Nilkat ja ranteet naarmuilla

...ja nokkosenpolttamilla mutta olo on voittajan, vaikka vadelmia kertyi lähipuskista vain parisen litraa. Väsy voitti ja kömmin kotiin. Tuoreet marjat maistuvat aamupalaksi.

Pokkariurakka on edennyt mutta vielä uupuu tekstiä. Se mitä lopussa tapahtuu olisi kolmella lauseella kuitattu, pitää vain venyttää ne kolme lausetta viideksituhanneksi sanaksi. Ei sen isompi urakka.

Mies oli keittiövuorossa tänään. Piti saada lohta, melkein jo maistoin mehevän kalanlihan suussani, vaan ei. Fisut oli myyty loppuun s-marketista :(. No, sitten grillattiin possunfile ja hornetteja kera lankkuperunoitten ja salaatin. Ei valittamista. Satun bloggaus sai minut haaveilemaan kaalikääryleistä, ehkä huomenissa.

Ja mies parturoi Nollakakkosen hiukset, kaveri näyttää taas hurjan paljon isommalta, on toki kasvanut pituuttakin kesällä. Eihän tässä talossa ole enää pikkulapsia, paitsi naapurin viisikuinen esikoinen seinän takana. Kummasti mies raportoi kun kuulee pihahduksenkin tästä pikkumiehestä. Kehui pitäneensä sylissäkin, kun oli tavannut perheen pihalla. Vauvakuumetta miehellä?

Onpas taas vierähtänyt!

Sunnuntai ja minä kärvistelen suolakaivoksella. Kuusituhatta sanaa pokkaria plus sylettävä,sylettävä oikoluku-urakka. Aikaa neljä päivää ja sekä niska-hartiaseutu että ristiselkä ulvovat protestia. Oikeanpuoleisen lapaluun alla on inhottava, tykyttävä kipupiste, ihan kuin joku yrittäisi kaivaa sinne reikää tylpällä veitsellä.

Tähtilapsi blogissaan pohti säästöhaastetta. Vaikka alkusyksy tietää koulukasperheessä aina ylimääräisiä menoja, ajattelin tarttua haasteeseen, jollei muuta niin karsimalla turhia menoja. Vaikka kyllä ne ylimääräiset tulotkin tekevät ihan hyvää. Eiköhän se kuuden tuhannen pläjäys sanojakin kartu sillä kun miettii pokkaripalkkiota joka ropsahtaa tilille syyskuun kymmenentenä jos saan järkevää tekstiä aikaiseksi.

Viikonloppuna ollaan miehen kanssa roikuttu Kilke-webbikamerassa ja oltu tyytyväisiä siitä että Ysiseiska on leirillä mukana. Niin mukavalta ja hyvin järjestetyltä meno vaikuttaa.

Jos tämä teksti on hajanaista, se johtuu mielenkiintoisesta ilmiöstä. Kun näppis naputtaa se kertoo perheelle että äiti on maisemissa ja kaikilla on välittömästi ihan hirveästi asiaa. Vaikka olisi sitä ennen tuntikausia ollut maisemissa kirjoittamatta eikä kellään olisi ollut yhtikäs mitään sanottavaa! Ajatus katkeaa seitsemättä tuhannetta kertaa. Ehkä on syytä pitää tauko,jättää tämä bloggaus tähän ja lepuuttaa selkää välillä. Venytellä ja niinpoispäin...

Meinasin kirjoittaa että tyypillinen maanantai

...kunnes tarkistin mitä päivää mennään. Puolustuksekseni sanoin että pidin tällä kertaa kaksi arkivapaata joten psykofyysinen allakkani luuli että on viikonloppu ja tänään siis maanantai.
Mutta siis joo, tässä torstaissa on aika hyviä maanantain aineksia. Aamuherätys oli viittä vaille haudasta nousemista ja yllättäen lanneselkä taas temppuili siihen malliin että portaat kiipesin hammasta purren. Buranaa kehiin, edessä oli varastopäivä. Menihän se päivä ihan ookoo, tuoleja tuli putsattua, selkä ei juurikaan kiukutellut ja hikeä valui vain normaalimäärä, vaikka päivästä ennusteltiin 36-asteista.
Kai sitä voisi sanoa että tuuria oli loppupäivässäkin. Kaupasta piti tuoda printteripaperia jotta saan novellini printattua (done) ja samalla sitten nappasin prismasta mehutiivistettä, mountain dewiä ja litran jogurttia. Onneksi muovikassista petti pohja vasta kotipihalla eikä mikään mennyt rikki.
Ja omaan miljoonalaukkuun oli sitten unohtunut aurinkorasvapurkki ja sen korkki oli kiertynyt mystisesti kohtalokkaat puolitoista kierrosta vastapäivään. Purkki oli totta kai melkein täynnä joten laukussa lainehti kolmisen desiä maitomaista suihkerasvaa joka tuoksuu miellyttävältä iholla mutta aika ällöttävältä lompakossa. Siinä sitä sitten putsattiin ja kuivattiin pakallinen muovikortteja - kaksi maksukorttia, kaksi kanta-asiakaskorttia ruokakauppoihin, kirjastokortti, HSLn matkakortti, henkkari jossa on Kela-ominaisuus, vaatekauppojen asiakaskortteja, makuunin kantiskortti, Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortti, jne. Rasvan tuoksu pinttyi käsiini. Ja kun mies kerran tahtoi että juuri minä kuorin soppaperunat niin auta armias, jos se valittaa että perunoissa on kumma maku niin MINÄ PUREN!

On tässä päivässä yksi mukavakin homma tiedossa. Jahka saamme syötyä, ryhdymme kirjoittamaan koko perheen voimin kirjettä leiriläiselle. Silti päivän paras osuus taitaa olla se kun se loppuu.

Tää on taas niin tätä!

Joenpolvi-kilpailun deadline on ensi viikolla.

Sain just muokattua seitsemän novellin setin jonka sinne meinaan lähettää ja rupesin printtaamaan. Sivuja yhteensä kahdeksantoista. Viiden jälkeen tuli stoppi. Paperi loppu.

Ja juu, totta kai, loppu koko talosta.

Tässä talossa ei enää YKSIKÄÄN SIELU HAE PRINTTERISTÄ PIIRUSTUSPAPERIA! ETTÄS TIEDÄTTE! NIH!

Partiolainen pakkasi rinkkansa ja lähti

...Kilkkeelle

Tämä on nuoren miehen liki kuusivuotisen partiotaipaleen suurin tapahtuma. Suurjuhla Tampereella oli sekin iso, kyllä, mutta tänne tulee väkeä ympäri maailmaa. Oliko se nyt järjestyksessä kuudes finnjamboree. Alaleiri on Tuikku.

Ja vaikka kesäloman viimeiset pari viikkoa on mennyt vuorokausi nurinpäin datatessa niin yllättävän pirteänä oli lähtijä kello viisi neljäkymmentäviisi pystyssä tänään. Kun viime aikoina on aina silloin tällöin havahtunut aamuyöllä siihen että joku menee yläkerrassa keittiöön (me nukumme alhaalla mutta puulattia kopisee)kolmen maissa eikä se olekaan hypoileva isosisko vaan dataava pikkuveli :O. Ja sitten sitä käy sihisemässä obligatorisen "Tää ei oo mikään aika valvoa sun ikäselle!" ja saa vastaukseksi "joojoo" ja sama homma toistuu seuraavana päivänä...aina välillä tuntuu että tässä kämpässä on lähes 24:n tunnin päivystys, minä kun herään reilusti ennen kuutta normiaamuina.

Koska nuorimies on leirillä, on äiti jakanut aamulla kaupunkilehtiä. Tuntuu jäsenissä, kyllä vaan. Kun vielä iltapäivällä menin vadelmapuskia koluamaan, nokkosbarrikadeja uhmaten *raapii nokkosenpolttamia säärissä*
Huomenna olisi työtöitä ja pokkarista uupuu vielä 8000 sanaa ja oikoluku. Aikaa viikko. Eiköhän se. Mieluusti sen oikoluvun delegoisin jollekin toiselle, on sen verran sylettävää touhua. Eikä sitä huomaa omia virheitään kun on tahkonnut tekstiä silmät ristissä päiväkausia.
Mies tekee lähtöä lakisääteiseen näkötarkastukseen. Koska partiolaisen sisaruksetkin ovat kumpikin suunnallaan, taidan minä katsoa jotain lapsille sopimatonta tallenteista. Sitten ruokaa laittamaan. Iltaruuaksi tänään risottoa.

Kukin tulkoon uskollaan autuaaksi, mutta...

Minä en ole ateisti. Se on jotain mitä elämänkatsomuksestani tiedän. Siitä ei kannata yrittää väitellä kanssani vaikka kuinka tekisi mieli. En lähde mukaan - olen täysin vakuuttunut siitä että elämä jatkuu sen jälkeen minkä me kuolemana koemme. Siitä miten se jatkuu, en osaa sanoa. Paremmin osaan ehkä sanoa ne mitä EN ole, kuten vaikka muslimi tai scientologi. En myöskään usko että Totuus missään muodossa on minun, sen enempää kuin kenenkään muunkaan hallussa. On elämänkatsomuksia joissa on jotain mikä resonoi minun kutsuuni. Ei kuitenkaan mitään mikä hahmottuisi The Näkemykseksi.
Ja haluaisin vilpittömästi ajatella että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi mutta kun.

Entä jos joku uskoo olevansa oikeassa katsomuksineen ja kaikki muut ovat väärässä joten väärässä olevat pitää hävittää. Ei. Eiei.

Tai vaikeampi - entä jos joku uskoo omaan maailmankatsomukseensa siinä määrin että kokee asiakseen julistaa sitä kaikille ja yrittää saada kaikki ajattelemaan siten kuin vilpittömästi uskoo oikeaksi. Onko tällaisella ihmisellä oikeus toimia uskonsa mukaisesti?
Minä voin ymmärtää sitä, kyllä, mutta en hyväksy enkä oikein siedäkään sellaista. Taustaksi, seuraan muitakin blogeja kuin nuo sivussa mainitut ja yksi on nuoren, ahdistuksen ja syömishäiriön kanssa kamppailevan naisen blogi. Tämä tyttö on kerta toisensa jälkeen sanonut olevansa ateisti, pyytänyt kauniisti ja vähemmän kauniisti että ei Jumala- ja Jeesus-juttuja hänen kommenttilaatikkoonsa, kiltit.
Anonyymejä ilkeilyjä hän saa paljon, ja kaikkihan niitä saavat. Minä pidätän hengitystäni aina kun postilaatikkooni kopsahtaa kommentti otsikolla Anonyymi. Yleensä siellä on joku rakas tuttu joka ei ole jaksanut kirjautua, tai joku mukava joka haluaa pysyä nimettömänä. Nillittäjiä ei ole viime aikoina näkynyt *koputtaa puuta*
Jotenkin kuitenkin anonyymi ilkeily tuntuu vähemmän pahalta kuin hersyvä myötätunto joka on täynnä hyvää tarkoitusta, mutta jonka esittäjä sivuuttaa tämän kirjoittajan toivomuksen, kerran toisensa jälkeen toistetun. Että ei Jumala-juttuja, kiitos.

Vaikka en siis itse ole ateisti, niin minua ei toisen ateismi ahdista, ei pelota että toinen joutuisi jotenkin kadotukseen tai muuta. Ja siksi loukkaannun tämän kirjoittajan puolesta, kun hänen maailmankatsomuksensa, mielipiteensä ja toivomuksensa tallotaan hilpeästi jalkoihin, myötätunnon ja tuen nimissä ja vielä Jumalankin nimissä. Anonyymi ilkeily on puhtaampaa, IMO. Toisen erilaista ajattelua pitää minusta kunnioittaa, etenkin jos toinen on selkosanaisesti laittanut rajat tälle asialle.
Ja se siitä, en mene rikki jos joku ajattelee toisin.

Lisää tykästyksiä

Jäin nyt kiinni tuohon tykkäämiseen. Siitä tulee hyvä mieli, joten Tähtilapselle kiitos kun tyrkkäsit ajatuksen liikkeelle. Tässä taas jotain, ei missään prioriteettijärjestyksessä sinänsä..

Fazerin Rustiikkileipä. Ehdottomasti oivariinilla siveltynä.

Taikapeitto. Jokunen vuosi sitten löytyi ihan simppelisti JYSKistä vaaleanruskea fleece-mikrokuituhuopa. Ihan ehdoton peitto, ei sellaista säätä olekaan ettei uni tulisi kun tuon alle käpertyy. Se on aina ihanan sopiva, lämmin, muttei liian kuuma.

Viipaleita-blogin nostalgia-tarinat. Äidin ja tyttären yhteisprojekti, hersyvää arkipäiväkuvausta. Saavat jo aikaan paniikkia: MITÄ MÄ SITTEN LUEN KUN NUO LOPPUU???

Tytärteni miesmaku Mulla on kaksi vävyä, parasta A-ryhmää (voiko itseään tässä kohtaa kadehtia?)

Kuorintahanskat ja ruusu-suihkuvaahto. Äippäpäivälahja Esikoiselta, saunapäivän ylellisyys.

Tämän kesän sovittu ohjelmisto. Niitä on ollut aivan ala-arvoisia, suhteellisen hyviä, ihania mutta niin stressaavia. Mutta tämä heinäkuu on ollut huippu. Teemana on ollut hyvien ihmisten kohtaaminen. Tapasin Satun, tapasin Pirkon, tapasin Polgan ja huomenna Pirkon ja Marin. Looking forward to it...

Fiktiota välillä olkaa hyvät!

