Aamun pakkasessa suunnistin keskikaupungille hoitamaan asioita. Lapset menivät kouluun. Ysiseiskalla on taatusti ollut yksi tähänastisen elämänsä pahimmista koulupäivistä.
Minulla on kuusi lasta, kolme tytärtä ja kolme poikaa. Viimeisen vuorokauden tapahtumat ovat saaneet minut vakavasti epäilemään omia kykyjäni poikapuolisten lasten kasvattajana. Siltikin, vaikka järki yrittää vakuuttaa, että:
- minä ja minun lapseni eivät ole yksi ja sama asia
- minä en ole se joka on tehnyt idiootinhommia tällä(kään) kertaa
- kaikki mitä on tapahtunut on osa isompaa kuviota jossa meidän perhe on vain yksi osatekijä, ei kaiken alku ja juuri.
- olen tehnyt kaiken minkä osaan yrittäessäni opettaa oikeaa ja väärää. Ehkä se ei riittänyt tällä(kään) kertaa mutta enempää en olisi voinut yrittää.
Eilen oli tilanne jossa olin itse valinnan edessä. Olisin voinut valita helpon tai oikean ratkaisun. Mistä lie sain ryhtiä valita sen oikean, mutta sen valitsin.
Myöntää kuitenkin täytyy että se helppo uloskäynti tilanteesta houkutteli. Muistot muutaman vuoden takaa, Villin Lapsen kanssa koetut vaiheet, yleinen taisteluväsymys, kaikki ne kuiskivat sitä helppoa vaihtoehtoa.
Ja jos minä, 46 v, olen sillä kynnyksellä, niin mitä voi odottaa keskenkasvuisilta ihmisiltä?
Mutta niin kauan kun homma on minun hanskassani, niin minä vaikka ryömin kohti oikeaa ja kiskon mukana niitä alaikäisiä jotka ovat vastuullani. Minun maineeni kasvattajana, minun häpeäni, ne ovat sivuseikkoja kuitenkin.
Aina löytyy niitä räksyttäjiä jotka sulkevat silmänsä hyviltä asioilta ja keskittyvät sörkkimään epäonnistumisia. Niitä jos jää kuuntelemaan, voi saman tien kävellä junaradalle ja asettua makuulle odottamaan pendolinoa.
Eikä mikään ole myöhäistä 7- tai 12-vuotiaan kanssa! Ei mikään!
Jos tästä nyt oppisi vaikka sen että kuuntelee sitä sinnikästä pikku hälytyskelloa joka kertoo että kaikki ei ole kunnossa ja vaatii ottamaan selvää keinolla millä hyvänsä. Se on ollut oikeassa, poikkeuksetta. Silloinkin, kun yleinen mielipide on ollut sitä vastaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kimppu ruusuja siulle. Punainen on halauksia ja lohdutuksia. Keltainen antaa voimaa ja rohkeutta. Vaaleanpunainen tuo toivon paremmasta ja se valkoinen kertoo, että vielä on kaikki mahdollisuus tallella, älä hellitä.
Se ihmeellinen kaikenkirjava kertoo jotta olet hyvä äiti, tehnyt kaiken minkä osaat ja vähän enemmänkin. Kaikea emme me äiditkään pysty lastemme puolesta tekemään. Emmekä ole huonoja, kelvottomia tai osaamattomia ja ennenkaikea emme ole syyllisiä kaikkeen mitä lapsemme keksivät, tekevät tai jättävät tekemättä.
Kokemusta nimittäin täälläkin on. Tosin minulla on helppo poika ja villitytär. Hänetkin oma perhe on rauhoittanut kummasti.
Halauksia ja jaksamisia
Pirre
Lähetä kommentti