Muistojen tuokiokuva

Tähtilapsi jakoi blogissaan erään varhaisaamuisen hetken, jonka haluaisi painaa lähtemättömänä mieleensä. Toivon että hän onnistuu, noilla on paha tapa haalistua, valitettavasti, sellainen Brainstorm-elokuvan tallennuslaite olisi korvaamattoman arvokas.
Puhun hetkistä joita tulee kesken tavallisen arjen, joita pienten lasten vanhemmat keräävät kuin helmiä nauhaan ja jotka eivät aina varoita tullessaan. Seisot vaikka jalkapallokentän reunalla, katselet yhdeksänvuotiasta joka pelaa toisten samanikäisten kanssa ja yhtäkkiä mieleen rysähtää tunnemyrsky - tuo on se jonka minä tahdoin tähän maailmaan, jota odotin, jonka synnytin, nuo jalat jotka itsestäänselvästi tallovat nurmikkoa, kuljettavat palloa, ovat ne samat pikkuvauvan jalat joiden helmivarpaita suukottelin, ei-niin-monta-vuotta sitten. Minä jolla on surkea pelisilmä olen saanut lapsen joka osaa tätä, olen luonut ihmisen joka pystyy parempaan kuin minä!

Yhteen tuokiokuvaan palaan kerran toisensa jälkeen, en tiedä mikä siinä on. Yli kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, kuusivuotias, kolmevuotias ja vauva, noin 8 kk. Päivä oli kylmä, sateinen ja tuulinen, mutta ei auttanut, kauppaan piti lähteä. Bussilla mentiin, ostokset hoidettiin ja sitten pysäkille odottamaan paluubussia.
Vaan kävelyreittiä sinne pysäkille ei oltu suunniteltu vaunukansalaisille. Somissa kiviportaissa jotka veivät rinnettä ylös tienvarteen ei ollut edes ratasluiskan aavistusta. Kuusi- ja kolmevuotiaita en uskaltanut lähettää etukäteen portaita ylös.
Eipä muuta kuin isommat tukevasti työntöaisaan kiinni, molemmille puolille ja sitten portaitten viertä, multaista nurmikkoista rinnettä ylös. Jalat lipsuivat kurassa, kauppakassit tavarakorissa olivat luisumaisillaan pois, hauikseni tärisivät rasituksesta mutta päästiin kuin päästiinkin pysäkille, vähän ajan päästä bussiinkin. Olo oli kuin voittajalla.
Kotiin päästyä oltiin kuitenkin aika kylmissämme ja sateen kastelemia. Riisuin vaatteet koko kolmikolla, kunnes päästiin kuivaan vaatekerrokseen, eli t-paitoihin ja alushousuihin. Sitten tälläsin porukan sohvalle, laitoin torkkuhuovan lämmikkeeksi jaloille ja ojensin välipalaksi - keksin? voileipäkeksin? korpun? jokaiselle. Tässä kohtaa muisti pettää, joka tapauksessa jotain mitä pieninkin pystyi ikenillään nakertamaan. Ja sitten pusersin jostain sitä ihmeen lisäenergiaa jolla sain ostokset puretuksi, märät vaatteet kuivumaan ja ruoan alulle, samalla kun lapsikatras lämmitteli peiton alla eväineen.
Ja pahin kylmyys hellitti ja kiire samaten ja yhtäkkiä olin keskellä Hetkeä: kaikki on hyvin. Se mitä pitää tehdä, on tehty ja lapsillani on kuivaa ja lämmintä ja hekään eivät nahistele vaan istuvat tyytyväisinä kuin kylläiset linnunpoikaset pesässään.

Parasta tuossa hetkessä oli se että siinä ei tosiaan ollut mitään ihmeellistä. Se oli palanen ihan tavallista äitielämää ja juuri sitä mikä tekee siitä niin merkityksellistä. Miksi juuri tuo jäi mieleen, on arvoitus. Kolme sohvallaistujaa ovat jo aikuisia, perustaneet oman kotinsa jokainen, mutta erityisesti sadepäivinä se hyvän olon hetki palaa elävänä mieleen.