Käytiin Satujosen blogissa tällainen keskustelu
Satu on kirjoittanut toistakymmentä pokkaria, minä käynnistän yskiskellen kahdeksattani vuorokauden kestäneen kirjallisen ummetuksen jälkeen.
Mietin voisinko kokea tuollaista. Halveksintaa työn helppoutta kohtaan. Pyöriä hunajapurkissa kuten Satu osuvasti sanoi.
Nyt tuntuu siltä etten. Onko tällä verbaalireissulla tuntunut joskus toisin?
Lääkärisarja (tai Herttasarja) on melkein kirosana suurelle yleisölle. Kaikille niille jotka tuolla nimettömien foorumeilla halveksivat genren helppoutta tekee kuitenkin mieli heittää haaste - tee perässä, mikä estää takomasta helppoa rahaa.
Ei tämä pirulauta ole niin simppeliä kuin muutamat luulevat. Eläytyminen rakastumiseen kun itse elää tanakan turvallista parisuhdearkea jossa on rakkautta indeed, mutta sellaista joka on enemmän ruisleipää kuin ruusunlehtiä. Ruusunlehtisiä eivät olleet edes nuoruuden rakastumiset.
Eläydy 25-vuotiaiden maailmaan tänä päivänä kun olet melken 45. Ja kun luulet onnistuneesi et kuitenkaan tiedä.
Satu on selkeillä viivoilla. Hän tietää miten hyvä on, tietää että romantiikka on liian helppoa hänelle ja dilemma on saada rima sopivasti korkeammalle, ei liian korkeisiin sfääreihin liian matalasta heinikosta.
Minä taas en ikinä tiedä. Joka ikisen myymäni tekeleen olen myynyt lähtöruudusta. Se että saan pääsääntöisesti positiivista palautetta sekä toimituksesta että lukijoilta, on ihana ja tarpeellinen asia mutta ei se kerro minulle millainen olen kirjoittajana. Se kertoo että tämä juttu onnistui. Seuraava juttu lähtee nollasta. On myytävä sanansa ihan alusta, uudestaan.
En tiedä puudunko romantiikkaan liian helppouden takia ikinä. Jostain muusta syystä ehkä. Varmaan pokkarikirjoitteluni vähenee ihan senkin takia että niitä julkaistaan jatkossa vähemmän joten vuoroja on vähemmän tarjolla. On keksittävä muuta.
En myöskään usko kuristuvani konseptiin. Kahden vuoden kirjoittamisen jälkeen voin sanoa että tunnen säännöt enkä ikinä väsy yrittämään venyttää niitä. Yrittämään saada aikaiseksi pokkari joka on "minun näköiseni".
Katsotaan miten sitten käy kun iso Gee vastaa palloon jonka heitin. Mutta vaikka kävisi sillai niinku hyvin niin luulen että tämä asenne pysyy. Kirjoitin sitten minkälaisiin kansiin hyvänsä, aloitan aina nollasta.
Ja se tuntuu hyvältä. Mutta ihan älyttömän hyvältä tuntuu eilisen blokin murtuminenkin! Kiitos tuesta kommentoineille!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
18 kommenttia:
Jokainen, joka väittää kirjoittamisen - minkä tahansa kirjoittamisen - olevan helppoa, menköön itseensä ja yrittäköön tosiaan tehdä perässä. On helppo huudella puskasta, vastaavaan käytökseen olen minäkin törmännyt vaatimattomien kirjoitelmieni kanssa. Kirjoittaminen ei tosiaan tapahdu sormia napsauttamalla - mutta miten antoisaa ja palkitsevaa se onkaan, kun kaikki menee putkeen! Lämmintä kesäpäivää toivottaa Alohomora
Kyllähän näitä vähättelijöitä riittää, kun kirjoittaa romanttista viihdettä (tai viihdettä ylipäätään, Remekselläkin on ihailijansa ja vihailijansa). Olen itsekin saanut muutaman novellin julkaisukynnyksen yli, enkä ole salannut tekemisiäni, jos se jotakuta on kiinnostanut.
Alussa kommentit olivat aika hyväntahtoisia ("jaa, julkaistaanko Herttasarjaa vielä?"), sitten kritiikkiä alkoi olla kovempaa lähipiirissäkin. Anoppi ilmoitti suorasukaiseen tyyliinsä, että arvostaa mua sitten, kun olen saanut kovakantisen kirjan kirjoitettua. Sitten kelpaisi miniästä kehua retostella tuttaville, joissa on oikeita taiteilijoitakin. Hah!
