Kouvolan XIV Dekkaripäivillä

Kävin, nautin, palasin. Siinä kaikessa lyhkäisyydessään.

No ei :). Kuvat ovat kyllä sitten itse napsittuja, tahtoo sanoa, aika surkeita. Auditorio-kuvat eivät onnistuneet, minä en kerta kaikkiaan hallitse pikku Nikonini salamasäätöjä! Sori..

Mutta siis joo. Matkaan perjantaiaamuna - oudolta, varsin oudolta tuntui lähteä ja jättää syntymäpäiväsankari yksin kotiin. Mitä siitä että aamiainen oli syöty kiireettömästi kahden kesken tai siitä että poika jäi ihan tyytyväisenä piirtämään uusilla sivellintusseillaan ja huusi vain olkansa yli että heippa, mee nyt jo.
Joten päättäväisesti matkaan.

Menomatkan lukemisena minulla oli tämä



Tykkäsin, kuten tykkään sarjastakin (True Blood), vaikka työkaveri nyrpistää nenäänsä ja väittää Bram Stokerin kääntyvän haudassaan. No, hyvää sillekin tekee vaihtaa toiselle kyljelle välillä!
Mutta asiaan.
Junamatka sujui enemmittä kommelluksitta, joskin paikanhakuun mahtui hupaisa tilanne. Paikkani oli ikkunapaikka numero yhdeksäntoista, joten rinnakkainen käytäväpaikka on siis kaksikymmentä. Ja tällä paikalla istui saapuessani noin 25-vuotias mies. Käytiin seuraava keskustelu.

Minä : Tota, mä oon yhdeksäntoista
Mies (tehden tilaa): Luulin kyllä vanhemmaksi
Minä (hihittäen): Kiitos suorapuheisuudesta.

Ja sitten matkantekoa, kirjaa ja eväitä/lounasta, vasta illalla oli ruokaa tiedossa nääs. Eli näillä mentiin:



Määränpääasemalla totesin Kouvolan miellyttävän pieneksi kaupungiksi. Kolmio jolla liikuin näytti kartalla paljon isommalta kuin mitä se todellisuudessa oli - siis rautatieasema, Cumulus-hotelli, Kouvola-talo. Se hotelli näkyi junan ikkunasta.

Sisäänkirjautuminen, tavaroiden purku ja kohti Kouvola-taloa jossa odotti palautetilaisuus, eli jokainen, joka tahtoi, sai lukijaraadin palautteen omasta tarinastaan. Perhoset vatsassa lähdin kävelemään.
Sää oli dekkaripäiville sopiva, kylmä ja sateinen. Sellainen että olisi kuulunut olla lokakuu ja kaikki kesäinen vihreys näytti melkein uhmakkaalta. Tänne olisin voinut eksyä istuskelemaan jos aurinko olisi paistanut:



Mutta koska aurinko ei paistanut ja kello kävi, jatkoin matkaani tänne:



Ja sitten pelottavan lukijaraadin käsiteltäväksi:



Koreografiahan meni siis näin: Novellikilpailuun tuli 235 novellia. Näitä lukemaan laitettiin raati - olikohan siinä kaikkiaan yhdeksän ihmistä joten aikamoinen urakka. Kuitenkin niin että jokainen tarina kävi vähintään neljällä ihmisellä. Näistä raati sitten valitsi kaksikymmentä parasta julkaistavaksi ja ne annettiin edelleen ylituomarille,tutkimusprofessori Hannu Lauermalle, joka valitsi kolmen kärjen.
Se palaute oli aika suorasukaista. Kaikki siis olimme läsnä, novellit käsiteltiin otsikoittain, raadin puhenainen briiffasi juonen ja kolme läsnäolevaa raatilaista kertoi näkemyksiään. Samalla kiersi lista novellien pisteytyksestä. Ilokseni huomasin pistekeskiarvokseni neljä, asteikolla 1-5.
Eli kirjoittaja sai ilmoittautua jos tahtoi, mutta pakko ei ollut. Koska jokunen edeltäjä sai pyyhkeitä aika reippaastikin, kieliopista, aiheen sivuuttamisesta, hajanaisuudesta, mistä milloinkin minua hirvitti valmiiksi, miten käy Käsityöpussini. Siis novellini, nimeltä Käsityöpussi joka on tarina siitä miten omaishoitajaksi päässyt, alistettu vaimo iskee takaisin.

