Kun olisi yhtä helppoa

pestä sotkut kahden ihmisen keskusteluista kuin kasa tuolihuppuja. Niitä minä pesin ja ripustin tänään, koko päivän. Ja ajattelin väärinkäsityksiä. Ihmistä, jota niin kovasti haluaisin yrittää ymmärtää mutta joka onnistui kommentillaan potkaisemaan minua paikkaan johon sattuu, ja tulee aina sattumaan.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?

Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?

Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.