Eli tässä on se antologiaan päässyt rikosnovelli


MURHATTU MIELI

Käsityöpussi

Reine T

6.1.2010

 
- Otan osaa isänne kuoleman johdosta, nuori sairaanhoitaja sanoi. - Pahoittelen että tällaista vielä sattui surun päälle.
- Sitä äijää on turha pahoitella, Pirita tuhahti.
- Anteeksi, nyt en tainnut kuulla…
Hoitajan hämmennyksen nähdessään Piritassa ailahti myötätunto ja hän korjasi: - Sitä asiaa on turha pahoitella. Löysitte äidin ajoissa, saitte minuun yhteyden. Se on tässä tärkeintä. Älkää te minun surustani huolehtiko. Kertokaas nyt vielä, miten te äidin löysitte!
- Se oli kolme päivää sitten. Siitähän on reilu viikko kun isänne - poistui..
- Kuoli, korjasi Pirita.
- Kuoli, niin. Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät. Huonomminkin olisi voinut mennä, olisi voinut maata koomassa vaikka kuinka kauan..
- Äidistä, kiitos! Pirita ei sanonut muuta, ja hoitaja jatkoi, hiukan loukkaantuneen oloisena.
- Äitinne oli hänen luonaan, loppuun saakka ja pysyi sairaalalla kunnes hänet kyydittiin sieltä kotiin. Isänne kuoli siis varhain sunnuntaiaamuna ja taksi toi äitinne kotiin sunnuntaina puolen päivän aikaan. Kuljettaja sanoi saattaneensa hänet sisälle asti ja jättäneensä eteisen penkille istumaan. Siitä penkiltä minä hänet löysin, keskiviikkoaamuna. Tieto isänne poism-, tuota, kuolemasta tuli jo maanantaina mutta vasta keskiviikkoaamuna minä kerkesin käymään, hakemaan niitä isänne apuvälineitä, ja mittareita.
- Ja äiti istui penkillä? Edelleen päällystakkisillaan? Pirita kysyi.
- Kyllä vain. Jalkojen juuressa oli lätäkkö. Ensin minä luulin että hän oli, tuota, laskenut alleen, mutta sitten katsoin tarkemmin. Lumi oli sulanut kengistä. Ei hän ollut syönyt eikä juonut. Soitin sairasauton. Aluesairaalassa nesteytettiin ja tarkkailtiin ja sitten soitettiin teille, kun kotiutettiin.
- Ihanko tosissanne meinaatte, Pirita sanoi, -, että vanha ihminen, joka istuu kolmatta päivää siinä mihin taksi hänet pudotti, kykenee palaamaan kotiin, pitämään huolen itsestään?
Hän pudotteli sanat yksi kerrallaan, kuin kylmät kivet. Hoitaja puolustautui:
- Teidän äitinne on perusterve. Lääkäri katsoi että hänen käy töksensä johtuu miehen kuoleman aiheuttamasta sokista. Kun äitinne pystyi taas puhumaan, hän oli täysin orientoitunut, pyyteli kovasti anteeksi ja halusi ehdottomasti kotiin. Tulimme siihen tulokseen että hän tarvitsee nyt ennen kaikkea läheisten tukea.
Viimeisen lauseen kohdalla hoitajan ääni terävöityi, velvoitti. Pirita huokasi.
- Lähimmäinen on nyt täällä. Toistaiseksi. Kokonaan en pysty jäämään, Pirita sanoi. - Joten aletaan selvitellä äidin realiteetteja. Jättäkääpä numeronne, niin katsotaan ne teidän käyntikerrat myöhemmin.
Se ei ollut pyyntö. Pirita ei ollut perinyt anteeksipyyteleviä geenejä äidiltään.
Hoitaja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen nähdessään Piritan katseen. Kun hän oli suoriutunut ulos, Pirita meni katsomaan äitiä.
Äiti oli nukkunut hänen tullessaan, mutta nyt se istui sohvalla, neuloi sukanvartta. Teevee oli auki, hienolta 40-tuumaiselta lättäruudulta saattoi nähdä Pihlajakadun maailmaan.
- Uusi telkkari, Pirita huomautti ja istahti sohvalle äitinsä viereen.
Äidin katse nytkähti häneen, silmien ilme kuin säikähtäneen jäniksen. Anteeksipyynnöt pyrkivät jo suupielistä. Piritaa tympäisi yhtäkkiä.
- Isäsi tämän halusi. Voi katsella hiihtoja ja jääkiekkoa. Jeremias sen tänne toi ja laittoi viikko sitten paikoilleen. Että voisivat niitä MM-kisoja keväällä sitten..
- Äiti. Pirita keskeytti. - Miten sinä jaksat?
-En minä oikein tiedä..kauheeta kun minä sillä lailla istuin ja istuin vaan. Onneksi se terveyssisar tuli. Ihan kuin olisin nukkunut. Ei minulla ollut nälkä,ei sattunut, ei ollut kylmä. Vesi lorisi lattialle ja ajattelin että pitäisi sitä pyyhkimään, Veikko jos näkee niin suuttuu..mutta kun en saanut itseäni irti, en mitenkään.
Äijä unohti antaa sulle luvan liikkua, Pirita täydensi, mutta vain ajatuksissaan. Ääneen hän sanoi:
- Kävin kaupassa. Mitäs ruokaa minä laitan?
- Mikä päivä tänään on? Lauantai. Lauantaina lämmitetään sauna ja syödään makkaraa.
- Niin mutta mitä sinä tahdot? intti Pirita.
- Makkaraa. Niinhän minä sanoin? äiti katsoi kummissaan.
Pirita luovutti.
Äidin oli selvästikin vaikea olla, kun Pirita käski hänen istua sohvalla sillä aikaa kun hän laittaisi ruokaa. Mutta Pirita kovetti sielunsa. Äidin elämä äijän peukalon alla oli ohi ja uuden olemisen malli piti löytää.
Käsityöpussista hän ei saanut äitiä kuitenkaan luopumaan. Pussi oli Piritan itsensä tekemä, haalistunut jo. Äidillä oli aina sukanneule kesken. Äijä oli nalkuttanut äidin kaikista henkilökohtaisista ostoksista - joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, oli ollut sen mielilausahdus - mutta neulominen oli äijäistäkin ollut tuottavaa. Äiti neuloi sitten aina - sukkia, lapasia, pipoja, kaulahuiveja. Lämmikkeeksi heille kaikille.
Pirita oli jossain vaiheessa tuonut äidille jokusen neulelehden; niitä oli ollut Stockmannilla. Kiiltäviä, ylellisen paksuja lehtiä joissa oli ollut ohjeita. Eräänä kesänä käydessään kylässä, hän oli löytänyt lehdet pinottuna vintille. Jotkut niistä olivat vielä muoveissa. Ei minulla ole aikaa lueksia, äiti oli sanonut ja väistänyt hänen katsettaan. Pirita oli purrut hammasta ja katsonut kauluspaitapinoa joka äidillä oli käsivarrellaan. Matka kävi kohti keittiötä ja nurkkaa jossa oli silityslauta. Ihan liian matala äidille, siitä sai selkäkipuja, mutta uusi oli turhuutta. Sanoi äijä.
Voisi hakea ne lehdet vintiltä. Samoin voisi hakea sen vielä muoveissa olevan silityslaudan jonka hän oli ostanut seuraavaksi jouluksi äidille.
Illalla he katsoivat yhdessä teeveetä. Sieltä tuli sarja rikospaikkatutkijoista. Tutkimuksen kohteena oli miehensä tappanut vaimo jonka syyntakeisuutta pohdittiin.
Kumma kyllä, äiti halusi katsoa jakson vaikkei tykännyt rikossarjoista…kai? Äkkiä Pirita tajusi ettei hän oikeastaan tiennyt. Telkkarissa kun pyörivät äijän kanavat, vuodesta toiseen.
- Tykkäätkö sinä tuosta? hän kysyi kokeeksi. Äidillä meni hyvä tovi hakemiseen, mutta ajatus asiasta löytyi lopulta:
- No en minä tiedä. Tämä juttu kiinnostaa. Miten nuo lapset tuolla lailla. Haukkuvat äitiänsä kun se ei osannut tehdä mitään oikein.
- No, sehän on selvää, Pirita sanoi. - Isältään ne sen ovat oppineet, mollaamaan äitiään.
- Ihme mies se on ollutkin, ei kumma vaikka vaimo tuollaisen tappaisi. Katso nyt tuotakin..
He katsoivat kuvaruutua jossa nainen seisoi tip top - siistin makuuhuoneen vaatekomerolla, ripusti paperinsileitä paitoja henkareilla tangolle ja mittasi henkareiden etäisyydet viivottimella.
- Sähän olet ihan samanlainen! Se vain pääsi Piritalta, ja melkein tahtomattaan hän jatkoi: - Itse laitat pyyhkeetkin liinavaatekaappiin määräjärjestyksestä. Tummasta vaaleampaan.
- No, onhan se siistin näköistä. Ja onhan minulla aikaa.
- Ja pelkäät että isä motkottaa, täydensi Pirita.
- Älä nyt hupsi! Eihän me, enhän minä ole tuollainen…
Viimeinen sana tuli hidastettuna, ikään kuin oivalluksen venyttämänä. Pirita kumartui katsomaan äitiä, odotti. Mutta äiti ravisti itsensä irti, sukkapuikot kilkkuivat taas kuin viimeistä päivää. Kaksi lankaa, musta ja valkea, katosi pussiin.
Teeveen nainen vapautettiin. Ei ollut täydessä ymmärryksessä. Mikäpä siinä. Hulluna ja yksin oli tällä naisella helpompaa kuin niiden kanssa joita piti perheeksi nimittää.

- Jos minä pitäisin ne lomapäivät nyt? Pirita sanoi Teijolle puhelimeen. - Pomo jo patisteli pari viikkoa sitten, nyt voin ilahduttaa sitä. Miten te pärjäätte siellä?
- Mikäs meillä täällä? Sinua ikävä, tietty, mutta äitisi tarvitsee sinua nyt. Likkojen kanssa vuorotellen laitetaan sapuskaa. Annikaa olen vähän joutunut patistelemaan, meinaa jäädä meikäläisen niskoille tiskit jo nyt. Ei kai sillä se koeviikko vielä?
- Kahden viikon päästä vasta, rauhoitti Pirita. - Siihen mennessä sumplin nämä kotiavut täällä, katson mitä tarvitaan. Jerelle meinaan soittaa myös, olishan se kohtuullista että ne Sinjan kanssa kävisivät äitiä katsomassa useammin kuin kerran lähempänä asuvatkin.
- Älä kulta odota Jereltä liikoja, Teijo sanoi varovasti. Pirita hymähti. Eihän hän.
- Soittelen sulle illalla, pitää mennä ottamaan makaronilaatikko uunista. Likoilta terveisiä.
- Sano takaisin, Pirita kehotti. Hän laski kuulokkeen paikoilleen ja meni olohuoneeseen.
Äiti purki sukanvartta. Musta lankakerä hyppysissään hän keri ripeästi kippuroitunutta lankaa. Valkoinen kerä oli visusti pussissa. Piritan huomatessaan hän hätkähti.
- Tuli virhe raitakuvioon, hän sanoi, posket läikikkäinä.
- Ei sinun tarvitse selitellä, Pirita sanoi hellästi. - Isä on poissa. Ei kukaan vaadi sinua joka asiasta tilille.
- Sinä et kovin kauniisti ajattele isästäsi, Pirita.
- En niin, Pirita myönsi. - Pisti niin vihaksi se millainen hän oli sinulle. Ja minullekin joskus. Minä opin räksyttämään vastaan.
- Sehän sen Veikon aina hirmutti, äiti huokaisi. Hän napsi puikon toisensa jälkeen sukanneuleesta pois, purki loputkin ja pyöritti kerän napakasti valmiiksi. Sitten hän laittoi sen pussiin.
- Purit sitten koko sukan, Pirita huomautti.
- Katsohan, niin purinkin. No, aloitanpa alusta, tällä kertaa valkoisella.
Äiti oli ollut jo laskemassa käsityöpussia kädestään mutta muuttikin mielensä. Puikot ilmestyivät taas työn karhentamiin käsiin joissa oli ryhmyjä nivelissä. Pirita muisti kädet hoikkasormisina ja nuorina. Aina karheina, mutta lämpiminä silloin kun paleli ja viileinä silloin kun otsaa kuumotti.
- Muistatko kun mummo lahjoitti sinulle rahaa? äiti sanoi äkkiä. - Kun olit hakemassa kauppaopistoon. Että pääset täältä pois, Jyväskylään. Sait niillä takuuvuokran maksettua ja asumiskulut ensimmäiselle vuodelle.
- Muistan, joo.
Pirita ihmetteli miksi äiti otti asian puheeksi nyt.
- Papan kuolinpesä jaettiin silloin. Minun pyynnöstä. Isäsi olisi halunnut sinut töihin heti koulunpenkiltä. Että voisit asua kotona. Minä menin äidin luo ja pyysin kuolinpesää jaettavaksi. Että saatiin sulle ne rahat. Saatiin sut täältä pois. Veikko ei sitä ymmärtänyt mutta äiti piti päänsä siinä asiassa ja suunsa kiinni minun osuudesta.
Piritalle nousi pala kurkkuun.Äijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa tyttären kouluttaminen. Turhaa rahanhaaskausta hänestä. Jos jonkun koulutukseen kannatti satsata niin Jeren. Mitä siitä vaikka Jerellä ei lukuhaluja ollutkaan.
Äitikö sitten oli auttanut häntä? Äiti oli halunnut auttaa hänet pois kotoa. Hän oli lähtenyt ristiriitaisin tuntein; riemua kun pääsi äijästä, huolta äidin puolesta. Kuka nyt seisoisi välissä kun isä taas aloittaisi?
Hän oli käynyt koulunsa, valmistunut laskentamerkonomiksi, pyrkinyt kiintiössä kauppakorkeaan ja päässyt, ja oli nyt taloushallintoekspertti. Äiti oli pärjännyt, jotenkin. Pirita tapasi Teijon, tytöt syntyivät, kasvoivat. Jere perusti perheen, hänkin. Tavattiin jouluina ja juhannuksina. Yleensä täällä, äijä ei halunnut kotoa mihinkään, eikä sitten äitikään tietenkään saanut lähteä.
Äijän diabetes oli vähän kerrassaan pahentunut niin että tämän piti jäädä varuskunnasta eläkkeelle, tuli kuolio, toinen jalka amputoitiin. Äiti oli entistä enemmän jumissa kotona, äijä entistä pahapäisempi, muttei liikkumiseltaan voinut enää hengittää äidin niskaan koko ajan. Se pieni lohtu Piritalla oli kun hänen kätensä olivat äidin auttamiseksi sidotut. Mitään ei kannattanut ostaa, se pantiin hyllylle pölyttymään, ei käytetty. Mihinkään ei äitiä voinut viedä virkistymään. Äijä oli tehnyt hommansa hyvin, äiti oli itse oppinut rajoittamaan itseään. Hän itse tyssäsi kaiken - ei hän ehtinyt, ei hän voinut, Veikko tarvitsi häntä, ei häneen kannattanut rahaa tuhlata.
Ja nyt oli äijä poissa ja elämisen malli pitäisi löytää.