Ja näin sen kävi. Seuraavat luonnehdinnat on luntattu tuhruisista muistiinpanoista:

"Napakka, hyvin kirjoitettu novelli, moitteetonta kieltä" "pienillä keinoilla saatu tehdyksi ehjä kuva" "hyvät henkilöt" "se yksikin sivuhahmo oli läsnä vain yhden puhelinkeskustelun ajan ja niillä repliikeillä piirtyi selkeä kuva henkilöstä" "Tärkeä, ajankohtainen aihe ja teema löytyi tekstistä selkeästi"

Tietysti olin iloinen. Eniten tuosta pienillä keinoilla onnistumisesta, kun se on se mihin kirjoittajan pyrin. Jos minulla joku tavoite on, niin kertoa paljon sanoja tuhlaamatta.

Palautetilaisuuden jälkeen alkoi itse ohjelma.Ja kirjamyynti.




Onko järkeä mennä Kouvolaan asti ostamaan käytettyjä kirjoja? No ei! Mutta kun paikalliset antikvariaatit olivat keränneet herkkunsa talolle niin lähti, tuota vähän lapasesta:



Noista kaksi on nuoruuteni rakkaita suomidekkareita, joita en meinaa saada edes kirjastoista lainaan enää. Sitten on Anni Swanin kootuista minulta puuttuva kappale. Ja viime vuoden dekkaripäivien antologia otsikolla Työ tekijäänsä niittää.

Tämän vuoden antologia julkaistiin auditoriossa avajaissanojen jälkeen. Voittajakolmikko palkittiin ja meidät kirjaan päässeet kukitettiin ja saatiin tämän vuoden kirja:



Sitten alkoi ohjelmaosuus. Koska olin tapahtuneista väsynyt, päätin että kuuntelen vain päätuomari Lauerman luennon ( Väkivalta viihteessä ja reaalimaailmassa), menen hotellille ja huilaan ja tulen takaisin kuuntelemaan toimittaja Juha Virkin Ammattilukijan puheenvuoron. Näin tapahtui.

Lauerma oli loistava. Hänen napakasta ja hyvin jäsennellystä esityksestään jäi lähinnä mieleen näkemys aggressiosta sinänsä puhtaana ilmiönä, sellaisena joka joskus on palvellut henkiinjäämistä mutta joka nyky-yhteiskunnassa on ongelma. Ja siitä harhakäsityksestä että luonto on julma ja ihmisen luomaa kulttuuria pidetään sivistävänä ja jalostavana asiana maailmassa. Mutta onko esimerkiksi kansanmurhia ilman ihmisen luomia ideologioita uskontoja jne. Luonnossa yksi eläinlaji ei päätä puhdistaa toista eläinlajia maan päältä erilaisuuden vuoksi. Ja väkivallan tutkimuksen fokuksen pitäisi olla joukkopsykoosin tutkimisessa, siinä mikä saa tavallisen, psyykeltään normaalin ihmisen ryhtymään raakuuksiin vaikkapa sotatantereella.
Kiitos ja kumarrus Hannu Lauermalle, oli ilo kuunnella.
Hotellille, suihkuun, antologiaa selaamaan. Yhdeksältä oli alkamassa illanvietto joten jätin kirjaherkut rauhaan ja pukeuduin ja piipahdin hotellin baarissa parilla tällaisella ennen paluuta Kouvola-talolle. Kyseessä siis Mango-collins:



Sitten takaisin tapahtumapaikalle. Kuuntelin Juha Virkin esityksen joka oli viimeinen ennen illanviettoa. Hän puhui dekkareista ammattilukijan näkökulmasta ja oli lähinnä tyytyväinen siihen että Suomeen ei ole rantautunut maailmalla valtaava trendi kirjoittaa verellä mässäilystä ja raakuuksista eritoten naisia kohtaan.

Illanvieton kuvat epäonnistuivat, ikävä kyllä. Olisin halunnut esityksestä (Vartti Varesta, Anjalankosken kaupunginteatteri) muutaman kuvan näkyville. Katkelma oli herkullinen, samoin kuin illan menu: salaattia, patonkia ja kiusausta (kala-, kasvis-).

Yhdentoista maissa palasin hotellille, piipahdin siellä baarissa vielä lasillisella talon punaviiniä ja sitten nukkumaan.

