Ahistus ja pieniä oivalluksia

Maha kunnossa taas - voi vetää niitä yhtäläisyysmerkkejä. Sinne kokoustamaan laahauduin ja kolmeksi kokoukseksihan se meni. Olen siis edelleen vanhempainyhdistyksen hallituksessa, mutten enää rahastonhoitaja. Mikä siivottoman helpottunut tunne. Ja joku toinen hoitaa jäsenkirjepostituksen - olikohan se viimeiset kaksi vuotta kun allekirjoittanut puhdetöikseen sitä teki? Myyjäishomma on sitten toinen juttu, mutta kun se on oikeasti kivaa.

Hoidin kokousahistusta kyseenalaisin keinoin. Nenäni edessä oli esityslista, mutta myös "muistikirja", alias paperipäiväkirjani. Sain sen Marilta heinäkuussa, kauniin kullan ja pronssinsävyisen pikku kirjan ja se täyttyy huikeaa vauhtia. Se on aina mukana laukussa ja työpäivinä ruokatunnin päätteeksi, kahvikupin äärellä siihen piirtyy niitä ajatuksia joita ei blogiin voi laittaa.

Eilen kirjoitin "muistiinpanoja" kokouksesta, sellaisia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua mutta jotka saivat minut nauramaan. Koristelin niitä pääkalloilla ja pirunsarvilla. Välillä vilkuilin vastapäätä istuvan puseron rintanappia jossa luki AIKUISTU! Ehkä vielä kymmenen vuoden päästä muistan paperipäiväkirjaa selatessani miksi siellä aika ajoin lukee: en ikinä! en ikinä! en ikinä!

Tänä aamuna sitten tehtiin tokaluokkalaisen kanssa läksyt. "Kerää erilaisia syksyn lehtiä" kuului tehtävä ja niinpä minä saatoin pojan pysäkille ja kurkotin ne lehdet jotka näyttivät sopivilta mutta olivat liian korkealla. Valikoima ei meinaan ollut kovin houkutteleva. Täällä on satanut niin paljon että metsä tuntuu mätänevän niskaan. Lehdet puhtaaseen muovikassiin jossa oli talouspaperia kosteutta imemässä.

Poika ei varsinaisesti tarvitse saattajaa pysäkille, eikä apua läksyissä. Tällä kertaa se oli äiti joka tarvitsi molempia.

Oivalsin jotain. Kaipaan kotiäitiaikoja. Niitä aikoja kun lapset olivat pieniä. Siis en kaipaa omaa nuoruuttani (paitsi silloin kun kroppakone nitisee ja kiskottelee) mutta niitä aikoja kun joku tarvitsi minua enemmän kuin nykyisin. Tunne ihmetyttää itseäkin, olen mielestäni aina osannut iloita kasvamisesta, irtautumisesta ja itsenäistymisestä. Enkä vieläkään tarkoita sitä että haluaisin sitoa irtautujat takaisin.
Mutta eilen kun tokaluokkalainen tuli kotiin kavereineen koulusta ja minä olin täällä ja kumpikin olivat sateen uittamia ja minä pystytin telineen jolle yhdessä laitettiin molempien vaatteet kuivumaan ja sitten välipalaa ja läksyjä - niin oivallus ikävästä iski. Minä tein ihan yksinkertaisia asioita. Mutta ne riittivät. Minulle ja muillekin.
Ne ajat eivät palaa. Lapset ovat kasvaneet, elämä on uusia haasteita, minun pitää hyväksyä se että joudun lunastamaan paikkani maailmassa uudelleen ja uudelleen. Mutta ikävöidä kai saa?