautui, niin..
Eilen kävin tuota kurssia varten haastateltavana Itä-Uudenmaan työ- ja elinkeinotoimistossa joka on paikallistenkin kannalta Hornantuutissa.Ihan tosi, kun nousin bussista Porvoontien varressa, ohitin paikan nimeltä Hornhattula, siis byroota etsiessäni. Ja eksyin, tietysti. Kaiken kaikkiaan kävelyä taisi harha-askelineen kertyä kuutisen kilometriä, ehkä enemmänkin. Osa uppolumessa, eksyin jonnekin tajuttomalle lumenluovutuspaikalle. Soitin että tulossa ollaan, mutta myöhästyn, osaiskohan joku neuvoa..
Osasivat ne. Ja vissiin se rämpiminen teki vaikutuksen, koska kun katselin omia tietojani, oli siellä hyväksymismerkintä, eilen tehty. Virallista ilmoa ei ole vielä tullut, joten ajankohta on avoin, maaliskuuta veikkailtiin.
Se toimisto oli siis vaikea löytää, mutta itse Edupoli on somasti tienvarressa Eestinmäessä bussipysäkin vieressä ja toinen pysäkki on oma kotipysäkki. Lähes ovelta ovelle, puolessa tunnissa; Helsingissä on paikkoja joihin on huomattavasti hankalampi päästä. Matkaa subventoitaisiin ylläpitokorvauksella.

Nyt kun tuo käsikirjoitushomma tällä tavoin rysähti kappaleiksi, on tarkoitukseni viimeistellä Kariston teksti ja kirjoittaa yksi kolmiopokkari ennen kurssin alkua. Eiköhän se suju, jollei mitään ihmehiä tapahdu.

Vihreäthän ne on...silti *kurkkaa peilistä*

Seuraava avautuminen on vain semiavautuminen. Joku saattoi katsoa eilisen A-studion ja osaa yhdistää, detaljeja en rupea nyt tässä selittämään.
Älä ole liian sinisilmäinen, oli tuntematon vastannut kommenttiini Lenkkiä leipäjonosta -blogissa. Vastaus sivusi silloin pokkarikirjoitteluani ja sinisilmäisyyttäni lastenkotielämää kohtaan josta tuolla tuntemattomalla oli rujoja kokemuksia.
Vastasin että romanttisissa pokkareissa saa, jollei jopa pidä, olla vähän sinisilmäinen, tosielämä erikseen. Näköjään osaan olla sinisilmäinen siinäkin. En osaa ajatella että jos joku vilauttaa tilaisuutta joka tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se ehkä onkin sitä.
Petoksista, epärehellisyydestä on kyse. Ei minun, yhteistyökumppanin. Satatuhatta kertaa päivän mittaan olen miettinyt, olenko ehtinyt olla osallinen. En ole. Olen vain tullut harhaanjohdetuksi. Onneksi saan itseni kuiville, ennen kuin olen ehtinyt sotkea elämääni enempiä liikoihin lupauksiin ja mahdollisiin väärinkäytöksiin.
Tavallaan putosin kyllä korkealta. TOisaalta, en odota kovin paljoa ihmisiltä, noin ylipäätään. Se katulapsen sielu, you know. Helpottaa tällaisissa tilanteissa.
Syytettä vasta harkitaan. Silti oma yhteistyöni kyseisen henkilön kanssa loppuu tähän. Parempi varjella nimeään ennen kuin sitä edes on.

Ja sitten vielä sanotaan etteivät lapset syö kasviksia

Olipa eilen perhesynttärit. Tahtoo sanoa että isot tytöt avec, oma porukka, synttärisankarin bestis, isovanhemmat. Ensin juotiin kahvit kakkuineen - enkeli ja paholainen kakkuina - ja myöhemmin raivattiin tilaa lautapeleille ja dippikasviksille. Kurkkutikkuja, porkkanatikkuja ja kukkakaalinnuppuja puolen litran kulhot kukkuroillaan, paprikasuikaleita litranen ja litran taisi sekin kippo vetää jossa oli kirsikkatomaatteja. Puoli tuntia ja jäljellä taisi olla pohjapeitto kahdesta dippitilkasta.
Kaiken kaikkiaan ilta meni mallikkaasti ja synttärisankarilla on kolme uutta Nomination-palaa joululahjarannekkeessa, vähän lisätäytettä lompakossa ja mopokoulu tiedossa. Äiti ei ole vielä lahjaansa antanut..budjetti horjuu,mutta palautuu kyllä.

Huomenna käynnistyy arki harrastuspuolellakin. Pientä viilausta, Nollakakkonen jatkaa partiossa, mutta taekwondo kokeillaan ensin syksynä uudelleen (sanoo mies, ookoo mulle, autottomana en kuskaile...). Ysiseiska niinikään jatkaa partiossa (missä menee raja harrastuksen ja elämäntavan välillä?) ja taekwondossa myös.
Ysivitonen aloittaa uudelleen klassisen baletin. Koska Tanssiopisto antaa tanssin perusopetusta, pitänee kysyä, mikä on tilanne oppilaan kohdalla joka oli viisi vuotta tanssin perusoppilaana (baletti) Itä-Helsingin musiikkiopistossa, mutta ryhmän hajottua on nyt ollut kaksi vuotta poissa. Että voiko päästä perusoppilaaksi uudelleen..nämä on mulle vähän hämäriä kuvioita.
Ensi viikko on melko puuhakas itselläkin. Lomarötväily kostautui, tulee taas kiire kirjallisuustehtävien kanssa, toinen rästi on vieläkin rästissä. Muutakin itsensäkehittämistä tiedossa, niistä lisää myöhemmin.