Ystävät hyvät osasivat myös hämmästyttää kysymyksillään. "Lukeeko niitä sun juttuja joku etukäteen, vai meneekö ne semmosenaan lehteen?". "Miten sä jaksat kirjoittaa aina samaa tarinaa uudelleen?". Samaa tarinaa? "No, eri juttua, mutta eihän sun tartte muuta kuin vaihtaa nimet ja tapahtumapaikat?". Ahaa, vai niin se käy...
Tietämättömyyteen puutun kyllä, mutta vähättelijät saavat louskuttaa leukojaan vaikka maailmantappiin asti. Kai se heille jotakin antaa, minulle ei yhtään mitään. Kirjoittajana yritän tehdä parhaani, juttu kerrallaan. En oikein usko, että viihteessäkään on sellaista lakipistettä, jonne päästyään olisi kaiken nähnyt ja kaiken kokenut, mutta olenkin kirjoittajana vielä noviisi. Ans kattoo mitä tuleman pitää.
Viihdekirjoittamisessa (niin kuin joissakin muissa hommissa) on se erikoinen piirre, että olet tasan niin hyvä kuin seuraava kirjoituksesi tulee olemaan.
Millään, mitä olet aikaisemmin tehnyt, ei ole merkitystä. Olet voinut kirjoittaa vaikka 10 loistavaa novellia/pokkaria ja se yhdestoista on huono. Ei se mene läpi, sitä ei osteta, ei julkaista.
Tämä on juttu, jonka kanssa pitää oppia elämään. Se, että oma ego on koko ajan vaarassa saada säröjä. On helppoa tuudittautua siihen, että osaa, kun on osannut ennenkin (ja johonkin asti se toimii), tämähän on helppoa.
Ehei. Parempi on aina aloittaa nollasta, ikään kuin ei olisi aikaisemmin kirjoittanut mitään, unohtaa päätoimittajan palautteet, muistaa vain se kirjoittaminen.
Tuosta vähättelemisestä: ei muiden vähättely ole pahinta, pahinta on, jos itse alkaa vähätellä itseään (se ego, joka on saanut säröjä). Voi olla, ettei tunnista sitä itsensä vähättelyä, verhoaa sen johonkin muuhun ja sitten voikin olla aika hukassa. Silloin alkaa etsiä motivaatiota kirjoittamiseen, miettiä, onko tässä mitään järkeä, olenko tähän liian hyvä, mitä minä oikein haluan?
Sinänsä ihan ok kysymyksiä, kunhan niihin uskaltaa vastata rehellisesti eli riittääkö nimimerkillisenä viihdekirjoittajana kirjoittaminen minulle, haluanko tehdä oikean kirjan, jotta muut näkisivät vai haluanko sitä itseni, kirjoittamisen takia? Haluanko olla kuuluisa ja arvostettu kirjailija? Haluanko päästä naistenlehtiin, tv:n keskusteluohjelmiin, kirjalistoille. Ja niin edelleen.
On ihan luonnollista, että sitä haluaa kehittyä kirjoittajana, mennä eteenpäin, tehdä jotain muuta. Niinhän itselleni kävi, kirjoitin viihteen loppuun omalta osaltani, pidin taukoa ja aloitin sitten blogin, jossa on tarinoita, joilla ei ole niin onnellisia loppuja.
Mutta en minä viihdettä lopettanut sen takia, että se olisi ollut liian helppoa tai että olisin ollut siihen liian hyvä. Minä vain halusin jotain erilaista, oli toisten tarinoiden vuoro.
En vaan usko, että koskaan voi olla liian hyvä mihinkään, syiden täytyy olla erit, tavoitteet toiset, motiivit samoin. Tärkeää on, että tiedostaa ne itse, ettei jää harhakuvitelmia omasta hyvyydestä. Sellaisestakin minulla on kokemus omalta kohdaltani, onhan se hivelevää, kun tulee palautetta ja sitä leijuu pilvissä, oman erinomaisuutensa kannattelemana. Heh, kunnes on seuraavan jutun kirjoittamisen aika. Siinä se hyvyys taas punnitaan.
Oho, taisi tulla pitkä kommentti. Juu. Laitan tähän nyt kuitenkin vielä linkin lukijan oikeudesta illuusioon, jonka on kirjoittanut Marja K, Kolmiokirjan avustaja parinkymmenen vuoden ajalta ja omaan juttuni viihdekirjoittamisesta eli jutun, jonka aikanaan kirjoitin Hömpän helmiin
(ja mainos, mainos, Hömpän helmissä on alkanut jatkikseni.)
