Pimeyskö se vai mikä..

saa allekirjoittaneen kaipaamaan pyjamapäiviä. Monikossa.
Aamu valkenee joskus vähän ennen kahdeksaa,toistaiseksi. Taivas tänään töihin mennessä tumman lyijyn värinen,tuuli riepotteli lehtiä ympäriinsä. Ihmiset kulkivat kuin myrskyä odotellen. Enkä nyt tarkoita tulipalokiirettä vaan sitä hetkeä kun kaikki on rahdattu myrskykellariin ja on se viimeinen rauhallinen hetki,jolloin katsotaan kaukaisuuteen, että mitä vauhtia se sieltä onkaan tulossa. Ja sulkeudutaan itsekin sinne kellariin. Sellaisia ilmeitä näkyi vähän kaikilla ja sellainen olo oli itsellä.
Pitkät yöunet eivät tuoneet levännyttä aamua vaan päänsäryn ja kaipuun peiton alle. Minä sitten typistin työpäivää varastolla sekä alusta että lopusta - siitä tuo paikka on ihana että sen tosiaan voi tehdä tahtoessaan. Ja sain mukavasti torkahdettua ennen Ysiseiskan vanhempainiltaa.
Seuraa häpeällinen tunnustus. Minä käyn vanhempainilloissa nykyisin vain siksi että osapuolet näkevät että välitän. Ihan oikeasti, se on yhtä mielenkiintoinen kuin työvoimatoimiston alkuinfo. Vanhempainvartit ja oman luokan illat ovat asia erikseen, nuo yleiset vanhempainillat osaa ulkoa jo vuosien takaa ja kaikki info mitä niistä saa on luettavissa paperisesta vuositiedotteesta jääkaapin seinältä tai Wilmasta. Että tässä(kin) asiassa olen kelvoton äiti.
Tai sitten oikein hyvä äiti jos toisin päin ajatellaan - poika on niin tärkeä ja rakas että suostun hänen takiaan lusimaan tilaisuuksia joissa ei minun mielestäni ole mitään itua...heh, taidankin ryhtyä ajattelemaan näin.
Pokkari ei nyt kulje. Näppäimistö jumittaa ja taustahälyä on ihan liikaa. Kiusaus valvoa myöhään kirjoittamassa on suuri mutta tuleeko siitä mitään, on sitten toinen juttu. Pimeys imee minusta ison annoksen aloitekykyä, osan objektiivisuutta, mittavan määrän myötätuntoa ja koko kuormallisen kärsivällisyyttä. Tekisi niin mieli vain heittäytyä sohvalle vellomaan ja katsomaan tallennuksista kaiken maailman sarjoja..