Aloin miettiä tuota kirjapostausta jonka eilen kirjoitin.
Minä en ole koulunpenkkiä kuluttanut edes tarpeeksi. Se ei vain ollut minun juttuni. Keski-ikäisenä sitä analysoi syitä ; isoin on se ihmisten, ihmisjoukkojen pelkääminen joka ei jättänyt voimia oppimiselle.
Toinen on älyvapaa jääräpäisyys. Minä en saa itseäni oppimaan asioita jotka eivät kerta kaikkiaan kiinnosta. Ulkoluvulla voin saada sen verran aikaiseksi että saan hyväksytyn arvosanan - en siis kertaakaan jäänyt luokalle koulussa. Arvosanoihin mahtui jokuinen keskinkertainen (reaaliaineita) muutama huippuhyvä (kielet, äidinkieli) ja sitten ne rimaa hipovat (matikka, fysiikka, kemia).
Mutta jos minua jokin kiinnostaa riittävästi niin löydän kyllä keinon oppia sen. Kaikki mitä tietokoneesta tiedän on itseopittua. Mies joutui kyllä tekemään aika lailla töitä herättääkseen mielenkiinnon. Mutta se heräsi.
Käsityöt - kouluarvosana oli yleensä kutonen, kerran jopa nelonen. Se syyslukukausi meni yhden lapasresorin parissa. Putoilevia puikkoja, sotkuinen lankakerä jota tunnollinen ystävä selvitti samalla kun minä kerroin kummitusjuttuja muille oppilaille. Jotka siinä samalla neuloivat ne lapasetkin ja saivat ysin.
No. Nyt olen neulonut yhtä ja toista, ommellut kaikenlaista, tehnyt jokusen ristipistotyön, ommellut yhden tilkkutäkin...tämä on niitä lajeja joita pystyy opettelemaan itse, joskin joskus kaipaisin jotakuta taitavampaa näyttämään juttuja jotka eivät aukene ohjeista.
Mutta voinko hyväksyä melkein pakkomielteenomaisen lukemiseni itseopiskeluksi senkin? Lukeminen ei ole harrastus minulle, se on addiktio.
Stephen King on sitä mieltä että kirjoittaja lukee kaunokirjallisuutta. Hänen mukaansa lukeminen ja kirjoittamisen opetteleminen ovat asioita joita ei voi irrottaa toisistaan.
Joskus luen Satun blogia (Viipaleita) ja joudun epätoivoon. Satu, sinä opiskelet intohimoisesti ja kirjoitat pohdintoja jotka tahtoisin ymmärtää mutta kun en.
Tekstissäsi voi olla kokonaisia kappaleita joita tavaan kerran toisensa jälkeen ja joista tiedän että niissä on paljon mutta se ei vain aukea. On kuin yrittäisi avata juuttunutta korulipasta. Ja tunnen itseni hölmöksi. Blondiksi. Sivistymättömäksi. Ja hyppään arkeesi.
Eikä tämä missään nimessä ollut sitten mikään kritiikki tai moite! Kun minä haluaisin ymmärtää niitä opiskelupohdintojakin. Olen vain jättäytynyt liian kauas enkä saa juostua niitä enää kiinni.
Joku on joskus ehdottanut vaikka avoimen yliopiston kirjallisuuskursseja tms. Minä pelkään yliopistoja, avoimia tai oikeita. Jos niissä pitää osata tuollaista kieltä niin minä en pärjää viittä minuuttia.
Mutta kun en halua myöntää itselleni että minä nyt vain olen sellainen. Se on tekosyy olla opettelematta.
Ja opettelemisen alku on se että myöntää sen mitä ei tiedä ja ottaa selvää siitä. Kysyy niin kauan että se aukeaa. Unohtaa tyhmänylpeytensä joka estää kysymästä että mitä tämä kryptinen lause tarkoitti.
Pitkää sekavaa pohdintaa näin lauantaiaamuna - eikä eilen tullut juotua edes viintä. Katsottiin vain miehen kanssa Teemalta taannoin tullut espanjalainen leffa nimeltä Paholaisen selkäranka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Oli kiva lukea pohdintaasi ja samoja asia minulla on myös. Kaikki opinnot jääneet kesken, koska en ole osannut motivoida itseäni ja ihmisjoukkojen pelot. Olen ajatellut nyt, että minulla on add keskittymishäiriö. Minulle lukeminen ja kirjoittaminen on pakkomielteitä myös. Seuraan siis teidän kirjoittajien blogeja ja itsekin haluaisin saada jotain julkaistua. Käyn kirjoittajakurssilla, tuntuu että minulla on taiteilijan identiteetti, mutta tunnen olevani tässä asiassa verrattavissa johonkin transeksuaaliin joka on kahlittu vastakkaisen sukupuolen ruumiseen, siis itse tunnen olevani taiteilija ja mut on kahlittu toimistorotan elämään. Pitkä juttu sinänsä. Höh, no kuitenkin teidän kirjoittajien blogeista saa aina energiaa.