- Mitä mä siellä osaan tehdä? Jos äiti kerta on vaan.
Kummasti kolmekymppinen veli kuulosti märisevältä esiteiniltä edelleen, sellaiselta kuin hän oli ollut Piritan muuttaessa Jyväskylään.
- Juttelet sille. Olet sen kanssa. Teet sille ruokaa.
- Ruokaa, siissusmaria! Tiedät kuule pirun hyvin että mä poltan teevedenkin pohjaan. Mulla on akka sitä varten että ruokaa laittaa. Mä oon kuule töissä..
- Just just. Sä oot töissä Ei se äijä tainnut sittenkään kuolla, Pirita ei malttanut olla lohkaisematta.
- Mitä toi oli olevinaan? Jeren ääni oli närkästynyt. Pirita näki veljen sielunsa silmin; puuvillapaidan kauluksessa bolasolmion, väistyvän hiusrajan, leukaparran. Farkun vyötäröstä pursui alkava mäyräkoiramaha ja jalassa todennäköisesti oli buutsit, jotka tahrivat vastasiivotun lattian. Akka oli myös lattianpesua varten, siltikin vaikka Jeren vaimo kävi töissä. Pitäisi soittaa Sinjalle. Jutella sen kanssa. Kun nyt ehtisi
- Sä olet Pirre aina vaan pahempi suustasi, Jeren ääni oli ilkeä. - Vaihdevuodetko sulla pukkaa? Ihme että Teje sietää tuollaista akkaa.
- Se on kato mies, Pirita sanoi ja napsautti punaista luurinkuvaa.
Pirita havahtui yöllä. Piti mennä vessaan. "Mistä tietää että nainen on tullut keski-ikään? " "No siitä että 'kolme kertaa yössä' tarkoittaa vessareissujen lukumäärää". Hän ja työkaveri olivat hirnuneet jutulle toimiston aamukahvilla, ei niin kovin kauan sitten.
Teevee kuului olevan päällä.
Pirita katsoi kelloa: puoli kaksi. Äiti oli ilmeisesti valvonut teeveen äärellä? Eikö se saanut unta, kun isä ei ollut vieressä kuorsaamassa?
Hän hipsutteli villasukkasillaan olohuoneeseen. Äiti oli tosiaan nukahtanut, kädet sylissä, villasaalin alle käpertyneenä. Teeveessä soi mitäänsanomaton musiikki, ruudulla tekstiteevee-uutisia.
Kaukosäädin oli teeveetason päällä. Pirita astui sohvan ja nukkuvan äidin ohi.
Hänen jalkansa tallasi jotain pehmeää,myötäävää. Sohvatyyny. Sitten sukan alla rusahti heikosti, mutta silti pahasti.
Äidin käsityöpussi! Mikä siellä oli, pieni, kova särkyvä? Puikot olivat käyttämättä, luisuneet lattialle. Pirita nosti pussin ja käsi osui johonkin märkään, pieneen, märkään öljyiseen tahraan joka haisi kummalta, kuin lampaanrasvalta. Villanhoitoainetta? Mutta kun lanka oli halpaa markettinovitaa, tekokuitua alusta loppuun.
Pirita vilkaisi äitiä varovasti; ei tämä ei ollut herännyt. Hän hiipi pussin kanssa keittiöön. Piti katsoa mikä oli rikki, olivatko langat pilalla..
Musta kerä oli tahriutunut öljyisestä nesteestä ja kun pirita tarttui siihen, hänen kätensä tapasi jotain terävää. Varovasti hän eritteli lankasäikeitä ja löysi pikkuruisen lasiputken pohjan. Tyrmistyneenä, mutta edelleen varovaisin sormin hän jatkoi etsimistä; putken toinen pää, oranssilla muovikorkilla suljettu , kaivautui esiin. Sormet väistelivät pienen pieniä sirusia, ja tapasivat vielä kaksi ehjää putkea. Pirita keinotteli putket kerän sisältä ja tutki niitä tiskipöydän hehkulampun valossa. Hänellä ei ollut lukulaseja mutta kirkkaassa valossa hän erotti kirjaimet. NOVORAPID PENFILL, hän tavasi puoliääneen. Insuliinia. Insuliiniampulleja lankakerän sisällä.
Entä toisen kerän? Pirita kaiveli valkoista kerää varoen; se oli iso ja sen sisällä oli kuin olikin pikku pulloja. Kolme ampullia tässä, kolme toisessa kerässä.
Piritan sydän jyskytti? Isän insuliinikyniä, neuloja, tavallisia injektioruiskuja, saattoi olla talossa vielä. Harkitsiko äiti itsemurhaa insuliinilla?
- Minä olin hänen omaishoitajansa. Minä häntä pistin. Ei hän itse uskaltanut.
Äidin ääni. Pirita kääntyi rajusti ympäri.
Äiti seisoi keittiön ovella.Hänen ilmeensä oli alaston. Silmissä se katse mikä oli tullut pelon tilalle, sen pelon joka oli aikoinaan piinannut pientä Piritaa. Ilme sanoi että tulkoon mitä tuleman pitää.
Ja Pirita ymmärsi. Ei äiti itseään ollut aikonut tappaa. Totta kai insuliinia jää yli jollei sitä pistetä tarvitsevalle säädettyä määrää. Mitä se hoitaja oli sanonu äijästä:
" Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät".
Pirita laski ryvettyneet kerät käsistään.
- Nämä langat on piloilla. Mennään huomenna kaupunkiin, ostetaan sulle uusia. Jotain kaunista, merinovillaa vaikka. Käydään kahvilla samalla, minä tarjoan. Et ole tainnut maistaa café lattea koskaan, tiedätkö, sellaista maitovaahtokahvia.
- Café Latte kuulostaa hyvältä. Mennään vaan. Mennään nyt nukkumaan.
Äiti kääntyi ja Pirita katseli hänen selkäänsä. Äiti näytti pidemmältä. Tai sitten sen selkä oli vain suorempi.

Perhepiknik ja mitä se maksoi

Eilen oli kaunis arkivapaapäivä. Aamu alkoi normaalilla keskiviikkolenkilläni, ei valittamista, askel oli kepeä ja radiosta tuli kesäistä musiikkia. Sitten kotiin, aamupalaa ja alettiin suunnitella että mitäs nyt tehtäisiin.
Kaunis ilma, kotona asuvat perheenjäsenet kaikki paikalla, no, piknikillehän sitä lähdettiin. Moottoriveneellä Malkasaareen muutamaksi tunniksi. Eväät mukaan cittarista; juotavia, hedelmiä, patonkia, tuorejuustoa, crostineja.

Minä nautin kerrankin auringosta täysin siemauksin. Merellä käyvä tuuli taittoi helteeltä sen pahimman kärjen ja saaressa oli mukava maata paljaalla kalliolla ja kuunnella aaltoja, lokkeja ja keskipäivän uneliaita moottoriveneen ääniä.

Paistattelu latasi myös akkuja. Paluumatkalta ostettiin viisi kiloa mansikoita ja sillaikaa kun minä viipaloin niitä pakkaseen (ja söin ihan hulvattoman monta), laittoi mies grillin kuumaksi ja kesäkeittiömme tarjosi eilen lihaa ja Waldorfinsalaattia. Nam. Liikaa ei tullut syötyä, jaksuja riitti vielä pyykkivuoren silitykselle ja siinä samalla vanhojen Freddie Kruger-elokuvien katselulle dvd:ltä.

Eli siis varsin antoisa ja virkistävä vapaapäivä, tekemistä ja laiskottelua sopivassa suhteessa, hyvää ruokaa ja hyvää mieltä.

Mitä muuta voi tuollaisen jälkeen kuin olla hyvin levännyt ja virkeä ja mennä tyytyväisenä töihin?

Paskan marjat!

Kello kuusi aamulla heräsin kuvotukseen ja jyskyttävään päänsärkyyn, hikoiluun, paleluun. Tutulla kaavalla pelkäsin ensimmäiset kymmenen minuuttia kuolevani, seuraavat kymmenen toivoin sitä - ja sitten sain kammettua sohvalle jossa ensin hengitin hitaasti pyyhe silmien peittona ja sitten kokosin rohkeuteni ja haalin sohvan vieressä olevan kännykän käsiini. En ole vielä uskaltanut katsoa lähettämääni viestiä mutta Esikoinen, siinä piti lukea että "päätä särkee ja oksettaa, kotona tänään, tulen huomenna" eli jos siinä oli jotain muuta sanskriittia, niin anteeksi.

Mies heräsi vähän tämän jälkeen ja tuli yläkertaan perässäni huolestuneen näköisenä. Patisti minut juomaan lasillisen metsämarja-novellea ja luotsasi alakerran makuuhuoneeseen jossa pimennysverhot ikkunaan ja sinne jäin.

Tulin tajuihini noin puoli tuntia sitten ja nyt kokeilen pysyisikö paahdettu ruisleipä vatsassa.

Mutta siis, mitä helvettiä? Auringonpistos? Liian vähäinen juominen? Liikaa mansikoita? Joku kesäpöpö?

Vaiko vain simppelisti kivan päivän hinta. Perkelsson!

Tykästyksiä

Tähtilapsi bloggauksessaan pyyteli tykkäyksiä

Siispä tässä tulee:

Eilen jo mainitsin mutta kerta kiellon päälle - Eestin herkkujen keksikakku. Nam.

Keskiviikkoinen arkivapaa. Katkaisee mukavasti työviikon, ei ehdi puutua.

Varaston lähdevesiautomaatti. Työpäivän virkistys.

Lapset. Isot ja pienet, vävyt kuuluvat tässä kohtaa myös lapsiin :)

Ilmalämpöpumppu. Maailman paras sijoitus!

Moottoripyörän kyydissä istuminen. Ihminen ei pysty lentämään mutta tuo on toiseksi parasta.

Mun uudet punaiset nilkkurit. Laittaisin kuvan mutten jaksa nyt näpsiä. Toisella kertaa. Ovat namit. Kun muuten olen tykästynyt mustiin vaatteisiin niin asusteet ja kengät olkoot värikkäitä.

Ystävät. Te vain olette :)

Kirjat

Kirjat

Kirjat...

Welhottaren valtakunnassa

Minäpä kävin Malmilla tänään, oikein ilmastoidulla taksilla pyyhälsin. Join pari kuppia ihananväkevää kahvia, söin erinomaista keksikakkua from Eestin Herkut ja ennen kaikkea jutustelin kaikkea mitä mieleen juolahti kyläpaikan emännän kanssa ja kotiuduin sielu ja mieli virkistyneenä vaikka kroppa hikeä puskikin. Kiitokset Polgalle!

Saavuinpa sitten ällistyttävän siistiin kotipesään - mies aloitti loman ja sai jonkun kohtauksen. Huhki poikienhuoneen siistiksi yhdessä sen asukkaiden kanssa, kantoi kolme jätesäkillistä roskia roskikseen sieltä (juu, mahtuu niin pieneen huoneeseen) ja keräsi laatikkoon lelut joista nuoretherrat ovat kasvaneet ohi. Mm. Brion puujunaradan palasia &vaunuja pahvilaatikollisen. Luultavimmatummin laitan myyntiin.

Viikonloppuna käytiin Herttoniemessä, merkkifarkkujen varastomyymälästä. Sieltä löytyi allekirjoittaneelle hyvät farkut nahkatakin kaveriksi.Olivat vyötäröltä mukavan sopivat, silloin lauantaina. Nyt maanantaina putoavat päältä...mitä tapahtui viikonloppuna :O.

Eilen katsottiin Rööperi-elokuva; tykkäsin. Silläkin uhalla että joidenkin mielestä minulla on synkkä leffamaku! Sain tästä asiasta palautetta naamakirjan puolella ja yritän nyt kovasti olla ärsyyntymästä hätäisistä johtopäätöksista mitä tulee allekirjoittaneen elokuvamieltymyksiin. En taida menestyä kauhean hyvin kun täälläkin pitää kiristellä hampaita...mutta mun blogi, mun jurputukset...
Jaha, nyt saapui muu perhe ulkoilemasta, ei kun moikkaamaan lapsia.

Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa tilaustekstiä.

Nyt ahdistaa. Pokkarin deadline on viides kahdeksatta, valmiina puolet. Minä saan sen kyllä määräajassa valmiiksi, mutta se tulee olemaan itkua ja hammastenkiristystä. Konsepti kuristaa - haluaisin kirjoittaa, rakkaudestakin, mutten viihderomanttisesta rakkaudesta.
Meneillään on sanapuserruksen lisäksi loputon pyykkisavotta ja lisäksi aloitin pakastimen tyhjennyksen paistamalla välipalaksi pussillisen cocktailpiirakoita ja leipomalla omenapiirakkaa. Nollakakkonen yrittää houkutella minua näppiksen äärestä lähimetsään mustikoita keräämään, ja luulenpa että kohta suostun. Sen verran tökkii oma pliisu teksti!

Rakkaus ei kokoa (eikä kuntoa) katso

Aamulenkillä tapasin pariskunnan joka jäi mieleen.
Mies, noin 190 cm. Kolmekymppinen, suht tavallisen tallaajan näköinen, melkoisella kaljamahalla tosin varustettu ja aika tanakassa laitamyötäisessä, kun ottaa huomioon että kello kävi kahdeksaa. Hulppean leveä jalkakäytävä ei riittänyt kaksi eteen-viisitoista sivulle -askelluksessa, suuntakin meinasi hukkua välillä ja lyhtypylväitä ja liikennemerkkejä oli onneksi tiuhassa jotta pystyi ottamaan tukea.

Ja oli nainenkin jota saattoi halata, joka talutti, ohjasi, kiskoi välillä kädestä ja välillä tuuppasi pepusta oikeaan suuntaan.
Tuuppasi pepusta? Niin, koska nainen oli hieman lyhyempi. Oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Vajaa 130 cm oli naisen aikuispituus. Eikä tuossa ole lyöntivirhettä, esikoululaisen pituinen tyttöystävä oli tällä miehenrohjakkeella.