Lauantailta ei oikeastan ole kuvia ollenkaan. Päivä oli ohjelmapainotteinen: hotelliaamiaisen jälkeen suuntasin heti Kouvola-talolle.
Sariola-seuran puheenjohtaja Juha Kautto kertoi Mauri Sariolan elämästä - rankkaa tarinaa ja istui Murhatun mielen teemaan. Sariolahan on joutunut selviytymään isän itsemurhasta ja isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta nuorella iällä, kamppailemaan viina- ja peliriippuvuuden kanssa ja samalla onnistunut kirjoittamaan kirjoja joita ostetaan ja jotka ovat hyviä. En voinut olla miettimättä, voiko tasapainoisesta ehjästä elämästä tulla kirjailijan elämää. Kun joskus tuntuu, että se rosoisuus ja piikkisyys on välttämätöntä, vaikkei näin rankkaa olisikaan. Ehkä olen väärässä, toivottavasti.
Sitten seurasi esikoiskirjailijoiden paneelihaastattelu. Kari Häkämies, Johanna Tuomola, Olli Lehtinen, Janne Katajisto. Johanna Tuomolan astellessa estradille tajusin että aha, tuo oli se nainen jonka kanssa juttelin hotellilla, menin yhtä matkaa illanviettoon, tulin yhtä matkaa pois. Siis juu, hän kertoi julkaisseensa esikoiskirjansa, mutta en tiennyt että hän on paneelipuhuja. Mukava, rauhallinen, niukkasanainen nainen. Olli Lehtisen kirja, joka kertoo näkövammaisesta etsivästä, kiinnosti myös, luettava-listalle, ehdottomasti.

Viimeiset esitykset ennen juna-asemalle lähtöäni olivat psykologi Hannele Törrösen luento lähisuhdeväkivallasta, varhaisesta vuorovaikutuksesta ja puuttumiskeinoista. Sekä kriitikko Kaisa Neimalan yhteenveto lapsen mielen särkymisestä fiktiivisessä kirjallisuudessa. Kaksi naista, kaksi hyvää aihetta, totta ja tarua - ja kaksi ihan erilaista esitystä.
Pahoillani totesin että Törrösen esitys oli lähinnä kaoottinen. Mikin säätöä, äänen pätkimistä, puhumista käsi suun edessä, hyviä, puhumisen väärtejä ajatuksia, mutta niitä ei oltu koottu hyvin yhteen. Tuli mieleen ryppyinen kansio jossa on muistiinpanoja miljoonalla sinne tänne sinkoilevalla post-it -lapulla.
No, jos Törrönen oli tällainen, oli Neimala Jotain Aivan Muuta. Entinen yläasteen opettaja - minä, levottomassa luokassa kouluni käynyt ajattelin, että jos tämä nainen olisi ollut estradilla siinä koulussa, siinä luokassa olisi jokainen kuunnellut hievahtamatta. Toiset vaan osaa.

Jos Törrönen oli sekava kasa post-it lappuja, oli Neimala siisti vihko jossa oli selkeällä käsialalla jäsenneltyjä asioita kauniilla ranskalaisilla viivoilla. Hyvä, rauhallinen selkeä esitys ja todella, todella mielenkiintoinen aihe. Kirjasitaatteja jotka saivat minut nälkäiseksi - onneksi saimme listan kirjoista joihin hän viittasi, kun saan tämän raportin valmiiksi laulatan Helmetin varauspalvelun näännyksiin...

Sitten piti lähteä.

Joensuu-Helsinki -pendolino oli ajallaan, mutta sitä ennen kutosraiteella junaa odottavat saivat nähdä jotain mikä ainakin minussa herätti lieviä puistatuksia, en osaa sanoa miksi. Tavarajuna jyristi ohi sillä samalla raiteella jolle pendolino odotettiin.
Sellainen juna sopisi hyvin dekkariin, oikein hyvin. KUUSIKYMMENTÄ YKSI rähjäistä säiliövaunua - pitkään, pitkään se täytti radan näkökentän kokonaan. Vaunuissa ruosteraitojen seassa kyrillisiä kirjaimia joista tavailin "PROPAN-BUTAN" - eli kaiketi ihan peruskaasuja mutta kun ne vaunut näyttivät sellaiselta että sisälsivät jotain myrkyllistä ja että niiden kuvittelisi jyristävän ohi sydänyöllä, eikä harmaassa iltapäivässä ihmisten silmien alla. Huomasin etten suinkaan ollut ainoa joka katsoi tuota vyöryvää junaa puistatellen...

Paluumatka oli tapaukseton - paitsi että unohdin toisen niistä Tenhusen dekkareista junaan! Argh! Laitoin löytötavarakyselyn netin kautta, pitäkää peukkuja että löytyy!

Ja jos matka olikin suloinen, oli sitä myös paluu. Kotiuduin ilmapallojen, serpentiinien ja rakkaiden ihmisten (kotona asuva perhe, aikuiset tyttäret, vävyt) luo. Ei se minun vastaanottokomitea ollut vaan Nollakakkosen kahdeksanvuotispäivät. Ihanaa olla kotona, sauna ja punaviini jaettuna miehen kanssa iltamyöhällä kruunasivat viikonlopun.
Ja nyt sen Neimalan kirjalistan kimppuun - suloista sunnuntaita kaikille!