Varsinkin tuo käsityöjuttu tuntuu niin tutulta!
Paitsi, etten siinä epätoivoisen nysväämiseni ohessa olisi kyennyt mihinkään korvaavaan toimintaan. Jossain vaiheessa oppikoulussa/ylä-asteella halusin ehdottomasti yhden lehdessä näkemässäni ohjeessa olleen neulepuseron, ja siitä se sitten lähti, osasinhan minä, kun motivaatio ja halu yrittää voitti omat ennakkoluulot. Ohje oli onneksi helppo. Sen jälkeen sujui jo hankalammatkin jutut. Ja voi sitä onnistumisen iloa!
Satu puhuu akateemista, eikä siinä, jos ei sitä ensi lukemalta ymmärrä, ole mitään häpeämistä. En minäkään ymmärrä ranskaa, mutta sitäkin voi kuulemma oppia... Hämäävää tieteen kielessä on se, että saattaa kuitenkin NÄYTTÄÄ suomelta, vaikkei ole sitä! Tutkijoiden tekstejä työkseni peranneena voin todeta, että välillä ne vaan KUULOSTAVAT fiksuilta...;)
Joka tapauksessa: ihan satavarmasti opit mitä ikinä tahdot, ainakaan jää ymmärryksestäsi kiinni!
Mä luin yliopistossa kaikkea muuta, mutta kirjallisuudesta pysyin kaukana. Pelkäsin, että se menee minulta pilalle. Että en enää lue ja nauti, vaan ANALYSOIN.
t Kirsi
Jokin kirjoituksessasi läikähtelee silmissäni kirkkaita, eloisia värejä. Et ole sulkemassa ovia itseltäsi vaan koluttelet, kuulostelet, avautuisivatko ne. Ja jos avautuisivat, uskaltaisitko astua sisään.
Minusta tuntuu siltä, että odottaisit sitä hetkeä, jolloin olisit valmis tekemään jotakin kaipuullesi päästä tiedon ääreen. En tiedä, rohkaistuisitko, jos kirjoittaisin erilaisista oppijoista, erilaisista tavoista omaksua uusia asioita. Myös Satun käyttämän kielenkäytön voi oppia ja omaksua (vilkaisin tietääkseni, mitä kirjoitan). Sitä voi myös oppia ymmärtämään, vaikka ei vaikeita sanoja käyttäisikään.
On myös erilaisia tapoja päätyä tiedon ääreen. Avoimen yliopiston myötä moni kynnys on käynyt matalammaksi ja moni on rohkaistunut astua sen kynnyksen yli. Voi olla, että saisit paljon iloa esimerkiksi luovan kirjoittamisen kursseista. :)
Edellisten kommenttien tapaan olen sitä mieltä, että kaikkea voi oppia! Avoin yliopisto on oikeasti tarkoitettu kaikille, ja siellä nimenomaan käydään oppimassa - eihän olisi mitään järkeä, jos jo etukäteen pitäisi osata asiat :).
Yliopistossa pärjää hyvin käyttämättä ns. akateemista kieltä, mutta kuten sanottu siihenki tottuu ja oppii käyttämään tiettyjä ilmaisuja.
Musta ei kannata missään nimessä luoda kynnyksiä oppimiselle, vaan oikeasti kehittää itseään kaikilla tavoin jatkuvasti. Elinikäistä oppimista :).
Niin ja vielä lisäys kun olen itsekin vinkkaillut luovan kirjoittamisen kursseista: ne mihin itse olen yliopistolla osallistunut olivat tosiaan luovaa kirjoittamista, ei akateemisten essee-tekstien vääntämistä!
Kirjallisuuden opiskelu sinänsä on kieltämättä melkoista analysointia ja siinä ajautuu käyttämään tietynlaista terminologiaa - ja helposti katoaa nautinto lukemisesta, kun kaikesta tulee analysointia. Toisaalta siitäkin pääsee ajan kanssa yli, ja oppii nauttimaan kirjallisuudesta vielä moniulotteisemmin.
Tuli mieleen se iki-ihana leffa Tunnit Ritan kanssa (Educating Rita), muistatteko, sen, mis oli Michael Caine ja jokunainenjonkanimee en muista...anyway, siinä oli aikuinen mimmi joka HALUSI OPPIA, joten hän mursi häkkinsä ja meni ja oppi :)
Lähetä kommentti