Pariskunta kulki aikansa edelläni ja yhden metsäosuuden jälkeen yhytin heidät taas, tällä kertaa vastaan tulemassa. Välimatka oli taatusti sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nytkin mies meinasi horjahtaa ajoradalle ja nainen melkein tuupertui alle kun sysäsi vastaan.
- Hei, pärjäät sä? kysyin.
- Joo, nainen sanoi ja hymyili minulle. - Ei tämä ensi kerta ole. Mutta kiitos kun kysyit.
- Meinaan että pitäiskö ton kaverin istua alas vähäksi aikaa ennen kuin jatkatte?
- No, muutama askel vielä niin ollaan tuossa kääntöpaikalla. Huilatkoon siinä.
Ja me kaikki jatkoimme omaan suuntaamme.
Tuliko minulle mieleen sääliä naista jolla oli itseään isompi ohjailtava? Hell, no! Tuossa naisessa ei ollut kerrassaan mitään säälittävää.

Helle senkun jatkuu

Siunattu asia että sijoitimme toissa vuoden veronpalautukset ilmalämpöpumppuun. Talvella saatu säästö hupenee tällä lailla viilennyksiin, mutta viis siitä, elämänlaatuun kannattaa sijoittaa.
Varastolta kaksi vapaapäivää, muutama muu aktiviteetti niihin budjetoitu. Ei mitään kummempaa, kirjoitus- ja tuunaushommia, muokkasin uudenmallisen kaula-aukon valkoiseen kesämekkoon jonka ostin pari vuotta sitten ja joka on ollut ihan käyttämättä, koska meinasin kuristua sen yläosaan. Nyt sitten saksin ja harsin siihen ihan mukiinmenevän v-kaula-aukon ja huomenna viimeistelen.
Mitään kovin kummoista ei elämässä ole käynnissä - uusvanhoja kirjoja on tullut jokunen osteltua, Anja Kaurasen/Snellmanin vanhempaa tuotantoa muutamalla eurolla kipale. Huomaan että aika on tehnyt tehtävänsä, kolmekymppisenä perheenäitinä luin niitä melkoisen herne nenässä, mutta nyt pystyn nauttimaan suomen kielen pyörittelystä, mikä minusta on Anjan parasta antia. Nuo vanhemmat tarinat ovat juoneltaan minusta, no, sanotaan kauniisti, jotenkin omaterapian oloisia/samaa tarinaa eri tavalla kerrottuna. Mutta siis ikä tuo malttia ja niistä osaa ottaa irti sen mistä tykkää. Ja mitä tulee uudempaan tuotantoon, Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat ovat olleet mieleeni. Ensin mainittu on toisella lukukierroksella ja mitä pidemmälle luen sitä enemmän tykkään Wandan ja Allan äidistä.
Sitten seuraa tunnustus. Minä olen lukenut viheliäisen, häpeällisen vähän klassikkoja. Sivistyksessäni on Bermudan kolmion kokoisia kirjallisuusreikiä, siltikin, vaikka olen lukenut määrällisesti paaaaaaljon.
Nyt päätin että on aika ja aloitin Hemingwaysta. Vanhus ja meri on odottamassa, kunhan olen lukenut Vaarallisen kesän, jonka alku ei oikein nappaa...luulen että pitäisi olla härkätaisteluista kiinnostunut, jotta tuosta tykkäisi.
Mutta nyt käy väsymys käpälään, peiton alle tahtoo hän...

Muoks! Ei pitäisi väsyneenä blogata - Wandan ja Allan äiti johon Snellmanin kirjassa tykästyin on siis PARVEKEJUMALISSA, ei ensin mainitussa Lemmikkikaupan tytöissä!!!

Milloin tieto muuttuu viisaudeksi?

Selasin Helsingin yliopiston sivuilta syksyn Studia Generalia -luentoja ja tämmöinen olisi tarjolla 7.10 alkavan luentosarjan ankkurina. Tempting...koko tuo sarja on sen verran mielenkiintoinen että merkkasin allakkaan lokakuulle torstai-täppejä.
Ei niin etteikö muutakin tekemistä syksyllä olisi. Noin viisisataa sivua tilattua tekstiä, puhumattakaan niistä mistä itse tahtoisi kirjoittaa. Syyskuun puolivälissä se uusintatentti ja pikkuhiljaa pitäisi haalia niitä kirjallisuushistoria-luettaviakin. Töitäkin varmaan riittää syksyllä, joskin varastohommissa sesonki sanelee aika paljon. Nyt jo on alkukesään nähden hiljaisempaa.
Kesäkeittiön ruoka oli taas erinomaista - hornettia, maissia, salaattia, ranskalaisia, osv. Jälkkärikahvinkeitto tyssäsi pikkuisen kun suodatinpussit olivat loppu. Mies lähti hakemaan. Noitten kanssa on tosin vähän niin että koskaan ei tiedä ovatko ne oikeasti loppu vai vaan jossain jemmassa. Sokeri ja suodatinpussit kun ovat se joita mies muistaa ostaa melkein joka kauppareissulla.
95 kotiutuu vasta huomenna mökiltä. Tai siis tulevat niin myöhään että yöpyy siskolassa. Pojilla vielä ensi viikko päiväleiriä, sitten alkaa miehen loma.

2000 sanaa fiktiota

...on tämän päivän saalis. Eilen tuhat. Jospa sillä jo lunastaisi luvan laiskotella?
Pyykinpesu ja ruuanlaiton oheistoimet sen lisänä, oheistoimet lähinnä salaattia ja kattausta. Mies on meidän kesäkeittiömme kokki ja on nytkin hakemassa grillattavaa. Salaattia tein eilen jättikulhollisen, siitä riittää täksikin päiväksi.

Kirjoittamiselle pitää kuitenkin antaa iso tila. Ihan sille leipäkirjoittamiselle. Se syyskuun alun tilipussi on tarpeen koulumenojen kannalta. Ysivitonen aloittaa lukion..ja yläasteelle menijäkin tarvitsee yhtä ja toista, lähinnä vaatetusta. Tuleva tokaluokkalainen on kasvanut ulos lähes kaikista kengistään - ja pituutensa puolesta lähestyy isoaveljeä sellaista vauhtia että on vain ajan kysymys, milloin jätkät ovat samanpituisia, liki viiden vuoden ikäerosta huolimatta. Niin eri tavalla nämä minun sankarini kasvavat.

Eli vaikka eletään heleintä heinäkuuta, askartelee mieli tulevissa ostoslistoissa. Ei kuitenkaan pahalla tavalla. Rahastressi on jo niin tuttu vieras etten osaa sitä laskea mukaan edes. Ja ilman sitä syyskauden ostokset ovat ihan mukavia.

Mutta jos ottaisi tämän kesän ensin.

Hän on nahkatakkinen tyttö :)

Eurobikerissa on alkanut ale.
En minä sitä olisi huomannut, mutta mies huomasi ja osoitti minulle alekuvastosta Sweep Juliet -nahkatakkia ja minä sanoin että aha. Tykkään joo. Olen halunnut nahkarotsia jo...öö, kolmekymmentäkaksi vuotta, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää hankittavaa.

Aamu tuli ja meni ja mies kävi aamuajelullaan. Tuli sitten takaisin ja komensi pistämään tuulipuvun housut jalkaan. Mennään sovittamaan, hän sanoi. Ja minä suunnilleen että mitvit?
Niin kun se takki on nyt siinä kuvastossa niin en minä sulle osaa ostaa sovittamatta, kuului vastaus. Eli mennään sinne Eurobikeriin niin saat koklata kokoja.
Eli siis ostat mulle nahkaisen ajotakin? kertasin vielä.
Joo.
Mitäpä siihen lisäämään. Paitsi leveätä hymyä jota edes vastatuuli ei hyytänyt kypärän sisällä. Niin, ja oikea koko tulee varastolle vasta maanantaina. Mutta maanantaina yli kolmenkymmenen vuoden toive toteutuu.
*hymyilee ja hyräilee dingon vanhaa biisiä*

puolikkailla mennään nyt sitten

Puolikkailla tyroksiineilla siis.
Torstainen kamaluus ei uusiutunut, onneksi. Eilinen työpäivä oli juuri sellainen kuin se parhaimmillaan on, omaa rauhaa, tilaa ja ajatusten sujuvuutta kun kädet tekevät sitä mistä palkka juoksee. Ilta sitten kotona miehen, punaviinin ja elokuvan kanssa.
Ysivitonen on mökkeilemässä Esikoisen ja Vävyn kanssa. Pojat kotona, Nollakakkonen yhtä varpaankynttä köyhempänä. Iski varpaansa kiveen päiväleirillä. Soitti minulle töihin: "äiti, arvaa montako varpaankynttä mulla on!" Yleensä tuollainen kysymys tarkoittaa vähemmän kuin kymmenen; onneksi sentään yhdeksän.
Ysiseiska sai postissa Leiriläisen kirjan viime viikolla. On siis lähdössä Kilkkeelle, partiolaisten suurleirille 28.7-5.8. Komea kesäloman loppunäytös, finnjamboree.
Muutenkin tämä keskimmäinen poika on kesän aikana kasvanut huimasti.Pituutta, sitäkin, mutta ennen kaikkea kypsyyttä. "En se minä ollu, se oli toi" korvautuu välillä rehdisti "Mun moka - sori" -kommentilla,joka lämmittää äidin mieltä. Tämä nimenomainen asia on ollut vaikea juuri tälle lapselle. Yläaste edessä -en voi väittää etten pidättäisi hengitystäni. Yläaste oli rajapyykki isonveljen kohdalla, elämä repesi aivan mahdottomaksi muutaman vuoden ajaksi. Yritän vakuuttaa itselleni että Ysiseiska ei ole Villi Lapsi, yritän nähdä pojan isonveljen alta. Yritän tukahduttaa ajatuksen: ainakaan nyt en ole yksin...se on ruma ja väärä ajatus, en minä missään vaiheessa ollut yksin silloinkaan.

Mutta nyt on vielä kesä ja kaikki näyttää hyvältä joten otanpa ison sienen ja puhdistusainetta ja pyyhin pirut seinältä niin kauan kuin maali on vielä märkää! Edessä on lämpimän leppoisa lauantai jonka aion täyttää fiktiolla, sekä luetulla että kirjoitetulla.

melkein jo luulin kuolevani

Takana elämäni lyhyin työpäivä, elämäni toiseksi hirvein kotimatka ja kolmisen tuntia unta. Sekä yksi puhelu lääkärille joka taivaan kiitos ei ollut kesälomalla vielä!

Lyhyesti, minä ja ysivitonen, joka kesätyöskentelee aika ajoin tuoliputsaamossa,rantauduimme sinne tänään aamukahdeksalta. Jo menomatkalla olo oli hankala. Olen vain luvannut etten valita helteestä joten pidin turpani kiinni ja yritin keskittyä kirjaan, mutta teksti vilisi silmissä siihen malliin että katsoin parhaaksi luopua.

Sitten pois bussista ja työt alulle.

Minä en tajua millä minä sen ainokaisen työtuntini sinnittelin. Kädet eivät meinanneet totella. Takaraivossa jyski hirveä päänsärky. Kattohalogeenien sirinä oli sietämätöntä. Väkisin join lasin toisensa jälkeen vettä sillä hikoilin kuin kuumetoipilas. Sitten kun voimat eivät riittäneet tuolikeissien työntelyyn (piece of cake normipäivänä) huolestuin oikeasti.

Tiedä kuitenkaan kuinka pitkään olisin jatkanut ("ehkä se menee ohi") jollei 95 olisi kysynyt että hei äiti, voitsä hyvin. Ja kun pystyin vain pudistamaan päätäni niin hän sanoi että mene kotiin, ei se täällä parane. Tottelin ja lähdin kotiin päin.

Tarkoitus oli käydä toimistolla sanomassa esikoiselle että nyt on näin - mutta kun kuljin pihan poikki niin muutama yksinkertainen porras tuntui olevan liikaa. Niinpä jatkoin vain matkaa pysäkille, sille seuraavalle jossa voi istua. Sieltä naputtelin sitten viestin "migreeni. lähdin kotiin".

Migreeni oli veikkaukseni infernaalisen päänsäryn ja ääniherkkyyden takia, vaikkei olo ihan normimigreeniltäkään tuntunut. Kotimatka kesti ikuisuuden, jouduin huilaamaan välipysäkillä ja jopa istumaan nurmikolla loppukävelymatkalla. Alkoi jo pyöriä kaikkia kamaliakin vaihtoehtoja päässä mutta työnsin ne pois ja kävelin kotiin ("askel, toinen, askel, kyllä sä pärjäät, askel, toinen, et sä tähän kuole, askel..")
Kotona lasi vettä, viilennys päälle ilmalämpöpumpusta ja sitten kaaduin sohvalle josta noin tunti sitten havahduin.
Sain omalääkärin langanpäähän ja muutaman kysymyksen jälkeen hän ehdotti että kokeilisin puolittaa tyroksiiniannoksen toistaiseksi. Ainakin niin kauan kun helteet kestävät. Ilmeisesti lämmönkestokykyni on jo muutenkin keskimääräistä heikompi eikä tyroksiinin lisäys sille ainakaan hyvää tee. Ja tottahan se on, minä kärsin ainakin perhettä enemmän kuumuudesta.
No niin, katsotaan miten käy. Unen ja viilennyksen jälkeen on päänsärky poissa ja kirjoittaminen näköjään sujuu ja sen tekstin lukeminenkin.

Pois alta risut ja männynkävyt!

"Öö, Reine" sanoi mies kun tein takapihan kautta lähtöä lehtiroskikselle. "Sä voisit olla hieman noin niin kuin katu-uskottavampi jos sulla olisi kaksi samanlaista kenkää jalassa".
Vilkaisin koipiini ja aivan oikein, vasemmassa komeili musta läpyskäsandaali, oikeassa punaoranssi feikkicrocsi. Edes korkeusero ei näköjään olisi havahduttanut, kun meikäläinen menee eikä meinaa

Parin päivän tuhottua kalustoa -saldo on niinikään lohduton. Olen rikkonut kolme juomalasia, yhden oliivipurkin ja lisäksi sen oliivipurkin kanssa samaan sotkun kaatui jääkaapista pussi parmesaania. Sitä löyhkää...

