perjantai 9. huhtikuuta 2010

Väärinymmärryksistä

About vuosi sitten nimimerkki Anonyymi-Antti anaalis...korjaan, analysoi täällä jotain vähän nurjamielisempiä postauksiani. Hän huomautti etten "läheskään aina" kestä kritiikkiä ja epäili ettei internetin kaltainen julkinen ajatustensa jakaminen ehkä vain sovi minulle.
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...

Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.

Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.

Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.

Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.

Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.

Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.

Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.

Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samoja aatteita Reine. Blogin kautta on löytynyt minullekin uusia tuttavuuksia. Joista sinä olet tullut läheiseksi jakamalla nokat vastakkain kanssani niin ilot kuin surutkin.

Voimia siitä on saanut tämäkin matami täällä päässä.

Kovasti ootan seuraavaa nauruterapiaa vaikka milloin lie kun olet töihin menossa.

Kiitos siitä että olet kuitenkin olemassa.

Pirre

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä selitykset ovat enemmän itseä kuin muita varten, niillä valottaa omaa mielikuvaansa asian osalta.

Jos selittää tekemisiään, on usein kyse siitä, ettei ihan kokonaan hyväksy itseään.

Kumpa osaisin valottaa asiaa tarkemmin.

Reine kirjoitti...

Kiitos, Pirre.

Anonyymi, selitykset varmasti ovat ainakin puolittain itseä varten. Yleensä jos joku kysyy minulta, että miten voin tehdä ja ajatella jotenkin jota hän ei omista lähtökohdistaan käsitä, minä yritän selittää ja todellakin se lähtee siitä että kysyn itseltäni siinä samalla; "niin, miksi minä oen hyväksi tehdä ja toimia näin?"

Sitten taas ihminen joka, kuten sanot, "ihan kokonaan hyväksyy itsensä" on minusta...no, vähän epärealistinen kuten se Antin ihan aina kritiikin kestävä ihminenkin. Minä ihmettelen itseäni,omia motiivejani hyvin usein. Minusta se on tervettä.

Joskus luin että on patologista jos ihmisen ihanneminä ja reaaliminä ovat ihan samat ihmisen mielessä. Tuntuu järkeenkäyvältä minulle. Jos olisin täysin tyytyväinen itseeni, miksi yrittäisin kasvaa ja kehittyä missään?