Kirjoitan, siis en ole

Kirjoittaminen mietityttää tänään, kovasti.
Eilen taisin pienessä viinihönössä blogata jotain siitä miten lukeminen on melkein hengityksenomaista toimintaa minulle. Mainittakoon, että tarkoitus ei ollut mitenkään rehennellä sillä sellaisille joille lukeminen tuottaa vaikeuksia. Sellaisenakin se on joskus otettu, uskokaa tai älkää! En nyt ihan turpaani saanut mutta läheltä liipaisi.

Ei siinä oikeastaan ole mitään sen kummempaa kuin se että olen oppinut lukemaan tosi varhain, ennen neljättä ikävuotta. Silloin siitä tulee taito joka menee vähän samalle viivalle kävelemisen ja puhumisen kanssa. Ei kukaan meistä "asettaudu" kävelemään tai puhumaan. Toisaalta, jokainen joka on elänyt saman katon alla yksivuotiaan kanssa, on nähnyt, miten näitä taitoja harjoitellaan.

Kirjoittaminen ei tällaista voi olla. Se on ajatuksien naputtelua sanoiksi. Sellaisena se saa sitten erilaisia merkityksiä, riippuen siitä mitä, ja kenelle. Täällä blogissa se on omien ajatusten jäsentelyä toisten katsellessa. Huomionkipeyttä, kuten se nimetön kommentoija äskettäin sanoi? Ehkäpä sitäkin. Minä puhun mieluummin peilaamisesta, kuitenkin.
Eli minä kirjoitan. Facebookiin pitääkseni yhteyttä, blogiin selvitelläkseni ajatuksia/kerratakseni päivän tapahtumia, Kolmiokirjalle tienatakseni vähän voita leivän päälle, ja sitten niitä muita tarinoita. Koska ne ovat.
Kirjailijaksi olen halunnut vuosikausia. Minulle se tarkoittaa sitä että joku haluaa julkaista tarinani/tarinoitani kovissa kansissa ja mielellään on ihmisiä jotka haluavat lukea mitä niitten kansien välissä on.

Tarkoittaako se toimeentuloa? Ei. Suomeen mahtuu pieni hyppysellinen kirjailijoita jotka elävät kirjoja kirjoittamalla. Enkä tiedä onko minusta siihen. Ehkä osaan riittävästi, ehkä keksin riittävän hyviä aiheita, mutta kun siihen tarvitaan muutakin ja nykyisin näköjään enemmän sitä muuta.
Ja nykyisin mietin aina vaan enemmän, haluanko enää kirjailijaksi. Kun kirjailijana pitäisi sitten ajatella sitä Miten Myy. Tuntevatko ihmiset minut, olenko esillä, päätyykö kirjani oikeisiin käsiin.

Erityisesti tämä viimeinen - jos haluan elää kirjoittamalla, en saa olla tyytyväinen siihen että yksi, kaksi tai viisi ihmistä jossain päin Suomea saavat iloa, voimaa, elämänuskoa, etc. siitä mitä olen kirjoittanut. Minun pitää oppia asettelemaan sanani niin että joku oikeassa paikassa oleva ihminen kiinnostuu.
Ja minä en halua. En halua. En. Koko ajatus yököttää! Kolmiojutut ovat asia erikseen.
mutta ennemmin vaikka pesen tuoleja lopun elämäni kuin kirjoitan niitä omia tarinoitani niin että ne Myyvät. Toinen juttu tietysti, jos joku haluaisi ostaa tarinan sellaisenaan (ja tämä ei nyt sitten tarkoita että jonkun pitäisi digata raakatekstistä jonka olen yskäissyt luettavaksi, editointi, muokkaus, parannukset ovat eri asia!)
Eikä tämä ole mikään ylevä periaate, mitään ryhdikästä lahjomattomuutta. Vaan sitä ettei se yksinkertaisesti suju niin. Jos yritän kirjoittaa jotain omaa juttua miettimällä miten tästä saisi mahdollisimman houkuttelevan lukijoille, sekä otsalohkoni että sormeni jumittuvat.
Enkä voisi kuvitella, että lukisin toisten kirjoittamia kirjoja peilaamalla omaa kirjoittamistani niihin! Totta kai minä luen miettien onko kirja hyvä vai huono, miten se puhuu minulle ja jos kirja on tökösti tehty, annan itselleni luvan ilkeillä itsekseni tyyliin "miten helvetissä tätä sontaa on menty julkaisemaan".

Mutta siis fiktiiviset kirjat joita luen, haluan pitää lukunautintoina, en oman kirjoittamiseni välineinä. Ja oman tekstini itsensä näköisenä. Ja huomion kirjoittamisessa, en myymisessä.
Eli nyt on käynnissä mietintä siitä, tyydynkö kirjoittamaan, niin kuin tähänkin saakka, pienen lukijakunnan iloksi ja pienestä korvauksesta, vai pyrinkö korkeammalle ja kenen ehdoilla..