Miehen kanssa mietimmekin miksei minua voi pitää kalustetuissa asunnoissa nykyisin.
"Sä olet huhkinut ruumiillisissa töissä etkä sä nyt hallitse voimiasi" mies ehdotti ja silmäili vähän varuillaan omaa kotiamatsoniaan.
Tiedä tuosta. On siinä varmaan totta toinen puoli, nimittäin se että tilantuntu hämmentää soppaa. Kun päivisin huhkii katedraalin korkuisessa paikassa jossa on summattoman paljon tavaraa mutta silti vielä enemmän tilaa, niin oma pikkukeittiö alkaa varkain tuntua liian pieneltä. Sitä ottaa liian pitkiä askeleita. Kääntyy liian rehvakkaasti. Kädet tekevät liian isoja liikkeitä.
Kolhuja tuolla varastollakin toki saa.Vasemman käden keskisormen rystysessä on ryhmyinen arpi joka syntyi oven kolhaisusta juhannuksen alla. Eikä minkä tahansa oven vaan noin seitsemän metriä korkean ja kymmenkunta senttiä paksun rautaoven. Onneksi ei jäänyt sormi kyseisen oven väliin. Se olisi nimittäin tosiaan JÄÄNYT sinne.
Tänä aamuna tein tunnin lenkin (ja tarkistin että kengät ovat samaa paria ennen kuin lähdin!). Sää oli kosteannihkeä, taivas harmaa. Joka puolella tuoksui märkä asvaltti ja ruusupuskissa pörräsi kiukkuisia märkäsiipisiä mehiläisiä. Vihreys suorastaan räiskyi silmille.
Sitten kotiin, suihkuun, aamupalalle ja miettimään mistä aloittaisi. Pokkarista, novellien muokkaamisesta Joenpolvi-kuntoon, siivouksesta (no en ainakaan siitä, voin vielä vaikka rikkoa jotain)?

Henki olisi altis mutta

...liha kiskottelee vastaan. Ei millään jaksaisi pystyä kykenemään tekemään kotitöitä. Työtöistä kotiuduin puolisen tuntia sitten, kirjoittamiseen yritän kerätä ajatusta.
Pojat ovat vielä matkalla kotiin, aloittivat Hästholmenin päiväleirin tänään. Ysivitonen meni suoraan töistä kaverinsa kanssa kaupungille. Olen siis ainoa kotiutunut täällä just nyt...kai tähän jossain vaiheessa tottuu.

Tämä kesä on ollut siitä outo että aina vaan enemmän ihmiset ovat tahoillaan. Lapset kavereitten kanssa kuka missäkin. Ei oikein osaa suhtautua - naapuripihalta kuuluu vauvan itkua ja melkein teen jo nousua että "jaha, se heräsi" ja sitten muistan että sehän on seinänaapureiden esikoispoika, syntyi maalis-huhtikuun vaihteessa. Sillä on ihan omat äiskä ja iskä siellä kotona...

Muuten on perushyvä ja tyytyväinen olo. Ei minulta mitään puutu.

Tuskan ulkopuolella

Otsikko viittaa tässä kohtaa maantieteelliseen sijaintiin, paikkaan, jossa Satu ja minä istuimme viettämässä eilistä iltapäivää; nurmikolla, puun alla, viiniä siemaillen ja ohikulkijoita katsellen.
Eli Kaisaniemen puistossa festarialueen ulkopuolella. Viikonloppuna kotikaupungissani tapahtui paljon - oli siis Tuska Open Air Metal Festival 2010, Distortion -teknobileet jossain eduskuntatalon seutuvilla sekä tietysti Helsinki Pride 2010. Puhumattakaan kesän ensimmäisestä kunnon helleviikonlopusta joka sai liikkeelle nekin ihmiset jotka eivät osallistuneet mihinkään näistä vaan olivat liikkeellä muuten vaan.

Mutta otsikko voisi kertoa myös olotilasta. Minä olin ehdottomasti maailmantuskan ja kaiken muunkin angstin ulkopuolella, vai pitäisikö sanoa että suljin sen kaiken ulkopuolelleni. Löysin maailmastani aikataskun jossa paistoi aurinko, jossa musiikki jytisi vaimeasti jossain edempänä, ja kaupungin liikenne humisi turvallisena taustalla.

Ja jossa viltillä istui vieressäni ystävä, Satumainen Nainen.

Mitähän voisin kertoa eilisestä? Sitäkö miten puhuimme, joimme, asettelimme maailmankuvaamme mosaiikiksi toistemme katsella ja pidimme siitä mitä näimme? Vai siitä miten katselimme ohikulkijoita, kauniita nuoria ihmisiä kulkemassa ees taas, mustat helmat hulmuten, ketjut helisten, korot kilahdellen?

Vai kertoisinko pullojen kerääjistä, nuorista naisista, koulupojasta, isoäidistä ja ennen kaikkea noin nelivuotiaasta mustasilmäisestä prinsessasta jonka tulevaisuus on meille tuntematon ja ehkä ankeampi kuin yhdelläkään lapsella pitäisi olla - mutta jolla oli se sama pala aurinkoista nykyisyyttä kuin meilläkin, höystettynä mummon sylillä ja ystävällisen muukalaisen antamalla karkkipussilla?

En tiedä kantaako muisto sitä lasta onnellisemmin eteenpäin edes hetken mutta sen tiedän että eilisen voimalla talsin itse arjessani iloisempana, onnellisempana ja energisempänä taas kerran. Kiitos, Satu.

Alkuviikon viisauksia

Mulla on viisaita työkavereita tuolla tuoliputsaamossa!

"Miks pitäis korjata jotain mikä ei ole rikki?"

Tällä kuittasi työkaveri sen kun ilmoitin kieltäytyneeni juhannuksena napsahtaneesta työtarjouksesta. Olisi ollut max puolen vuoden määräaikainen assistentinhomma tiedossa.

Vuosi sitten olisin riemusta kiljuen tarttunut tilaisuuteen. Nyt minulla on 100h/kk mukavaa mukavassa ympäristössä ja hyvässä seurassa plus kolme pokkarisopimusta loppuvuodeksi. Nämä ovat yhteensovitettavissa. Puolen vuoden määräaikaisuus, vaikka sitten isommalla palkalla hämmentäisi kuvion taas päälaelleen,enkä minä TAHDO.

Todellakin, työtilanteeni on ehjä. Ei korjaustarvetta.

Toinen viisaus lähti idioottimaisesta asiakaspalautteesta joka työpaikalleni tuli. Olivat vuokranneet pari isoa kookosmattoa. Eivät vuokraa enää - koska matot olivat karheita ja kuski...ruma?kamalan näköinen? En ole ihan varma, mutta tyyppi joka roudasi matot oli ollut palautteen antajasta luotaantyöntävän näköinen.

Ihan varma en siitäkään ole kumpaa lajia palautteen antaja oli, mutta joko pukumies tai jakkupukunainen. Nämä sanat nyt sitten ladattuna kaikilla negatiivisilla mielleyhtymillä, ei mitään sinänsä pukuja tai jakkupukuja vastaan, mutta kuvitelkaa tähän kohtaan kaikki halveksunta joilla näitä määritelmiä normaalisti käytetään.

Matto oli siis karhea? No, painava on raskas kantaa, kauas on pitkä matka, vesi on märkää ja KOOKOSMATTO ON KARHEA!! Sen luulisi tilaajan tajuavan mattoa vuokratessaan. Matto meni tiloihin jossa ei kuljeta taatusti sukkasillaan, joten missä karheus on tullut ilmi? Pyyhkikö joku pyllynsä siihen? Vai rakasteltiinko sen päällä?
Niin ja se kuski. Ensinnäkään hän ei mennyt ottamaan asiakkaita vastaan vaan viemaan matot, piste. Toisekseen, hän ei ole ruma (ja kuka on, ja kuka siitä päättää!). Pittoreskin näköinen, sanoisin, ei sellainen joka voittaisi misterkilpailuja tai pääsisi hunkseihin - mutta hyvinkin saa pukumiehen kauluksen tuntumaan tukalalta (ja jakkupukunainen muistaisi kaikki ne miehet joista äiti varoitti.)

No, juttuhan sai ansaitsemansa naurut tietenkin, vaikkei siinä oikeasti olisi mitään nauramista. Saman näköinen kaveri voisi olla vaikkapa miljoonaluokan rock-tähti joka ostaisi kyseiseltä asiakkaalta palveluita ja saisi taatusti toisenlaisen kohtelun. Mutta kuten toinen viisas työpaikalta kiteytti:

"Ei ole olemassa rumia miehiä, vain miehiä, joilla on liian vähän rahaa"

Esimerkiksi tästä kollega poimi tietyn kotimaisen telkkarissa näkyneen työpaikkakilpailun upporikkaan päällikön...


Minä en voi muuta sanoa kuin aamen.

Muutama vanha kuva

Äitini vanhemmat, olisiko peräti hääkuva:






Perhekuva vuodelta 1914; kuvassa isovanhempani, enoni, joita en koskaan tavannut ja vanhin tätini - ja koira! En tiedä kuinka tavallista oli ottaa perhepotrettiin lemmikkieläimiä noihin aikoihin.




Vuonna 1935: Isoäiti, kaksi vanhempaa tytärtä ja nuorin on minun äitini:




Äiti ja tyttäret 1942. vähän ennen åidinäidin kuolemaa, äärimmäisenä oikealla äitini, 14 v





...ja sisarukset omillaan vuonna 1945, äärimmäisenä vasemmalla äitini, josta ei näy kuin puolet.






Kaksi ensimmäistä ja viimeinen kuva olivat minulle täysin uutta nähtävää serkustapaamisessa. Voitte uskoa että pidän noita aarteinani!

Minä olen, he ovat, me olemme

Eilen tapasin serkkujani, läheltä ja kaukaa. Kokoonnuimme Marjutin kotona, söimme hyvin, jotkut nautiskelivat tynnyriammekylvyistä kauneusnaamiot kasvoillaan.
Näin ihmisiä joita tapaan (valitettavan) harvakseen - ja tässä tapaamisessa oli kaksi joiden näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta! Ravistavaa huomata miten erään serkkuni tytär muistuttaakaan omaa edesmennyttä äitiäni.

Eli juteltiin, juotiin hissukseen viiniä, rakennettiin siltoja kadonneisiin vuosiin, katseltiin kuvia ja etsittiin tuttuja piirteitä toistemme lapsista ja lapsenlapsista - äitini oli perheensä iltatähti, hänen syntyessään perheen esikoinen oli lähes kolmenkymmenen, mikä tarkoittaa sitä että serkkuni äidin puolelta voisivat ikänsä puolesta olla äitejä minulle ja heillä monella onkin minun ikäisiäni lapsia. Minun kannaltani tämä on ainutlaatuista - tapasin joukon ihania vahvoja naisia jotka olivat paikalla kun minä olin pieni ja kuitenkin ovat sukupuussa suunnilleen samoilla oksakorkeuksilla.
Näissä tapaamisissa omakuvan palapeli saa yleensä uusia taustapaloja, niin nytkin. Äidin kuva täydentyi kahdella yksityiskohdalla.
Äiti on seurustellut isää ennen jonkun taidepiirtäjän kanssa; nimi pääsi lipsahtamaan mielestä, mutta tulipahan selitys kolmeen kirjekuoreen jotka pelastin vanhempieni kodista isän kuoleman jälkeen. Kolme kuorta, ei kirjeitä sisällä, äidilleni osoitettuja (tyttönimellä) ja kaikki kauniisti piirrettyjä.
Kahdessa ensimmäisessä on sama osoite ja toisessa äidin nimi perhosen siiven sisällä, toisessa kukkaryöpyn keskellä. Kolmas on sitten äidin ja isän yhteiseen osoitteeseen ja siinä on mustalla maalattu verenpisaran oksa josta tipahtelee kyyneliä.
Ei noissa kirjeitä ollut, siis mutta tarina käy ilmi jo kuoren päältä ja täydentyi nyt. Yksi serkuistani maalasi mieleeni kuvan miehestä jolla oli ollut mopo, äidistä tiukassa valkoisessa mekossa jossa oli valkoinen hulmuhelma, miehen sormista äidin ohuen vyötärön ympäri ylettämässä, helma hulmahtamassa kun äiti istahti mopon tarakalle. Kuva siitä äidistä, jota en olisi voinut tuntea. Kiitos siitä.

Ja lisää - minun äitisuhteeni oli vaikea. Kaikki tuolla eilen vakuuttivat että minä olin maailman toivotuin lapsi ja uskonkin sen mutta paremmin en sitä voi sanoa kuin Maija Vilkkumaata siteeraamalla - "ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalsin Lauran". Tai no, olisi niille meidän Ysivitonenkin kelvannut. Minä olin vähän väärä.

Mutta äidin vanhemman siskon kaksi tytärtä - toista en siis ollut tavannut vuosikymmeniin - sanoivat kumpikin että äiti oli ollut heille turvallinen aikuinen lapsuudessa, jossa vanhemmat olivat kauniita ja karismaattisia ihmisiä, se vanhemmuus vain pulloon hukkuneena. Minun irtiottoni lapsuuden perheestä oli ollut yllätys; meillä kun näytti kaikki olevan niin hyvin.

Mutta ei minun kuvani äidin odotuksista ja vaatimuksista minuun nähden ollut silti väärä, ja se oli helpotus kuulla. Kuten myös se että äiti pystyi olemaan hyvä aikuinen toisille - kerrankos sitä kemiat perheen sisällä kalahtavat ohi ja loksahtavat paikoilleen vähän vierestä!
Joku solmu joka on ollut aina sisälläni höltyi taas hiukan, joku pala loksahti paikoilleen. Ei minua kukaan ole ikinä voinut kahlita mihinkään ja silti olen tänään tuntenut oloni piirun verran vapaammaksi. Jopa konfliktitilanne töissä tuli ja meni ilman ahdistusta jälkeenpäin.