Onnea 15-vuotiaalle

Kuvan on ottanut vävy ja kuvan julkaisemiseen on päivänsankari antanut luvan.

Fiktiota pukkaa.

Aika ihanaa kun syntyy taas tarinaa. Tällä kertaa novellia Kouvolan dekkarinovellikilpailuun. Aihe pälähti päähän toissapäivänä. Yritin metsästää sitä koko joulukuun, tuloksetta. Toissailta oli todellista matalalentoa, tunsin itseni surkeaksi ihmiseksi jonka kaikki tekemiset ovat joutavanpäiväistä puuhastelua. Ja sitten siellä täällä olevista ajatuksensirpaleet alkoivat liikkua toisiaan kohti ja niistä tuli kuva. Mies vähän kurtisti kulmiaan kun pomppasin ylös "mä kirjoitan vielä yhen jutun muistiin" ja loikkasin koneelle, en suinkaan avaamaan sitä vaan tuhertamaan printterinkokeiluarkkien toiselle puolelle miellekarttaa. Nyt tarina kirjoittaa itseään ulos about sivu kerrallaan.
Ja helpotus on valtava. Kun tuntui että olin kirjoittanut itseni jo täysin suohon, sanonut kaiken sanottavani. Että näinkö pieni se lähde olikin, ehtyi hetkessä. Ei sitten kuitenkaan.

Huoh

Blogiväsymys on aika totaalinen just nyt. Luen siis mielelläni muiden kuulumisia, mutta joko minulle kuuluu niin mitäänsanomatonta etten viitsi niistä kirjoittaa tai niin henkilökohtaista etten niistäkään viitsi kirjoittaa. Tai sitten asioita joiden kanssa en yksinkertaisesti jaksa olla kuin yksisilmäisen subjektiivinen ja eihän sellainen sovi. Pitää olla aikuinen ja katsoa asioita kaikkien muidenkin kannalta.
Vaan nyt ei hotsita. Plääh.
Jotain järkevääkin sai tehdyksi eilen, sentään. Perheilta, kasikolmonen ja vävy käymässä. Syötiin ja pelattiin Cluedoa, minäkin, joka en ole lautapeli-ihminen ollenkaan, innostuin.
Tein brownie-tyyppisen kakun jälkkäriksi, siihen upposi puolet myrkkytummista tryffeleistä joita tuli jouluksi. En ihan tajua tuota tummasuklaa-suositusta. Tai siis joo, tiedän, että siinä on se hyvä mitä suklaassa on, ja kokemuksesta tiedän että se on tehokasta suklaanhimoon mutta että sitä pitäisi syödä MAKEAN nälkään? Se on kitkerää, ei makeaa. Jollei halua syödä karkkia niin mieluummin sitten vaikka jotain hedelmää makean nälkään kuin tummaa suklaata!
Jostain syystä ruuanlaitto on edelleen mukavaa, niiden pakkopullavuosien jälkeen. Selaan reseptejä, kokeilen kasviksilla, erityisen hurahtanut olen tuoreeseen ja alusta asti itse tehtyyn.
Eilen aloitin pölypunkintappajaiset, raahasin meidän aikuisten petivaatteet takapihalle pakkaseen. Tänään jatkan lasten peitoilla ja tyynyillä. Mukavaa sunnuntaita kaikille.

kaksituhattakymmenen

Kai se pitää tämäkin vuosi blogata käyntiin...huomaatteko miten innostuneelta vaikutan?
No ei. En vain tiedä miten aloittaa. Vuoden ensimmäistä bloggausta. Pitäisikö katsastaa viime vuoteen. Ei siinä ihmeellisiä, kirjoittamista, hyvin vähän kunniallista työtä, persaukinen kesä, ihana hääpäiväristeily...on kai niitä muitakin juttuja joista on iloinen ja niitä joista on pahoillaan mutta jääkööt historiaan ja katsotaan eteenpäin.
Vuosi ei ala ihan lupaavasti. Maksusuoritus jolle olin ensiviikon budjettini perustanut viivästyy viikolla. Maksaja oli kauhean pahoillaan ja laskin hitaasti kymmeneen etten sanoisi että "anteeksi" ei maksa laskujani eikä täytä jääkaappia.Koska tarvitsemme toisiamme tänäkin vuonna, pidin turpani kiinni=tyydyin mumisemaan "sattuuhan sitä".

Tipatonta tammikuuta harkitsen. Verenpainemittarin lukema säikäytti. Ja uudenvuodenaattona läträsin punaviinilla sen verran että ei tee mielikään. Ruokavalioremonttikin voisi tehdä hyvää. Ei sillai "nyt minä ryhdistäydyn ja jätän kaikki pahat tapani" Ei sellainen mihinkään kanna.
Sitä paitsi en minä edes tahdo jättää kaikkia pahoja tapojani. Laiskottelua esimerkiksi. Tai uutta tulokasta, peliriippuvuutta. Mainittakoon tässä kohtaa että peli on FarmVille, eli perhe poloiselta ei lähde katto pään päältä äidin addiktion takia.
Mutta mieliteotkin kohdistuvat nyt terveellisiin asioihin, mausteiseen kasviskeittoon joka kiehuu liedellä, kirpeisiin omenoihin, pähkinöihin...hyvä niin.
Ysivitonen täyttää viikon päästä viisitoista! Hurjaa...rahajutun on paree järjestyä ennen sitä tai muuten.
Mitä hyvä vuosi merkitseekin itse kullekin lukijalle, niin sitä teille kaikille. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana vielä tämänkin vuoden, olette tärkeitä.