Sori, Reine, taisin ottaa kamalan pitkän tilan kommenttilaatikossa. Oli sen verran kiehtova kirjoituksesi.
Jestas, kyllä siitä tuli pitkä, kääk.
Alohomora, olet kyllä taas niin oikeasssa sen hyvänmielen kanssa, viimeksi tänään olen siitä nauttinut kun timantti kymppi nytkähti taas eteenpäin.
Anonyymi, minun lähipiirini tietää ja kannustaa, siis oma suku ja ystävät. Miehen suku ei edes tiedä, eivät taida lukea kirjoja kovissa sen enempää kuin pehmeissäkään kansissa.
Äläkä Susu turhia pyytele anteeksi tilan käyttöä. Sitä varten tämä kommenttilaatikko on, ja kommenttisi oli ihan terästä. Kiitos kun taas muistutit Hömpän Helmistäkin.
Joo, ja ne muut fiktiot joita kirjoitan eivät ole erityisen romanttisia. Jotain muuta pitää naputella vastapainoksi. Haaveilen että joku keksisi alkaa julkaista horror-pokkareita...
Ihanaa, mullakin on tänään ollut hyvä mieli! Palautin syyskuun Lääkärin vähän aikaa sitten ja olin varma, että ekan kerran tulee moitteita. Tänä aamuna tuli palaute - ja pelkkiä kehuja! Olen jälleen kerran kirjoittanut huippuviihdettä, kiiteltiin.
Kyllä minäkin välillä pyörin hunajapurkissa, hetken kerrallaan. Esimerkiksi silloin, kun saan hienon pokkaripalautteen. Sen voimalla aloitin tänään uuden pokkarin. Se on viidestoista, jos olen oikeasti laskenut. Ja sama juttu kuin sinulla; edelleen tuntuu, ettei tähän voi kyllästyä.
...niin ja piti vielä muistuttaa, että kai osallistut Portin scifi-novellikilpailuun? Minua yksi tuttu siitä muistutteli, mutta se ei ole minun lajini. Sinun kyllä ihan varmasti!
Helppoa ja helppoa. Eihän kirjoittaminen ole koskaan helppoa, sanoi pupu ja kirjoitti pokkarin neljässä päivässä... Kyllä se joskus on helppoa. Itselläni nuo "Tämä ei kelpaa julkaistavaksi" vastaukset tulivat kohdassa, kun en saa enää itsestäni irti sitä naiviutta jota romantiikan kirjoittajassa pitää olla.
Voi olla että syynä on myös se, mistä olen vähemmän puhunut, että kaikki "hyvät" pokkarini kirjoitin keskihelvetissä, eromylläkässä, tunnekuohuissa, joten vanha sanonta, kirjoita päinvastaisista tunteista, kuin joita koet, piti kohdallani paikkansa. Nyt minä elän ikävä kyllä ;( Erittäin onnellista uutta parisuhdetta, elämä hehkuu hellettä.. enkä minä enää osaa kirjoittaa romantiikkaa.
Noilla asioilla on yhteyttä, kuten silläkin, etten minä "janoa" naistenlehtijulkisuutta, luulen että sisälläni kypsyy koko tuon keskihelvetin jälkeinen ymmärrys, jonka haluaisin jakaa kirjoittamalla, koska koen etten osaa keskustellen selittää mitä minä tunsin, mitä koin. Sisältä se kirjoittamisen pakko tulee, ei ulkokultaisuudesta.
Ehkä pokkarikirjoittaminen, harvakseltaankin rasitti kirjoittajaminääni niin että halusin tiedostamattani irti asiasta. Tavallaan kärsin kirjoittaessani romantiikkaa, kun koin että minulla on "tärkeämpääkin" sanottavaa.
En ole vähätellyt romantiikkaa sinällään, sillä on paikkansa ja se on ihanaa, kun sen oikein mansikoilla ja vaniljavaahdolla kuorruttaa. Pidän romanttisista elokuvista yli kaiken, enkä välitä lukea fiktiivistä tarinaa, jossa ei ole lainkaan romantiikkaa.
Mutta minä koin silti että joskus... ihan pienen hetken, romantiikan kirjoittaminen oli helppoa, kuten sillä viikolla kun oli joku Reginan tuplamaksuviikko ja kirjoitin 6 12 sivun novellia, joista 5 julkaistiin ja kuudeskin myöhemmin. Tai se kun kirjoitin pokkarin 4 päivässä.
Nuo määrät ovat valtavia, kyllä minä sen tiedän. Siksi minä en usko että kirjoittaminen aina ja kaikille on vaikeaa.