Laitan muutaman vanhan valokuvan (vanhin vlta 1914) heti kun voin olla varma ettei kukaan eilispäivän tapaamisessa ollut ole sitä vastaan. Lapsuuden lähiperheeni on ollut poissa jo jokusen vuoden mutta eilinen taas vahvisti sitä että olen minä jostain kotoisin sentään. Ja nuo upeat naiset myös. Me olemme.

Katsotaan pitääkö pinna

Sovittiin kampaajan kanssa että nyt minä kasvatan hiuksia vähän pidemmiksi. Seuraava siistimisaika on 27.7.klo 17. Suunnitelmissa olisi vähän tuuhentaa näitä syksymmällä kun pokkaripalkkiot tapahtuvat, eikä alle 15-senttisiin karvoihin ole tuuhennuksilla kiinnityskohtaa.

"Aletaan nyt kasvattaa tätä niin että käyt leikkauttamassa vain silloin kun et kerta kaikkiaan enää kestä" sanoi hovikampaajani Ari kesäkuun alussa. Kuusi viikkoa olisi seuraavaan aikaan ja tuntuu että kestokyky on nyt jo koetteilla.

Jaa että kuka mun tukkaani siellä varaston perukoilla katsoo? Ei taivaan kiitos kukaan mutta itsellä jos on badhairday, on myös paha tuuli. Siksi siis.

Takana ihan kotoinen mutta ihana viikonloppu silti. Ruotsin kuninkaalliset häät veivät minutkin romantilliselle tuulelle - olenko lopultakin keski-ikäinen kun katson monarkkien häitä?

No olen sitten keski-ikäinen pystyssä päin, niin kaunis morsio oli Victoria, ylväs ja tyylikäs, pilkettä silmässä ja upea puku. En muista olenko maininnut että rakastan kameita ja rakkaus syttyi vuonna 1976 kun Victorian äiti omissa häissään kantoi tuota samaa diadeemia (jonka Napoleon lahjoitti Josephinelle 1809)ja Reine, 13 v katseli häitä mustavalkotelkussa. En minä mitenkään erityisesti kuninkaallisten elämää harrasta,mutta nuo Bernadottet ovat eläneet niin siististi että tykkään.

Nollakakkonenkin palasi leiriltä ja julisti heti bussista noustuaan että älkää sit suuttuko, multa jäi kauheesti kamaa sinne. Kun kysyimme mitä kamaa niin vastaus kuului että "emmä muista, mut ainakin puukko ja sudaripaita". No, molemmat kadonneet tavarat löytyivät rinkasta kun purettiin kamoja. Uusi merkkikin tuli taas, leirimerkki. Ohjelmauudistus näyttää pudottelevan sudenpennuille eritoten merkkejä vähän väliä. Mikäpä siinä, ennenkin olen todennut että tuo on ompelutöistä mukavinta.

Kirjoitustavoitteet viikonlopulle jäivät toteutumatta, vain rippunen pokkarin kolmatta lukua valmiina. Sen sijaan kirjallisuustehtäviä syntyi parikin. Tunnen itseni taas kunnon ihmiseksi.
Ja juhannuksenalusviikko käynnistyy sitten huomenna.

Ja elämä on helppoo silloin kun on jotain josta pitää kii..

Lauantaiaamu ja lenkiltä kotiuduin. Ysiseiska kurkkukivussa ja kuumeessa, siispä äiti teki jotain lapsen puolesta, eli mainosjakokierroksen.
Rundi kesti tunnin ja kiemurteli sievällä omakotialueella jossa sai ihailla kauniita taloja ja pihoja. Muistelin miten joskus tein tuota hommaa ihan vain raapiakseni kasaan muutaman euron, rikaksi rokkaan. Kompastelin räntäsateessa, liukastelin sohjoisissa mäissä (syystalvea elettiin siis), pysähdyin kun alkoi supistella (syksy 2001, Nollakakkonen siis tuloillaan) jatkoin matkaa ja sinnittelin aina 2002 helmikuuhun asti naurettavan pienellä korvauksella (niin kuin aina noissa hommissa)kunnes selkäni teki tenän.

Se oli jotenkin perin erilaista silloin.

2001, kuten ennenkin olen todennut, oli aikaa jolloin taloutemme oli totaalikuralla. Kaikki meni mitä tuli ja enemmänkin..no, en ikävystytä teitä yksityiskohdilla jotka olen lypsänyt tyhjiin jo tässä tai edellisessä blogissa. Mutta siis, pieninä palasina poimin silloin leipäni maailmalta.
Palasina poimin sitä edelleenkin. Tilinauhoja tulee neljästä firmasta aika ajoin. Palat ovat toki vähän isompia, perhe pienempi ja vastuujako..sanotaan nyt vaikka oikeudenmukaisempi. Arki on melkoisen hektistä, jollen tee jotain, olen sitten totaalipysähdyksissä, yleensä nukun.
Ja nautin elämästäni.
Toisin päin kai sitä pitäisi tavoitella - työtä pöydän ääressä ja lepoa lenkkipolulla tai kuntosalilla. Näin päin se vain sopii minulle paremmin. Aina vain paremmin. Selkä, jalat, niskat, mieli, kaikki pysyvät paremmin kuosissa. Ihmissuhteet voivat niin hyvin kuin voivat voida - toki enemmän pitäisi nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, mutta se on asia josta voi morkkistella aina jos sille tielle lähtee!

Ajatukset liikkuvat selkeästi ja taipuvat faktaksi ja fiktioksi kiukuttelematta. Otan siitäkin kaiken irti, tahmapäiviä tulee taas. Kuuntelen musiikkia, luen kirjoja, teen työtä, kirjoitan, ja sen kaiken yli, alla, päällä ja sisällä on perhe, kaikkein läheisimmät, ja kehänä ympärillä muut rakkaat ihmiset.
Elämä on siis ulkoisesti kiireistä ja sisäisesti tyventä. Palaset jotka jokusen vuoden siirtyilivät lokosesta toiseen, tuntuvat loksahdelleen paikoilleen.

Tätä ajattelen tänään

Eli siis Martti Joenpolven novellikilpailua, deadline 6.8.

Nyt ei ole uusia novelleja syntymässä, isompia tilaus- ja omaehtoisia kokonaisuuksia vaan. Mutta mietin että keräisinkö noihin maanantaitarinoitani vuosien varrelta...pitääpä katsoa.

Ensimmäisen kerran tänään olen kunnolla pirteä. Töissä ihan tappoväsynyt olo jota ei vienyt edes batteryjuoma (yök, mutta yleensä tehoaa) pois. Lounaan jälkeen piristyin pikkuisen - normaalisti käy päinvastoin! - mutta kotona kaaduin sohvalle ja torkuin kolme tallennesarjan jaksoa puoliunessa. Sitten broileri-kasviswokkia ja riisiä.
Ysiseiska on kurkkukivussa ja kuumeessa yllättäen, palasi siskolasta (89) iltapäivällä siis kipeänä ja on lähinnä nukkunut sen jälkeen, heräten syömään tomaattikeittoa ja juomaan jääteetä, ja sitten takaisin pehkuihin. Pikkuveli -02 on lippukunnan leirillä sunnuntaihin asti.
Mutta nyt plaraamaan novelleja...

..ynnä alkoholin nauttineisuus

Oletteko koskaan lukeneet kirjaa (fiktiota) jonka idea on oikeastaan hyvä, mutta tekotapa jotain tökön ja hirvittävän välillä?

Minä luen parhaillaan. Kirjan nimi on Lapsitappajat ja se on dekkaripäivien saalista. Kirjoittaja on viisikymppinen menestynyt nainen, kirjoittanut elämäntapaoppaita, olikohan koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden tohtori tai jotain. Menestynyt sijoittamalla niin hyvin että on voinut viisikymppisenä ruvennut tekemään mitä tykkää ja tehnyt sitten mm. dekkareita.

Tämä on ensimmäinen jonka tältä kirjoittajalta luen. En tiedä jääkö viimeiseksi. Kaksi niitä ostin, dekkaripäivien kirpputorimyynnistä, tekijänkappaleita veikkaisin, myyjänä kirjoittaja itse. Kaksi euroa kappaleelta maksoin. Hyvä etten enempää.

Minä olen jokusen vuoden nuorempi kuin tämä kirjoittaja ja mielelläni eläisin niin kuin hän, vapaana kirjoittajana. Mutta en käyttäisi vapauttani näin! Jos ihmisellä on oppiarvoja siinä määrin kuin tällä kirjoittajalla niin luulisi että tausta-aineiston tarkistaminen on hanskassa ja kokemusta kirjoittamisesta sen verran ettei sorru kömpelöihin lauserakenteisiin kuten vaikkapa tämä:
...kuolemaan vaikuttaneena kuolinsyynä (täh?) oli ekstaasin ja masennuslääkkeiden yhteisvaikutuksen aiheuttama myrkytys, serotoniinioireyhtymä. Ynnä alkoholin nauttineisuus.

Nauttineisuus?

Ja vähän aikaisemmin kirjan naispoliisi on kuulustellut tyttöä joka on "selvä anorektikko" (=ei siis humalainen anorektikko) ja joka varmaan kohta kuolisi ketoosiin.

Ketoosiin? Kun ei tarvitsisi kuin käydä Wikipediassa:

Ketoosi on elimistön luontainen keino selviytyä tilapäisen ravinnonpuutteen yli, eikä sitä ole syytä sekoittaa diabeetikolle mahdolliseen, vaaralliseen ketoasidoosiin. Lievää ketoainetuotantoa tapahtuu elimistössä usein ilman erityisruokavalioitakin

Tällainen ei minusta ole puolusteltavissa. Vaan huolimattomuutta. Vain ja ainoastaan sitä. Epäilemättä kukaan kustannustoimittaja ei ole kajonnut tekstiin, mutta luulisi että kirjoittaja kunnioittaisi lukijoitaan tai edes itseään niin ettei päästäisi tuollaista julki.
Olen oikeastaan iloinen siitä että sijoitin neljä euroa tämän kirjoittajan kirjoihin. Lapsitappajan lisäksi odottaa Naisen kosto. Ovat loistavia esimerkkejä siitä miten en tahdo kirjaa kirjoittaa.

Kirjoitan

Viikonlopusta inspiroituneena kirjoitan taas. Pokkari saa sanoja jatkokseen ja uuteen dekkarinovellikilpailuun joka julistettiin lauantaina on jo idea valmiina. Kaksikin. Toista luonnostelin päässäni tänään, kun putsailin tuoleja töissä. Kotiinpaluu on sen työnimi. Aihehan on siis Rikos ja rangaistus ensi vuonna.
Viikko tulee olemaan kirjava. Huomenna lähtee Ysivitonen siskolaan ja jää yöksi, keskiviikkona Ysiseiska toiseen siskolaan yöksi ja torstaina Nollakakkonen sinne Välkkeelle. Torstaista sunnuntaihin se kestää, leiri. Keskiviikkona olen vapaalla, pyykkään, pakkaan ja oleilen pojan kanssa. Kirjoittamiseen varaan myös aikaa.

Houkuttelisi ostaa kalenteri, sellainen lukuvuosikalenteri. Niin kuin koululaisille kaupataan. Suosikilla ja Demillä oli sopivan näköiset, jos jättää pois ne teineille muokatut lisukkeet. Missähän olisi aikuisen naisen selkeä kirjakalenteri jossa olisi kirjoitustilaa ja joka olisi syksystä kevääseen? Tytärtä95 nimittäin kaupassa puistatti ajatuskin että äidillä olisi Suosikki-kalenteri...no hitto vie, jollen löydä mieleistäni, niin tasan tarkkaan hankin tuollaisen teinikalenterin. Kai niitä "miten vamppaan poikaystävän" ja "hyvä bilemeikki" -juttuja kestää kun ajanhallintaosasto on tarkoituksenmukainen. Huomatkaa, tää yrittää taas jäsennellä aikaa!
Sain luetuksi tuon Lauantaina julkaistun antologian kannesta kanteen. On siinä kuulkaa hyviä novelleja. Niin hyviä että olen ihmeissäni ja iloinen, kun Käsityöpussini kelpasi mukaan. Erityisesti novellit Elämälle vierasta (kirjoittanut Vesa Virtanen) ja Uusi ystävä (kirjoittanut Anne-Maria Kuopio) olivat suorastaan hyytävän hyviä. Elämälle vierasta kuvasi pariskuntaa joka ammuskeli huvikseen ihmisiä - tuli mieleen American Psycho tai Tarantinon elokuvat tästä! - ja Uudessa ystävässä Heini-tyttö tapasi Miran jonka isä oli hirviö. Näistä kumpikaan ei ollut kolmen kärjessä, mutta huikean hyvin tehtyjä tarinoita olivat! Tuli vähän surullinenkin olo, kun oli lukenut nämä. Ihan jokaisessa kirjoittajassa on potentiaalia jonka soisi pääsevän julki, mutta kun niin harva pääsee..
Nyt aloittelen sitä viime vuoden antologiaa, otsikolla Työ tekijänsä niittää. Eli rikos työpaikalla on ollut 2009 kilpailun aihe. Ja Rikos ja rangaistus siis ensi vuoden. Deadline vuoden loppuun.

Kaisa Neimalan kirjalista

Anonyymi kommenttilaatikossa kyseli sitä Neimalan listaa ja kun en tiedä varmaksi niin päätin että naputtelen sen tänne.

KUN LAPSEN MIELI SÄRKYY

SATU

Tove Jansson; Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen WSOY 1962

MUUTA KAUNOKIRJALLISUUTTA

J. M. Coetzee; Poikavuodet. Suom. Seppo Loponen, Otava 1999

Ann-Maria MacDonald; Linnuntietä. Suoma Kaijamari Sivill. Tammi 2004

Maria Peura: On rakkautes ääretön. Tammi 2001 (lukenut tämän, järkyttävä, vaikka samalla hyvä)

Marko Kitti: Meidän maailma. Arator 2008 (sitaatit erittäin mielenkiintoisia!)

ROMAANEJA RIKOKSESTA

Auli Mantila: Varpunen. Teos 2005

Lionel Shriver: Poikani Kevin. Suom. Sari Karhulahti. Avain 2006

DEKKAREITA

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu! WSOY 1962

Petra Hammesfahr: Pahantekijä. Suom. Marja Kyrö. Otava 2005 (lukenut, tykkäsin kovasti!)

