Tämä vuodenaikako sen tekee?
Viime päivien tapahtumat ympärillä ovat olleet perimmäisten kysymysten jysähtelyjä tajuntaan. Katson päiväyksiä ja tiistaina tuli seitsemäntoista vuotta äitini kuolemasta. Haimasyöpä. Kipu ja pahoinvointi olivat infernaalisia, kuolema oli poispääsy. Ja silti, sen ensitieto tuntui siltä kuin joku olisi upottanut pääni jäävesiämpäriin; palelin ja haukoin henkeä.
Kuplan lapsi kamppailee elämästään, äiti minussa pidättää hengitystään, painaa käsiä nyrkkiin niin että kynnet kaivavat jälkiä kämmeniin. Ihminen minussa manaa avuttomuuttaan, haluaisi omata yli-inhimillisiä voimia parantaa.
Ja nyt aamulla tekstiviesti ystävältä joka oli saattanut äitinsä viimeiselle matkalleen. Lähtö tänä aamuna. Ja haimasyöpä tälläkin äidillä.
Eilen oli niin helppoa, niin vapauttavaa paeta jonkun niin arkisen asian kuin ruokakulujen pohtimiseen. Tänään isken hampaani trooppeihin, daktyyleihin ja heksametreihin. Vaikka väkisin.
"Mitä sinua liikuttavat muiden ihmisten asiat?"
Tätä on kysytty minulta kerran jos toisenkin - ei toki näissä yhteyksissä, mutta muutamissa muissa. Kysymys on minusta käsittämätön.
Ymmärrän ihmistä joka suojaa itseään. Teen sitä itsekin. Kietoudun toisten tuskaan ja menetyksiin välillä niin että hukkaisin elämäni ja mielenrauhani jollen vetäytyisi.
Mutta voiko joku ihan aidosti ihmetellä että mitä minua liikuttavat muiden ihmisten asiat? Sen takia että ne ovat "muita ihmisiä"? Ei ole "muita ihmisiä", on vain ihmisiä, kun kyse on inhimillisestä kärsimyksestä. Yksilö- tai yhteisötasolla.
Ja sinä päivänä kun oikeasti lakkaan välittämästä ihmisten asioista siksi että he ovat "muita ihmisiä" niin niskalaukaus ei olisi pahitteeksi. Silloin olen kuollut. Riippumatta siitä hengitänkö ja liikunko. Sydän on lakannut silloin lyömästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Muistan edelleen Tukihenkilön taskumattia, jossa esitettiin nuo tuikitärkeät kysymykset: mikä on motiivisi muiden auttamiseksi?
Tiettyyn rajaan asti on hyvä olla kiinnostunut siitä mitä ympärillään tapahtuu, ja oikealla tavalla huolehtia lähimmäisistään.
Se voi myös uuvuttaa. Jos kantaa koko maailman taakkaa harteillaan, unohtaa usein itsensä.
Puhumattakaan näistä toisen ääripään ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä vain vertailun vuoksi, päteäkseen joko auttajana tai paremmuutta tunteakseen.
Missä kulkee raja? Sen vetänee jokainen kohdalleen.
Muistan myös läheisriippuvaisena ihmisenä al-anonin eräässä kirjassa määritelmän siitä, kuinka sairastunut ihminen ei osaa tehdä eroa toisten elämään sekaantumisella ja heidän rakastamisellaan. Tällainen ihminen ei kunnioita toista sen vertaa, että antaisi tälle luvan pärjätä omin voimin, ei luota tähän niin paljon, että uskoisi tämän pystyvän selviämään ilman hänen apuaan.
Tiedän että sinä, Reine, olet vain hyväsydäminen ja pidät rajat tarkkaan selvillä, eettisesti, moraalisesti ja joskus jopa taloudellisestikin, mutta kunhan pohdiskelin taas ääneen mitä postauksesi toi mieleen.
Hyvä pohdinta, Tipu. Rajanvetämisen sietämätön vaikeus on parempi kestää kuin lähtökohtainen päätös kulkea laput silmillä.
Juu itse kunkin on hyvä tehdä se kysymys välillä itselleen auttamisen motiiveista. Net kun eivät ole pyytettömiä läheskään jokaisella joka apuaan tarjoaa.
Viisasta tekstiä, Reine, jälleen kerran. Hyvää loppuviikkoa toivottelee Alohomora
Lähetä kommentti