...joka onneksi päättyi tällä kertaa hyvin. Riikka-tyttö (se keravalla kadonnut lapsi) olikin vain luvattomalla junaretkellä. Löytyi hyvässä kunnossa. Mieluummin sääntöjä rikkova ja seikkailunhaluinen lapsi kuin kuollut lapsi. Aina.
Minä en voi sille mitään, mutta nämä lasten katoamiset koen aina henkilökohtaisena kipuna. Jokaisesta kadonneesta lapsesta tulee hetkeksi myös minun lapseni. Universaali äitiyskipinä? Viimeiseen asti jaksoin toivoa Muhammedin tarinallekin toisenlaista loppua (autistinen pikkupoika joka hukkui kesällä venelaiturilla siellä samassa venesatamassa jossa meidänkin pikkupurkki on parkissa).
Ja masokistisesti toivon etten tuota kipua lakkaisi ikinä tuntemasta. Koska luulen että jotain oleellista kuolisi minusta pois silloin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
"Pieni on se äidinrakkaudenpiiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa!" - Sylvi Kekkonen -
Minä tunnen samoin ja olen vannottanut omia lapsiani, ettei ikinä saa karata ja laittaa kännykkäänsä äänettömälle. Että soittaa sitten vaikka ja haistattelee ja sanoo, ettei ikinä enää tule kotiin, mutta soittaa edes sen verran, että tiedetään missä on ja että on hengissä...
Lähetä kommentti