Se mistä blogissani olen pari päivää puhunu on vaikeaa, se ei ole kirjoittaminen, vaan kirjoittamisen jumitus. Lukkiutuneisuus joka minussa tänäänkin on, olen yrittänyt pilkkoa brojektin pieniin osiin ja edetä askel kerrallaan, mutta minua pelottaa hemmetin paljon, onko minusta tähän, osaanko kertoa sen mitä haluan, vai tuleeko tekstistäni kökköä ja tympeän hajuista itsekseen itkua.
Kirjoittaminen sujuu, kunhan luottaa tarinaan.
(Ihana browserini deletoi just omin päin pitkät pätkät kommenttiani.)
Satujose, ymmärrän pointtisi. Omaa ajatteluani peilasin sinun kokemuksiisi. Itsestäni voin sanoa etten pysty neljässä päivässä kirjoittamaan 30000 sanan tekstiä joka olisi hyvä. En vaikka joku pitäisi pyssyä ohimolla (lasten ohimot on sitten ehkä toinen juttu). Se että joku siihen pystyy, ei tee siitä yleisesti helppoa, minun mielestäni.
Mutta toinen juttu, mitä on se naiivius mitä romantiikn kirjoittajassa pitää olla? Itsessäni en tunnista naiiviutta, sikäli kun meillä on sama käsitys siitä mitä se tarkoittaa (naiivi = lapsenomainen, yksinkertainen, sanoo pienehkö sivistyssanakirja). Lapsenomainen ja yksinkertainen ihminen ei tarvitse olla kun kirjoittaa luettavaa aikuisille. Minusta ei edes saa olla. Oman itseni ja Kolmiokonseptin yhdistäminen on välillä haasteellista mutta siinä on osa viehätystä.
Lähinnä oma lukkiutumisesi ja selittämäsi syyt laittoivat minut pohtimaan omaa kokemaani, etenkin kun eilen aamuna heräsin ja tuijotin lukua kuusi ilman että yhtään järkevää sanaa olisi leijaillut tajunnassani..
Sanokaapas ammattilaiset, että miksi Aikuisille Naisille ei ole omaa viihdepokkarikonseptia? Miksi h(m)eidät pakotetaan takaisin kaksvitosten nahkoihin?
Eihän se romantiikannälkä mihinkään iän myötä katoa (päinvastoin?) - ja tarinat voisivat olla NIIN paljon monivivahteisempia, kun ne kertoisivat naisista, joilla olisi jo elettyä elämää takanaan, eroja, suruja, lapsia...?
Väitän, että genren "naivius" liittyy juuri siihen, että ne pitää kirjoittaa vastasyntyneille aikuisille eikä varttuneille.
(ja toinen kehitystä jarruttava seikka, oletan, ovat ne surkeat kirjoituspalkkiot...eivät todellakaan kannusta hiomaan tekstejä kovin pitkään?)
miettii Kirsi
Kirsi, tuossa taannoin vastasin kyselyyn jossa toivoin lukemistolehtiä meille 40+ -ikäisille naisille. Aikakausilehdet ovat meidät jo löytäneet - Sara, Olivia, Jade, mitä niitä onkaan - eikö jo olisi lukemistojen vuoro? Ettei se ensimmäinen parinetsintä olisi aina Se Juttu. Naisen elämässä on romantiikkaa ja tähtihetkiä kehdosta hautaan. Ja toisaalta, mitä tarinoita syntyisikään arkipäivän selviytymisestä, käännekohdista jne.
Syyskuun Reginassa ilmestyy novelli joka kertoo kahden nuoren aikuisen rakkaustarinan, mutta kertojana on äiti, about minun ikäiseni. Olin ihan varma ettei mene läpi...
Olet Kirsi muuten noista palkkioasioista usein sanonut. Minä en suoraan sanoen tiedä lehtien ym. palkkiokriteereistä. Pokkaripalkkiot olen tottunut funtsimaan tyyliin "no onhan se tuplasti peruspäivärahan verran!" Mutta onko jossain linkki mistä noita oikeasti näkisi vai ovatko ne hyshys-juttuja?
Freetoimittajien juttupalkkiosuositukset löytyvät tuolta. Ei niitä kaikki välineet noudata, mutta moni kuitenkin.
http://www.freet.fi/sopimukset/palkkio06/?PHPSESSID=82a103625f08ee6841c0e55c4bdaa7d7
Minä voin kyllä olla totaalisen väärässä noiden viihdepalkkioiden suhteen. KUVITTELEN vaan, etteivät ne päätä huimaa? Mutta tietystihän palkkion suuruus on suoraan suhteessa siihen, kuinka nopeasti tarinan pystyy näytölle kehräämään ja kuinka valmista se on - eli paljonko aikaa joutuu uhraamaan sen muokkaamiseen.
