Tiedän ettei subjektiivisella kokemuksella ole sanansijaa kirjallisessa tutkimuksessa (eri asia sitten mitä siitä seikasta ajattelen, mutta sama se). Pitääkö lähteä siitä että jokaisella tarinan sisäiselläkin tarinalla on merkityksensä?
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...
Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.
Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.
Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti