Onko sanatankkausasemia olemassa?

Minusta tuntuu että olen viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tuhlannut omani loppuun. Kirjoja olisi vino pino odottamassa mutta yksikään niistä ei ole sellainen että niistä voisi kiireesti ahmia täydennystä vajeeseen.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).

Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)

Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.

Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.