Nauruterapiaa

Sitäkin. Mutta ennen kaikkea ystävien tapaamisen parhautta.

Sitä, kun saapuu paikalle väsyneenä, veitsenterällä ja julistaa heti että en tiedä heltiääkö näissä tunnelmissa yhtään naurua. Ja kun ystävä ojentaa jalanlämmikkeiksi virkatut tossut ja istuttaa sohvaan, istuu itse vierelle ja on lähellä niin että meinaa sulaa itkuterapiaksi. Ihan niin ei käynyt,mutta olisi saanut käydä, eikä olisi haitannut.
Siinä samalla se toinen ystävä puuhaa pöytään kahvia ja syötävää, saan katsella hänen runsasta, herkkuja pursuavaa kirjahyllyään ja sitten istua juomaan kahvia, syömään piirakoita ja kakkua, ja kaloreita ei laske kukaan eikä tarvitsekaan. Ja lopuksi vielä tilkka likööriä ja toinenkin.

Ja juttua riitti, koettua, kommellettua, kuultua ja nähtyä, ja se naurukin raikui, niin hersyvänä kuin vain kolmen elämää nähneen naisen kurkusta, keuhkoista ja sydämestä voi tulla. Ja minä joka tullessani olin ollut surullinen, tyhmä noviisi, olin mukana ja nauroin ja paranin eilisestä itsesäälin ja riittämättömyyden tunteesta.

Kiitos Pirre. Kiitos Ritva. Kiitos miljoonasti.