Kun lumi sulaa ja paljastaa ...

Tämä on kertomus keski-ikäisen naisen keskenkasvuisuudesta. Se on myös tarina veitsestä ja likaisesta salaisuudesta joka paljastuu sitten joskus juhannuksena kun lumet lähtevät.

Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.

Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.

Mies on siis sitä lajia että "kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin" jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.

Kiireesti tähän väliin - katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.

Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa...ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.

Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering...ja ne ovat piilossa ihan muualla.

Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.

Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.

En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.

Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan - mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.

Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.

Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.

Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen "oman veitseni", urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta...ja lopulta unohdin koko jutun.

Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.

Ja taas seliseliä - minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: "Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?".

Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.

Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin "minulla oli kerran vähän huono päivä" -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.

Sitä odotellessa.