Tarinamaanantai 57: Kajastus

Minä ja poika pysähdymme rantaan. Aurinko laskee, ranta on autio, vastaranta eloton.

Mies oli ollut vakuuttava. Harmaapäinen ukko joka sai olla rauhassa Ratsastajilta ikänsä takia, eleli kuten ennen Tautia ja sitä seurannutta Sotaa. Ilman sähköä, ilman sisävessaa ja lämminvesiliitäntää, ravintona metsän kasvit ja pienet ja vähän isommatkin eläimet jotka se pihapiiristä päätellen säilöi kivikasan alla olevaan kuoppaan ja muokkasi taljat lämmikkeikseen.

Ukon elämä oli ollut tätä jo ennen sitä kaikkea. Myöhemmin moni muu opetteli sen saman. Toiset - yleensä poikien äidit - valitsivat niin kuin minä ja poikani ja lähtivät vaeltamaan.

Kolme vuotta mekin olimme kulkeneet päämäärättömästi. Se aika hupeni; poika täyttäisi kohta kaksitoista. Yritimme pysyä ratsastajilta piilossa; aina ei voinut ja nyt jo ne olivat alkaneet kohdatessa kysellä pojan ikää.

Moni äiti puki poikansa tytön vaatteisiin, pani tämän kasvattamaan hiuksiaan. Minä en siihen ryhtynyt. Häntä ei olisi kukaan uskonut tytöksi vaikka olisin pukenut hänet mekkoon - eivätkä vaeltajat käyttäneet hameita
Kuopukseni oli pitkä ja laiha, mutta harteikas. Tietokoneen äärellä sipsipussi kädessä hän olisi pulskistunut ylipainoiseksi ja lääkärit olisivat saarnanneet terveysriskeistä. Mutta ne ajat eivät koskaan ehtineet hänen kohdalleen. Hänen terveysriskinsä olivat Ratsastajat, pakkovärvääjät jotka huhujen mukaan alkoivat viedä jo pitkiä kymmenvuotiaita.

Tauti oli lyönyt polvilleen järjestäytyneen yhteiskunnan ja siinä kaaoksessa oli kahden pikkuhitlerin ollut helppo nousta ja aloittaa ensimmäinen sisällissota sitten kansalaissodan.

Fenrir ja Alibaba. Naurettavia nimiä. Tuli mieleen yliammutun rotevat showpainijat ja tv-gladiaattorit joita menneessä maailmassa olimme pojan kanssa naureskelleet telkkarista.

Fenririssä ei ollut oikeasti mitään nauramista meille. Poikani oli syntysuomalainen ja siksi häntä saalistivat nimenomaan Fenririn ratsastajat.

Ja nyt kun hän lähestyi värväysikää olimme alkaneet suunnata länsirannikolle. Vanhemmat lapseni olivat olleet niiden joukossa jotka ensimmäisinä olivat lähteneet länteen. Niiden mukana joita kaikki olivat sanoneet hulluiksi. He eivät koskaan olleet palanneet.

Uutisia oli ennen katsottu tunnin välein televisiosta. Nyt ne olivat taas sitä mitä joskus satoja vuosia sitten - huhuja kulkijalta toiselle, merkkejä ja symboleja, ehkä jopa kätkettyjä ruutupaperille kirjoitettuja viestejä joissa etsittiin umpimähkään jotakuta omaista, ystävää.

Näistä palasista olin haalinut kasaan toivoni päästä pois. Kun Ratsastajat alkoivat katsoa poikaani ensimmäistä kertaa pidempään, olimme suunnanneet länteen.

Ja nyt olimme rannassa ja muistin vanhan ukon sanat. Hän ei ollut vakuuttava siksi että olisi yrittänyt vakuutella, vaan juuri siksi että sanoi kaiken vain kerran. Hän teki selväksi ettei piitannut päätöksestäni, kertoi vain vaihtoehdot minulle, kertoi käsityksensä siitä mitä kohtaisimme rannassa.

Tai mitä emme kohtaisi.

Ja ranta on autio, vastaranta eloton.

Ukko oli tarjonnut meille riistasoppaa, hyvää ja lämmintä. Olimme nukkuneet yön hänen taljojensa alla aitassa; minä, kuten tavallista, toinen silmä auki.

Kaiken mitä ukko oli puhunut hän oli puhunut minulle kun luulimme pojan olevan unessa. Kuitenkin poika on koko päivän pitänyt minua silmällä, kuin valmiina säntäämään pakoon. Hän on ainoa jokoa minulla tällä hetkellä on, viimeinen perheeni jäsen ja tuntuu lohduttomalta nähdä epäusko hänen silmissään.

Mutta voiko sitä ihmetellä.

"Ei siellä mitään ole" ukko oli sanonut. "Tyhjä ranta. Tyhjin käsin palaatte. Sinä olet viisas nainen. Jääkää luokseni, sinä ja poika. Minä en voi tarjota teille suojaa loputtomiin, jonain päivänä Fenririn miehet tulevat. Mutta voin antaa sinulle ja pojallesi hyviä viikkoja, ehkä kuukausia. Saat aikaa miettiä. Fenririn joukoissa, harjotusleireillä on karua mutta poika saisi vatsansa täyteen ja hänellä olisi ikäistään seuraa. Tai sitten on se toinen vaihtoehto. Jos koet sen paremmaksi, autan siinäkin."

Mutta me lähdimme seuraavana aamuna. Pojan pitämästä etäisyydestä tiesin että hän oli kuullut ukon epäilyt tyhjästä rannasta.
Ja varsinkin siitä toisesta vaihtoehdosta.

Pitkin matkaa olimme nähneet äitejä jotka olivat valinneet sen toisen. En ikinä unohda nuorta naista joka hyppäsi vastasyntyneensä kanssa jokeen. Napanuora oli tuskin katkaistu, veri ei ollut lakannut vuotamasta kun nainen ponnisteli jaloilleen, vauva rinnoillaan ja kompuroi kallioille josta heittäytyi alas. Koska lapsi oli poika.

Enkä unohda sitä perhettä joka oli yöpynyt kanssamme metsässä. Äiti oli laittanut neljä lastaan nukkumaan, kolme poikaa ja tytön. Sitten hän oli ottanut käteensä ison tyynyn jota pienin pojista oli laahannut mukanaan. Aamulla hän ja tyttö olivat lähteneet kahdestaan. Eivät olleet edes jääneet hautaamaan poikia.

Tämän oli nähnyt poikanikin ja siksi hän katsoo minua syrjäkarein. Ensimmäistä kertaa hän haluaa yöpyä kauempana minusta. Ja lähempänä rantaa.

Annan luvan. Äänetön autio ranta ei ole uhka meille kummallekaan. Minä olen isompi uhka pojalleni. Sillä ukon mainitsemat vaihtoehdot ovat alkaneet kumista päässäni kuin kellot.

Tarkennan katseeni pimenneeseen rantaan.

Kun näen vastarannalla valopisteen, en tajua sitä ensin. Kun se alkaa kasvaa valon kajastukseksi tuijotan sitä valmiina säntäämään liikkeelle. Kun airojen loiske alkaa kuulua tyyneltä vedenselältä, on poikakin jo vieressäni.

Ja kun vene rantautuu ja tunnistan yhden soutajista, olemme jo purkaneet leirimme ja ajatusta nopeammin kiiruhdamme kohti pelastusta.