Pitkä aika viimeisimmästä bloggauksesta. Ei mitään dramaattista syytä siihen; kaikki olemme elossa, terveitä ja jotakuinkin järkevien kirjoissa jopa. Ei välirikkoja kenenkään kanssa, ei anonyymejä jotka saisivat minut vaikenemaan. Asiaakin voisi olla.
Sanat eivät vain jotenkin saa muotoa.
Ja siinähän se oikeastaan tuleekin. Yksi asia on muuttunut ja se on jotain mikä on aina ollut.
Olen amputoinut unelman.Minä en tahdo enää kirjailijaksi.
No niin, nyt se on sanottu. En tiedä lakkaanko ikinä kirjoittamasta. Voisi olla helpompi lakata syömästä (ja sekään ei todellakaan olisi minulle helppoa!)
Mutta jotain kertonee se että aloitin sanomalla "ei mitään dramaattista syytä". Kunhan vain tein päätöksen.
Olen todistanut itselleni pari asiaa. Pystyn kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Pystyn kirjoittamaan tekstiä, jota kourallinen ihmisiä tahtoo lukea, tahtoo kuulla lisää. Se on asia joka tuottaa minulle mielihyvää.
En halua itse olla valokeilassa, minuna, mutta jos voisin palata aikaan jolloin ihmiset istuivat nuotion ääressä kuuntelemassa tarinankertojaa, tekisin sen. Minulla olisi kerrottavaa,jollei joka ilta niin ainakin neljänä iltana viikossa. Loput kolme voisin sitten huilata...
Kirjailijan elämään se ei kuitenkaan tänä päivänä riitä. Maailma on toisenlainen. Tuskin niitä toisenlaisuuksia kannattaa luetella tässä, olenhan kipuillut niitä pitkin syksyä aina vain harvemmiksi käyvissä postauksissani. Pitäisi tavoitella taivaita ja kadehtia niitä jotka niihin ennen minua yltävät. "Minulla on tarina, haluatko kuulla?" ei riitä mihinkään.
En tahdo sitä elämää. En tahdo tuijotella myyntilukuja, kyylätä finlandiapalkintoehdokkaita, ihmetellä miksi tuo ja tuo kirja menestyy, kun eihän se niin hyvä ole, mitä minulta puuttuu kun tuo myy enemmän kuin minä...
Eihän se ole sanottu että ovi siihen K-maailmaan ikinä aukeaisi minulle. Sitä kohti olen kuitenkin pyrkinyt. Nyt lopetan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
No kas. Johan mä nyt saan blogistaniasta vertaistukea joka tilanteeseen...:)
Satusen kanssa viitat viistää maata, sun kanssa... meinasin sanoa että luovutaan luovuudesta ja idealismista, mutta se kuullosti niin kananlihattavalta että jätin sanomatta (vai jätinkö). Tiedän silti mitä tasan tarkoitat, tiedän myös että "vaarana" on että tämä luopuminen vapauttaa luovuusvirran ja ´pojoing` olet jossain kirjavuoresi kuningattarena, ansaitusti :D
Olen itse jotenkin vaan alistuneena MUTTA huojentuneena tehnyt päätöksen ettei minusta ikinä tule kasvatustieteilijää, vaan alan pyöritellä numeroita. Voi tuskan paraus. Mutta rtää on mun uusin taktiikka: se mitä et osaa (koska inhoat sitä), pitää opetella *heikkoa hymyilyä*
Jaksa!
Kuplabublarupla
Sanotaan että kaikkein vaikeinta on luopua unelmistaan. Joskus se vain on ehkä se paras, siinä elämänvaiheessa.
Kun on jotain hellinyt mielessään, varovasti kasvatellut ja odottanut että siitä tulee joskus valmis, on tuskallista myöntää itselleen, ettei joko alunpitäenkään ollut sitä mitä halusi tai.. no sinun tapauksessasi ei ole kyse siitä etteikö rahkeet riittäisi siihen itse työhön.
Ennen oli yrittäminenkin helpompaa. Pistit putiikin pystyyn ja aloit tienata elantoasi. Nykyään on niin paljon byrokratiaa, vaatimuksia, sidosryhmiä ja kaikkea ei-oleellista joka vie leijonanosan sekä henkisestä kapasiteetista, fyysisistä voimista että ajasta. Ja silloin ei ole kyse enää siitä mistä alunperin lähdettiin liikkeelle, siitä, että ihminen osaa tehdä jotain ja haluaa antaa kykynsä muiden käyttöön myymällä itsensä, taitonsa.
Onko muita kuin kirjailijan ammatti jossa voisit käyttää tarinankertojan taitojasi ja kykyäsi analyyttiseen kirjoittamiseen? Toimittaja?
Voisitko ajatella joku päivä vaikka kasaavasi Muuttuneen maailman ja tekevästi siitä kirjan, jos ei omakustanteena, niin Lasipalatsin kirjapisteessä, eikö siellä ollut mahdollisuus, paitsi saada vanhoista kirjoista uutta painosta, myös omista hengentuotteista kooste kansien väliin?
Tai sitten vain kirjoitat blogiin meidän etuoikeutettujen iloksi ja nautinnoksi.
Tai ei.
Aika näyttää.
Tuota tuota, jos haluat kuulla viisaita neuvoja, lopeta lukeminen justiinsa tähän paikkaan. Minulla ei ole niitä tarjolla.
Mutta mutta, tässä vaiheessa mun tekisi mieli ottaa kohtalo-kortti esiin. On ehkä asioita, joihin ihminen ei itse pysty vaikuttamaan, eikä kykene rimpuilemaan vastaan. Saat olla eri mieltä, mutta ehkä se pieni tyttö, joka kirjoitti vauvakirjaansa "kirjailia", tiesi mitä tuleman pitää... Tavalla tai toisella, ajankohta on avoin, mutta ymmärsin kommenttisi myös niin, ettet pakkomielteisesti, ehdottomasti ja puoliväkivalloin pyri tiettyyn tavoitteeseen ja tiettyyn muottiin. Sitä mä nimittäisin realismiksi ja arjen viisaudeksi. Elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen.
Siihen nuotiopiiriin haluaisin mukaan.
Ymmärrän sinua, näilä nykyisillä kirjailijuuden ehdoilla ei tee mieli lykätä itseään markkinoilla.
Ei tiedä, mitä elämä tuo eteesi. Kun lakkaa tavoittelemasta jotain, se voi tapahtua. Kun luovut jostakin, saat. Eikös näin sanota?
Luovuutesi ei kuitenkaan katoa minnekään, helli ja hemmottele sitä tekemällä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Siirrä unelmasi, ajatuksesi ja tunteesi siihen, mitä teet, on se sitten kirjoittamista tai hengittämistä.
Tässä hetkessä eläminen tekee hyvää.
Niin, ja muista kirjoittaa tänne kuitenkin!!
Lähetä kommentti