Louise Penny: Kylmän kosketus. Suom. Raimo Salminen. WSOY 2009

Matti Yrjänä Joensuu:

Harjunpää ja poliisin poika. Otava 1983 (lukenut, hyvä ja satuttava kirja)
Harjunpää ja pyromaani. Otava 1978
Harjunpää ja rakkauden nälkä. Otava 1992 (lukenut, mielenkiintoinen)
Harjunpää ja pahan pappi, Otava 2007


Jos joku on lukenut esimerkiksi tuon Meidän maailman tai Poikani Kevinin niin otan mielelläni kommentteja vastaan.

Kouvolan XIV Dekkaripäivillä

Kävin, nautin, palasin. Siinä kaikessa lyhkäisyydessään.

No ei :). Kuvat ovat kyllä sitten itse napsittuja, tahtoo sanoa, aika surkeita. Auditorio-kuvat eivät onnistuneet, minä en kerta kaikkiaan hallitse pikku Nikonini salamasäätöjä! Sori..

Mutta siis joo. Matkaan perjantaiaamuna - oudolta, varsin oudolta tuntui lähteä ja jättää syntymäpäiväsankari yksin kotiin. Mitä siitä että aamiainen oli syöty kiireettömästi kahden kesken tai siitä että poika jäi ihan tyytyväisenä piirtämään uusilla sivellintusseillaan ja huusi vain olkansa yli että heippa, mee nyt jo.
Joten päättäväisesti matkaan.

Menomatkan lukemisena minulla oli tämä



Tykkäsin, kuten tykkään sarjastakin (True Blood), vaikka työkaveri nyrpistää nenäänsä ja väittää Bram Stokerin kääntyvän haudassaan. No, hyvää sillekin tekee vaihtaa toiselle kyljelle välillä!
Mutta asiaan.
Junamatka sujui enemmittä kommelluksitta, joskin paikanhakuun mahtui hupaisa tilanne. Paikkani oli ikkunapaikka numero yhdeksäntoista, joten rinnakkainen käytäväpaikka on siis kaksikymmentä. Ja tällä paikalla istui saapuessani noin 25-vuotias mies. Käytiin seuraava keskustelu.

Minä : Tota, mä oon yhdeksäntoista
Mies (tehden tilaa): Luulin kyllä vanhemmaksi
Minä (hihittäen): Kiitos suorapuheisuudesta.

Ja sitten matkantekoa, kirjaa ja eväitä/lounasta, vasta illalla oli ruokaa tiedossa nääs. Eli näillä mentiin:



Määränpääasemalla totesin Kouvolan miellyttävän pieneksi kaupungiksi. Kolmio jolla liikuin näytti kartalla paljon isommalta kuin mitä se todellisuudessa oli - siis rautatieasema, Cumulus-hotelli, Kouvola-talo. Se hotelli näkyi junan ikkunasta.

Sisäänkirjautuminen, tavaroiden purku ja kohti Kouvola-taloa jossa odotti palautetilaisuus, eli jokainen, joka tahtoi, sai lukijaraadin palautteen omasta tarinastaan. Perhoset vatsassa lähdin kävelemään.
Sää oli dekkaripäiville sopiva, kylmä ja sateinen. Sellainen että olisi kuulunut olla lokakuu ja kaikki kesäinen vihreys näytti melkein uhmakkaalta. Tänne olisin voinut eksyä istuskelemaan jos aurinko olisi paistanut:



Mutta koska aurinko ei paistanut ja kello kävi, jatkoin matkaani tänne:



Ja sitten pelottavan lukijaraadin käsiteltäväksi:



Koreografiahan meni siis näin: Novellikilpailuun tuli 235 novellia. Näitä lukemaan laitettiin raati - olikohan siinä kaikkiaan yhdeksän ihmistä joten aikamoinen urakka. Kuitenkin niin että jokainen tarina kävi vähintään neljällä ihmisellä. Näistä raati sitten valitsi kaksikymmentä parasta julkaistavaksi ja ne annettiin edelleen ylituomarille,tutkimusprofessori Hannu Lauermalle, joka valitsi kolmen kärjen.
Se palaute oli aika suorasukaista. Kaikki siis olimme läsnä, novellit käsiteltiin otsikoittain, raadin puhenainen briiffasi juonen ja kolme läsnäolevaa raatilaista kertoi näkemyksiään. Samalla kiersi lista novellien pisteytyksestä. Ilokseni huomasin pistekeskiarvokseni neljä, asteikolla 1-5.
Eli kirjoittaja sai ilmoittautua jos tahtoi, mutta pakko ei ollut. Koska jokunen edeltäjä sai pyyhkeitä aika reippaastikin, kieliopista, aiheen sivuuttamisesta, hajanaisuudesta, mistä milloinkin minua hirvitti valmiiksi, miten käy Käsityöpussini. Siis novellini, nimeltä Käsityöpussi joka on tarina siitä miten omaishoitajaksi päässyt, alistettu vaimo iskee takaisin.

Ja näin sen kävi. Seuraavat luonnehdinnat on luntattu tuhruisista muistiinpanoista:

"Napakka, hyvin kirjoitettu novelli, moitteetonta kieltä" "pienillä keinoilla saatu tehdyksi ehjä kuva" "hyvät henkilöt" "se yksikin sivuhahmo oli läsnä vain yhden puhelinkeskustelun ajan ja niillä repliikeillä piirtyi selkeä kuva henkilöstä" "Tärkeä, ajankohtainen aihe ja teema löytyi tekstistä selkeästi"

Tietysti olin iloinen. Eniten tuosta pienillä keinoilla onnistumisesta, kun se on se mihin kirjoittajan pyrin. Jos minulla joku tavoite on, niin kertoa paljon sanoja tuhlaamatta.

Palautetilaisuuden jälkeen alkoi itse ohjelma.Ja kirjamyynti.




Onko järkeä mennä Kouvolaan asti ostamaan käytettyjä kirjoja? No ei! Mutta kun paikalliset antikvariaatit olivat keränneet herkkunsa talolle niin lähti, tuota vähän lapasesta:



Noista kaksi on nuoruuteni rakkaita suomidekkareita, joita en meinaa saada edes kirjastoista lainaan enää. Sitten on Anni Swanin kootuista minulta puuttuva kappale. Ja viime vuoden dekkaripäivien antologia otsikolla Työ tekijäänsä niittää.

Tämän vuoden antologia julkaistiin auditoriossa avajaissanojen jälkeen. Voittajakolmikko palkittiin ja meidät kirjaan päässeet kukitettiin ja saatiin tämän vuoden kirja:



Sitten alkoi ohjelmaosuus. Koska olin tapahtuneista väsynyt, päätin että kuuntelen vain päätuomari Lauerman luennon ( Väkivalta viihteessä ja reaalimaailmassa), menen hotellille ja huilaan ja tulen takaisin kuuntelemaan toimittaja Juha Virkin Ammattilukijan puheenvuoron. Näin tapahtui.

Lauerma oli loistava. Hänen napakasta ja hyvin jäsennellystä esityksestään jäi lähinnä mieleen näkemys aggressiosta sinänsä puhtaana ilmiönä, sellaisena joka joskus on palvellut henkiinjäämistä mutta joka nyky-yhteiskunnassa on ongelma. Ja siitä harhakäsityksestä että luonto on julma ja ihmisen luomaa kulttuuria pidetään sivistävänä ja jalostavana asiana maailmassa. Mutta onko esimerkiksi kansanmurhia ilman ihmisen luomia ideologioita uskontoja jne. Luonnossa yksi eläinlaji ei päätä puhdistaa toista eläinlajia maan päältä erilaisuuden vuoksi. Ja väkivallan tutkimuksen fokuksen pitäisi olla joukkopsykoosin tutkimisessa, siinä mikä saa tavallisen, psyykeltään normaalin ihmisen ryhtymään raakuuksiin vaikkapa sotatantereella.
Kiitos ja kumarrus Hannu Lauermalle, oli ilo kuunnella.
Hotellille, suihkuun, antologiaa selaamaan. Yhdeksältä oli alkamassa illanvietto joten jätin kirjaherkut rauhaan ja pukeuduin ja piipahdin hotellin baarissa parilla tällaisella ennen paluuta Kouvola-talolle. Kyseessä siis Mango-collins:



Sitten takaisin tapahtumapaikalle. Kuuntelin Juha Virkin esityksen joka oli viimeinen ennen illanviettoa. Hän puhui dekkareista ammattilukijan näkökulmasta ja oli lähinnä tyytyväinen siihen että Suomeen ei ole rantautunut maailmalla valtaava trendi kirjoittaa verellä mässäilystä ja raakuuksista eritoten naisia kohtaan.

Illanvieton kuvat epäonnistuivat, ikävä kyllä. Olisin halunnut esityksestä (Vartti Varesta, Anjalankosken kaupunginteatteri) muutaman kuvan näkyville. Katkelma oli herkullinen, samoin kuin illan menu: salaattia, patonkia ja kiusausta (kala-, kasvis-).

Yhdentoista maissa palasin hotellille, piipahdin siellä baarissa vielä lasillisella talon punaviiniä ja sitten nukkumaan.

Lauantailta ei oikeastan ole kuvia ollenkaan. Päivä oli ohjelmapainotteinen: hotelliaamiaisen jälkeen suuntasin heti Kouvola-talolle.
Sariola-seuran puheenjohtaja Juha Kautto kertoi Mauri Sariolan elämästä - rankkaa tarinaa ja istui Murhatun mielen teemaan. Sariolahan on joutunut selviytymään isän itsemurhasta ja isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta nuorella iällä, kamppailemaan viina- ja peliriippuvuuden kanssa ja samalla onnistunut kirjoittamaan kirjoja joita ostetaan ja jotka ovat hyviä. En voinut olla miettimättä, voiko tasapainoisesta ehjästä elämästä tulla kirjailijan elämää. Kun joskus tuntuu, että se rosoisuus ja piikkisyys on välttämätöntä, vaikkei näin rankkaa olisikaan. Ehkä olen väärässä, toivottavasti.
Sitten seurasi esikoiskirjailijoiden paneelihaastattelu. Kari Häkämies, Johanna Tuomola, Olli Lehtinen, Janne Katajisto. Johanna Tuomolan astellessa estradille tajusin että aha, tuo oli se nainen jonka kanssa juttelin hotellilla, menin yhtä matkaa illanviettoon, tulin yhtä matkaa pois. Siis juu, hän kertoi julkaisseensa esikoiskirjansa, mutta en tiennyt että hän on paneelipuhuja. Mukava, rauhallinen, niukkasanainen nainen. Olli Lehtisen kirja, joka kertoo näkövammaisesta etsivästä, kiinnosti myös, luettava-listalle, ehdottomasti.

Viimeiset esitykset ennen juna-asemalle lähtöäni olivat psykologi Hannele Törrösen luento lähisuhdeväkivallasta, varhaisesta vuorovaikutuksesta ja puuttumiskeinoista. Sekä kriitikko Kaisa Neimalan yhteenveto lapsen mielen särkymisestä fiktiivisessä kirjallisuudessa. Kaksi naista, kaksi hyvää aihetta, totta ja tarua - ja kaksi ihan erilaista esitystä.
Pahoillani totesin että Törrösen esitys oli lähinnä kaoottinen. Mikin säätöä, äänen pätkimistä, puhumista käsi suun edessä, hyviä, puhumisen väärtejä ajatuksia, mutta niitä ei oltu koottu hyvin yhteen. Tuli mieleen ryppyinen kansio jossa on muistiinpanoja miljoonalla sinne tänne sinkoilevalla post-it -lapulla.
No, jos Törrönen oli tällainen, oli Neimala Jotain Aivan Muuta. Entinen yläasteen opettaja - minä, levottomassa luokassa kouluni käynyt ajattelin, että jos tämä nainen olisi ollut estradilla siinä koulussa, siinä luokassa olisi jokainen kuunnellut hievahtamatta. Toiset vaan osaa.

Jos Törrönen oli sekava kasa post-it lappuja, oli Neimala siisti vihko jossa oli selkeällä käsialalla jäsenneltyjä asioita kauniilla ranskalaisilla viivoilla. Hyvä, rauhallinen selkeä esitys ja todella, todella mielenkiintoinen aihe. Kirjasitaatteja jotka saivat minut nälkäiseksi - onneksi saimme listan kirjoista joihin hän viittasi, kun saan tämän raportin valmiiksi laulatan Helmetin varauspalvelun näännyksiin...

Sitten piti lähteä.

Joensuu-Helsinki -pendolino oli ajallaan, mutta sitä ennen kutosraiteella junaa odottavat saivat nähdä jotain mikä ainakin minussa herätti lieviä puistatuksia, en osaa sanoa miksi. Tavarajuna jyristi ohi sillä samalla raiteella jolle pendolino odotettiin.
Sellainen juna sopisi hyvin dekkariin, oikein hyvin. KUUSIKYMMENTÄ YKSI rähjäistä säiliövaunua - pitkään, pitkään se täytti radan näkökentän kokonaan. Vaunuissa ruosteraitojen seassa kyrillisiä kirjaimia joista tavailin "PROPAN-BUTAN" - eli kaiketi ihan peruskaasuja mutta kun ne vaunut näyttivät sellaiselta että sisälsivät jotain myrkyllistä ja että niiden kuvittelisi jyristävän ohi sydänyöllä, eikä harmaassa iltapäivässä ihmisten silmien alla. Huomasin etten suinkaan ollut ainoa joka katsoi tuota vyöryvää junaa puistatellen...

Paluumatka oli tapaukseton - paitsi että unohdin toisen niistä Tenhusen dekkareista junaan! Argh! Laitoin löytötavarakyselyn netin kautta, pitäkää peukkuja että löytyy!

Ja jos matka olikin suloinen, oli sitä myös paluu. Kotiuduin ilmapallojen, serpentiinien ja rakkaiden ihmisten (kotona asuva perhe, aikuiset tyttäret, vävyt) luo. Ei se minun vastaanottokomitea ollut vaan Nollakakkosen kahdeksanvuotispäivät. Ihanaa olla kotona, sauna ja punaviini jaettuna miehen kanssa iltamyöhällä kruunasivat viikonlopun.
Ja nyt sen Neimalan kirjalistan kimppuun - suloista sunnuntaita kaikille!

