sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Kuorosotaa ja tyyntä myrskyn edellä (?)

Jaha, Kristiina Wheelerin Wannabe-esitys pudotti sitten tamperelaiset pois. Sinänsä harmin paikka. Siis se että jonkun täytyy pudota aina. Itse olisin tällä kertaa ehkä pudottanut Timo Kotipellon porukan. En mistään muusta syystä mutta biisivalinta meni metsään. Tuota ei IMO voi esittää ilman jytisevää testosteronisoundia. Jota nuo eivät saaneet aikaiseksi.

No oma suosikki oli Veetin kuoro tälläkin kertaa. Pauhaava sydän tänään, viime viikolla Dude looks like a lady ja ihan nappiin kumpikin kipale!
Juu, eikä sillä että kuoronvetäjä on minusta yksi suomen seksyimmistä uroksista ole varmaan mitään tekemistä asian kanssa. Ne vaan osaa, se porukka(ja Veeti ON hot..).

Ikinä en ole hingunnut esiintymislavalle mutta nyt tuli sellainen olo että tuollaisessa olisi kiva olla mukana. Kuoron kanssa laulaminen ei pelota, sitä tuli treenattua koulussa. Ja muu revittely sujuisi tässä vaiheessa ihan mainiosti - olen tarpeeksi vanha ja paksu ollakseni taas ihana nainen :).

Ihme kyllä mieskin katsoi tuota - yleensä hän ei ole musiikkiohjelmista kiinnostunut. Musikaaleja suorastaan kavahtaa. Mutta Kuorosotaa katsotaan koko perheen voimin. Nollakakkonen seuraa äidin kanssa lisäksi American Idolsien karsintoja ja osuu joka kerta nappiin - toi ei pääse jatkoon, toi pääsee. Siis silloinkin kun juttu ei ole ilmiselvä. Tosin hän itse ei päästäisi kovin kovalla volyymilla laulavia kokelaita jatkoon vaikka olisivat muuten kuinka hyviä.

Noita skaboja ja tositeeveejuttuja tulee kaikenlaisia. Idolsit ja Talentit katson ja sitten niitä joissa vaihdetaan vaikka perheenäiti pariksi viikoksi. Mutta en osaa Seurata Big Brotheria, Selviytyjiä, Amazing Raceja ja sen sellaisia. En vain pääse niihin kiinni. Mieluummin puhdasta fiktiota minulle, kiitos.

Ja teeveepälinän jatkoksi toteamus että päivässä ei ole mitään kovin ihmeellistä ollut, olo on vain vähän hassu. Kuin jollain kynnyksellä taas. Vähän pelottavakin fiilis josta ei saa otetta, kun se ei kerro onko hyvää vai pahaa tiedossa, ei edes vihjaa. Mutta olo on vähän niin kuin siinä kappaleessa jossa sanotaan että "vihaan tyyntä myrskyn edellä, kun tapahtuu on helpompi hengittää".

Eikä huomenna ole kuin maanantai. Hitto, jos kerran pitää olla etiäisiä niin olisi sitten jotain tolkkua niissä eikä vain levotonta oloa. Kun yhtaikaa tekisi mieli vetää peitto korville ja olla katsomatta, kuulematta mitään - ja toisaalta pyyhältää rajulle juoksulenkille pakkaseen ja vastatuuleen!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Minun etiäiseni ovat viattomampaa sorttia: kuulen aina n. viittätoista minuuttia ennen jonkun meilletuloa kopinaa ulkoportailta, ihan kuin askelia. Tekee mieli laittaa kahvipannu tulelle kuin se entinen emäntä jossain muinaisessa komediasarjassa - se kun iski pannun hellalle niin samassa hetkessä ulko-ovi aukesi... Hyvää alkavaa viikkoa ja tuokoon etiäisesi sinulle jotain hyvää tullessaan. t. Alohomora