Heh, itse en pääsisi senttipalkoillekaan...:)
t Kirsi
Reine, muotoilit ihan nappiin tuon naiiviuskysymyksen. Juuri noin minäkin sen koen.
Eilen sain luettua loppuun yhden kollegamme pokkarin, ja sen maailmankuvan naiivius häiritsi ajoittain. Monissa pokkareissa on tökännyt, kun loppusivuille on ängetty unelmahäät ja vauva ja pahimmissa tapauksissa vielä epilogin tapainen, jossa kerrotaan miten pariskunta oli vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä kuin vastarakastunut ja jokainen päivä onnentäyteinen. Sellainen on minusta aika ällöttävää.
Sen sijaan siinä, että ihmiset rakastuvat palavasti ja ovat pyörällä päästään, ei ole mitään naiivia. Sellaista tapahtuu oikeassa elämässä joka päivä jollekin, sellaista on minusta hauska kuvata, ja siihen tämä koko lajityyppi perustuu, että rakastumiseen on lukijan hauska eläytyä.
Kirsi, olet varmasti oikeassa. Kun aloin kirjoittaa pokkareita, tuttavapiiristäni löytyi kaksi naista, jotka kertoivat lähiaikoina lukeneensa viihdepokkareita. Toinen heistä on eläkeikää lähestyvä, toinen 36-vuotias pikkupojan yh. Voin kuvitella, että heistäkin olisi mukavampi lukea enemmän elämää nähneistä ihmisistä. Pokkariohjeissa taidetaan sanoa, että päähenkilön tulisi olla noin kolmikymppinen, mutta ikää ei tarvitse tarkasti sanoa. Aika monessa kolmiokollegan pokkarissa on kuitenkin ollut vähän yli parikymppinen sankaritar. Omista päähenkilöistä vanhin on ollut 33-vuotias leski, ja tarina on edelleen suosikkini - ehkä juuri sen vuoksi, että sankarittaren ikä oli lähimpänä omaani ja hänen nahkoihinsa oli vaivatonta ryömiä.
Jep, tuon LukuNaisten lanseerausartikkelin perusteella viihdepokkareita ostavat nimenomaan (me) keski-ikäiset naiset! Eli se Reinen ehdottama 40+ lukemisto peliin ja vähän äkkiä :)
http://www.talouselama.fi/uutiset/article161226.ece
t Kirsi
ps. Teistä kukaan kirjoittamassa tuohon LukuNaisiin? Ei näyttänyt ensimmäisten kappaleiden perusteella huonolta...
Kirsi, olen nähnyt LukuNaiset kaupassa...hassua, mutta ei ole tullut mieleenikään tarjota juttua siihen. Kai se johtuu siitä kun ensimmäinen jonka näin oli tämä äiti ja tytär Mannisen tekemä. Ajattelin että LukuNaisilla on varmaan sopimuskirjoittajat joilla on jo valmiiksi Nimeä..
Kiitos muuten tuosta free-linkistä, siinä on muutakin mielenkiintoista. Tuntipalkkoja en muuten osaa omasta duunistani laskea, kirjoitustapani on niin ADHD-tyylistä. Mutta sanotaanko vaikka että nykyinen palkkiotaksa on about 3 senttiä sanalta.
Noista Sugarin kommenteista tuli mieleen, että miksi ette te, aliarvostetut ja alipalkatut kioskiromantiikan kirjoittajat, perusta omaa sivustoanne (tai löyttäydy Hömpän helmiin alisivustolla) ja arvostele toistenne hengentuotoksia. Ei sen tarvitsisi olla keskinäisten kehujen kerho, vaan aito keskustelufoorumi, jossa syitä, vaikuttimia, seurauksia, osallisuutta ja osattomuutta voisitte punnita kaltaistanne seurassa. Satunnaisille vierailijoille saattaisi irrota jokunen rippu kirjoittamisen vaikeudesta/helppoudesta/vapaudesta/pakottavuudesta. Ehdotus vain.
Anonyymi, on käynyt mielessä joskus ehdottaa yhteisblogia muiden pokkarikirjoittajien kanssa. En tiedä olisiko itsenäinen foorumi parempi idea kuin olla osa hömpän helmiä. Mutta jos joku toinen asiasta kiinnostuisi niin voi meilata tuohon sivussa olevaan osoitteeseen.
Lähetä kommentti