Koska olen sen arvoinen - rakas ihminen inhoaa tätä mainoslausetta, mutta minä olen alkanut tykätä - suvaitsin itselleni epänormaalia hemmottelua palkintoni kunniaksi. Uuden tukan lisäksi uusi mekko ja jakku, pääsiäisen sukupäivällisille.
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.
Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.
Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Upeeta! Missähän tuollaisia pukukoppeja on? Joista saisi tuollaista itseluottamusta!
Lähetä kommentti