Hyttymiä

Taisin blogata joskus perheemme inside-ilmaisuista. Otsikolla läpäkkö ja hatula. Jostain syystä nämä pyörivät tänään päässä, älkää kysykö miksi.
Hyttymät ovat jääneet sanavarastoon vuosien takaa. Tämän lanseerasi tytär89 joka raapi surkeana hyttysten puremia jalkojaan ja valitti että mulla on jalat täynnä hyttymiä. Oli kuulkaa niin hyvä nimitys hyttysenpuremille että jäi käyttöön.

Entä tiedättekö muuten mikä on "Merkkimetallinen"? Voisi luulla että se olisi joku rinnuspieliin ripustettava kapistus. Mutta ei. Se on sellainen pieni metalliputki johon isot sikarit pakataan. Niitä on ollut jokunen tässä talossa - miehen ylellisyys on aika ajoin polttaa iso sikari, pikkusigge on joka illan päätös, paitsi pahoilla pakkasilla. Ja Nollakakkonen pienempänä rakasti noita metallihylsyjä ja leikki niillä ja pummasi sitten kerran että kun sä isi poltat ton niin anna mulle toi merkkimetallinen.
Pikku hetki meni pohtiessa että miksi merkkimetallinen. Teräsbetonistahan se oli lähtöisin - "verivalan taika on aina suojanamme/tuo merkki metallisen veljeyden. Ennen Hard Rock Hallelujahia tuo oli poikienhuoneen hitti. Nyttemmin on kuopus vaihtanut Michael Jacksoniin.

Siis se kaveri joka täyttää kahdeksan vuotta huomenna. KAHDEKSAN???

Miten se aina jaksaa ihmetyttää? Kirjoitanko jossain hamassa tulevaisuudessa täällä että kuopukseni täyttää, herra paratkoon, NELJÄKYMMENTÄYHDEKSÄN...

Sitä odotellessa..

Lämmin viikon viimeinen työpäivä

Kökkö otsikko bloggauksella. Mutta oli ihan hilkulla etten kirjoittanut tuohon otsikkokenttään että Vieläkö meillä on kaljaa? Vain ja ainoastaan siksi että se on viimeinen rivi Juice Leskisen kappaleesta 3.30 albumilta Lauluja rakastamisen vaikeudesta. Kyseinen albumi on sellainen jota olen töitä tehdessäni paljon kuunnellut ja se soi taustalla nytkin.

Voiko työviikko olla samanaikaisesti hektinen ja leppoisa? Kyllä se voi. Kun se oma työ ei oikeastaan ole millään lailla suoritustasolla hektisempää silloin kun on hiljaista verrattuna siihen kun on kiire. Toki kiire näkyy sitten vaikka tavaran kasautumisena. Ja siinä että kun tulee työpaikalle niin sen normaalin yhden kuorma-auton sijaan - sen, joka täyttää oviaukon lähes kokonaan ja jonka jättämistä lokosista pitää pujottaa itsensä sisään ja samalla estää puluja tulemasta mukana ja väistää mahdollista trukkia ettei jää alle - on ollut neljäkin kuorkkia yhtä aikaa joko hakemassa tai tuomassa tavaraa.

Edelleen ihmettelen sitä miten simppeli fyysinen työ vapauttaa ajatuksia tärkeämpään. Se kirjoitusväsymys joka on kummitellut uusimmissa pokkareissani alkaa nyt väistyä ja ajatukset lentävät vapaasti kun kädet putsaavat tuoleja ja purkautuvat sitten tekstiksi kotiin tultua. Järkeväksi tekstiksi, vieläpä...;).

Asiat alkavat taas loksahdella paikoilleen. Perhe on lomamoodissa ja itse olen sovittanut kirjoittamisen työn ja kirjallisuusopiskelut yhteen. Jos nyt joku tarjoaisi vaikkapa taloushallinnon avustavia tehtäviä kahdentuhannen euron kk-palkalla niin...pyörtykää rauhassa mutta enpä taitaisi lähteä, ainakaan juuri nyt. Tiedä sitten miltä tuntuu syksyllä - ja muutenkin kysymys on toki melko hypoteettinen. Ei niitä näillä meriiteillä enää tipu kun on päteviäkin työttöminä.

Pojat ovat olleet jokusen päivän keskenään kotona. Toistaiseksi homma on sujunut kohtuu hyvin. Ensimmäinen leirisessio käynnistyy ensi viikolla, Nollakakkonen lähtee Välkkeelle joka siis on lippukunnan oma leiri. Kun sudari-ikäiset eivät suurleiri Kilkkeelle pääse, niin lippukunta järjestää leirin sudenpennuille ja seikkailijoille kesän alussa. Heinäkuussa pojilla on molemmilla Hästholmenin päiväleiri (esikoinen saa varmaan kylmiä väreitä kun lukee tämän lauseen, mutta hei, pikkuveljet tykkäävät, Ysiseiska TAHTOO sinne takaisin!). Ja heinä-elokuun vaihteessa (?kai?) lähtee Ysiseiska Kilkkeelle.

Ysivitonen puolestaan on töissä, siellä missä minäkin ja tekee sitä mitä minäkin. Tekemistä riittää ainakin toistaiseksi.
Postista putkahti työeläkeote. Se on aina traagista luettavaa, tai olisi, jollen olisi oppinut nauramaan sille. Ehkä seitsemänkymppisenä ei naurata, mutta nyt 201 euron kk-kertymä jaksaa hihityttää. Sitä paitsi seitsemäänkymppiin on vielä aikaa. Kaikenlaista voi tapahtua.
Mutta nyt pyykkäämään. Huomenna Kouvolan dekkaripäiville kuittaamaan antologia ja kukkakimppu, saamaan henkilökohtaista palautetta omasta novellista ja nauttimaan iltaohjelmasta. Adios!

Onpas taas vierähtänyt

...aikaa bloggaamisesta.
Ja mihin se aika on mennyt? No, töihin, tilaustarinaan, strukturalismiyritelmään, kirjojen lukemiseen, Mehiläistalon jatkon miettimiseen, lasten päättäjäisten valmisteluihin, ynnä muuhun mihin meillä lapsellisilla aikuisilla tähän aikaan vuodesta aika menee.

Mielelläni minä laittaisin Ysivitosen päättäjäiskuvan tai pari tänne blogiinkin mutta tuli sanomista kun menin niitä ilman lupaa rätkimään naamakirjaan. Laitanpa sitten kuvan omasta ihanasta itsestäni (lapsen ottaman ja vähän tärähtäneen, mutta vähän tärähtänythän tämä mallikin on...). Ainakin tältä tyypiltä on lupa julkaista kuva.









Niinsiis kuva on omasta päättäjäiställingistä. Tässä vielä kenkä erikseen:





Nyt kun taas paikallistin kamerani, tekisi itse asiassa mieli tehdä niin kuin Tähtilapsi joka kuvasi päivän elämästään . Toisaalta, minun päivässäni ei olisi niin kaunista nähtävää kuin pienet tyttöset Tähtilapsen blogissa. Omat kauneimpani ovat niin isoja jo etteivät oikein tykkää siitä, jos äiti laittaa kuvia esille :(. Eli tuohon jos ryhtyisin niin aika esine- ja paikkapainotteinen päivä voisi tulla..

ärinää alakerrasta.

PRRRKLE

Nyt tulee muutos. Minä lopetan työnteon. Minä lopetan kirjoittamisen. Lopetan bloggaamisen ja naamakirjailun. Lopetan luottamustoimeni Vartiovuoren lippukuntien vanhempainyhdistyksessä.

Ryhdyn kokopäiväiseksi ruokakomeronvartijaksi. Nimikoin jokaisen sämpylän, jogurttipurkin ja juustosiivun,jäätelöpuikoista puhumattakaan. Perustan oman osaston kaikille leviterasiaan. Ostan jokaiselle henkilökohtaisen maitotölkin ja mehutiivisteen ja laitan niihin tunnusluvut jotka luovutan vain asianosaisen käyttöön. Ja ennen kaikkea kirjaan muistiin jokaisen suupalan minkä jokainen talossa asuva mihinkin aikaan kaapilta hakee.

Ehkä sitten loppuu tämä ikuisuuskeskustelu:
- joko noi sämpylät on kaikki loppu? yhyy, kuka söi mun sämpylän.
- en mä ainakaan, mä oon ottanu vaan yhden...enkä mä...
- äiti, montako sämpylää tässä oli kaikille? montako toi on ottanu? miksei mulle säästetty? miks toi sai (huom! SAI, ihan luvan kanssa joo!)syödä mun jätskipuikon? Toi on ottanu jo ainakin kolme enkä mä ole saanu vielä yhtään...
jne. jne.

Tai sitten minä vain kuuroutan korvani ja totean kylmänviileästi että nopeat syövät hitaat..

Hurmaava kiristäjä, my ass

Minähän siis olen ollut mukamas niin ryhdikäs ja omanarvontuntoinen kolmiopokkarikirjoittaja että en laske käsistäni tekstiä joka on omasta mielestäni just ja just rimaa hipova.
Kymmenes pokkarini, otsikolla Hurmaava kiristäjä (nimi ei ole omaa keksintöä sentään) ilmestyi tuossa toukokuun alussa. Minulla on ollut tapana plarata tekijänkappaleista yksi läpi nopeasti silloin kun ne kolahtavat postiluukusta. Aluksi siitä ihmeellisestä uutuuden tunteesta että näki OMAT SANANSA painettuna (heh!); sittemmin fiilis vaihtui "mitä sitä tulikaan kirjotettua silloin" -tsekkaukseksi.
Nyt en viitsinyt kuin vähän viimeksimainittua. Alkoi tympiä oma teksti, ensimmäistä kertaa ihan vilpittömästi tympiä.
Sitten seliseli -osastoon: Alkuvuodesta kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Kariston kilpailuun, romaanikässäriä, otsikolla Mehiläistalo (jos nyt joku ei tiennyt). Viikko ennen jättöpäivää tunnelma oli infernaalinen. Oksetti koko projekti, oikoluku - no, sen väsymyksen pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni. Ja olin lähinnä helpottunut kun sain sen lopultakin liikkeelle.
No, sitten oli kaksi pokkarisitoumusta. Aloin kirjoittaa tätä Hurmaavaa kiristäjää - ei se tuntunut väkisin vääntämiseltä silloin (muuta kuin välillä!); tein välipaloina kirjallisuustehtäviä ja tilausnovelleja. Olin suhteellisen tyytyväinen tuotokseen joka lähti toimitukseen nimellä Koti sydämelle.
Ja nyt kun olen saanut etäisyyttä tekstiin ja se oli käsissäni valmiina kappaleena, näkyy valmiissa kaikki se väsymys mikä painoi Mehiläistalon jälkeen, vaikka en sitä halunnut myöntää. Mutta olisi pitänyt palautua pidempään. Ehdottomasti.
Sen sijaan, kun luen Mehiläistaloa, se on edelleen sen näköistä että olen antanut parhaani.
Jutun opetus - ei ikinä enää tällaista aikataulua.

Beginning theory( ja väninävaroitus; taas se aika vuodesta..)

...on bussikirjani tällä viikolla, kirjoittanut Peter Barry. Hassua miten paljon paremmin jutut jäävät mieleen lontoonkielellä vaikka päinvastaista pelkäsin.
Huominen vapaata töistä, pitää tehdä alustavia hommia jotta saa lauantaiyhtälön ratkaistuksi. Meillä on taas sellainen mihin repeäis -kevät; ysiluokkalainen päättää, kutonen päättää ja ekaluokkalaisella ekat kevätjuhlat. 2002 oli ihan vastaava, siihen vielä päälle esikoisen lakkiaiset. Allekirjoittanella rv 36, ison mahani kanssa hölkyttelin koululta toiselle...

Ysiseiskan vuositarkatusaika tuli. Ja sylettää taas. Tiedän että yhdeksän kymmenestä on sitä mieltä että pitäähän sitä varmuuden vuoksi kuvata ja näyttää lääkärille tiettyjä ruumiinosia sen sidekudoskasvaimen takia joka oli...talvella 2007 jos oikein muistan! Ja todellakin ilmoitti olemassa olostaan silloin, poika päätyi päivystyksenä leikkauspöydälle kun epäiltiin kiveskiertymää. Ei siis ollut vaan oli rykelmä hyvälaatuisia kasvaimia jotka poistettiin, mutta pääsääntöisesti siksi että noin nuorella pojalla niitä ei oltu tavattu, joudumme käymään vuosikontrolleissa hamaan aikuisikään asti. Ja taas on kaksi eri päivää, kaksi eri aamupäiväaikaa...

Anteeksi nyt, mutta kun siellä vuodesta toiseen todetaan että joo, ei mitään poikkeavaa (ja silloin kun se poikkeava oli niin poika oli todella tuskainen) niin minä en näe näissä vuosikontrolleissa mitään, kerrassaan mitään, mieltä. Pelkkää ajanhukkaa, vuosi vuodelta pojalle itselleen kiusallisemmaksi käyvää kyselyä ja kopeloimista ja rahankin menoa. En ole ikinä ollut ihminen joka ramppaa kaiken varalta lääkärissä. Eri asia jos olisi ollut jotain oikeasti pahalaatuista. Tai jotain mikä aikuistenoikeasti vaatisi jatkuvaa seurantaa. Tuossa on lisäksi vähän sitä makua että meitä juoksutetaan siellä harvinaisuussyistä. Kun noita tuollaisia tulee yleensä nuorille aikuisille miehille yksi tai kaksi ja minun kymmenvuotiaallani oli 1+7. Ei se niistä silti pahanlaatuisia tee, se meille vakuutettiin moneen kertaan, mutta lääkärit ovat ihan liian ihastuksissaan "postimerkki-casesta", kuten tätä tapaus Tumor paratesticularis juvenilista urologian poliklinikalla kutsutaan. Postimerkkitapaus lienee jotain lääkärislangia ja tarkoittanee harvinaista, korjatkaa, jos olen väärässä.

No, se siitä väninästä, kuitenkin haluan ultran ja urologin samalle päivälle jos siellä täytyy käydä näyttämässä- meinasin sanoa naamansa mutta ehkä väärä sana tässä tapauksessa. Ihan sama vaikka menisi joulukuulle!