...ja minä peukutan. Häiritsi se minuakin, mutta hän ehti ensin.
Bussissa tänään oli kourallinen meitä töistä palaavia ihmisiä, ja toinen kourallinen yläasteikäisiä poikia, joista kaksi viimeksimainittua aloitti keskustelun sählymatsista.
Siihen nähden että ottelua pelattiin vaatteet päällä, sisälsivät kummankin repliikit ällistyttävän paljon v-sanoja. Joku joskus sanoi että tuohon veelläalkavaan pitäisi kai suhtautua nuorten puheessa kuin foneettiseen pilkkuun, mutta kun näiden kavereitten pilkkumääristä saivat kaikki relatiivilauseet ähkyn!
Kanssamatkustaja, ikäiseni nainen, sai tarpeekseen:
- Tiedätteks te pojat että tämä on julkinen kulkuväline? Tarvitseeko meidän muiden kuunnella noita v-sanoja vain siksi että te haluatte kailottaa niitä kaikkien kuultavaksi? Minä en ainakaan halua, joten lopettakaa, olkaa hyvät!
Hiljaisuus. Toinen poika oli jäämässä pois ja kuittasi jotain voi voi -tyyppistä mennessään, mutta toinen totaalivaikeni muutaman pysäkinvälin ja aloitti sitten toisen kaverin kanssa keskustelun paljon siistimmällä suulla.
Minä jäin pois ennen rohkeaa kanssasisarta, katsoin häntä silmiin ja nostin peukkuni ilmaan, ennen kuin menin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti