sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Maaliskuussa on monta deadlinea

10.3 Kolmiokirjalle pokkarikässäri
15.3.Kirjallisuustehtävät kaikki tehtyinä
31.3.Kariston kilpailun viimeinen postituspäivä.

Kolmio ja Karisto lähinnä tuntuvat sellaisena pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa mutta tuo kirjallisuustehtävien deadline päinvastoin loksautti vanteen pään ympäriltä numeroa löysemmäksi!

Minä kun olin luullut että koska uutta teemaa pukkaa viikottain ja uutta lukemista sitä myöten, niin tehtävätkin pitää tehdä samassa tahdissa! Siellä toki on jokunen tehtävä joiden palautuksessa on tarkka päivämäärä, kuten yksi fokalisaatio-tehtävä. Ja kohta on proosaesseen aika, kirjaksi valitsin mainituista Pirkko Saision Betoniyöt. Pitäisi hakea se Itiksen kirjastosta jossa se on varattuna. Huomenna.

Tänään tekee mieli jotain hyvää - hesarissa oli viikolla ohje ranskalaiseen suklaakakkuun. Siinä ei ole jauhoja ollenkaan, voita, suklaata, sokeria ja kananmunia, joista valkuaiset vaahdotetaan erikseen. Taidan kokeilla.

EDIT! Kiitos kollegoille muistutuksesta, kolmio-deadline siis 5.3

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Loppu hamstraukselle, heti!

Tämän blogin tämä kirjoitus sivusi tänään jo aihetta mutta eilinen dokumentti lepattelee edelleen päässä ja saa katsomaan nurkkia ja komeroita uudella, tiukalla katseella.
Hiuksianostattava dokkari oli siis tämä, 4 D:n tarina ihmisistä joiden pakko-oireena on turhien tavaroiden hamstraus. Katsoin tukka pystyssä about ikäistäni brittimiestä joka keräsi naapureiden roskia ja säilöi omat ruumiineritteensä, nestemäiset pulloihin ja kiinteämmän sortiset ämpäreihin joita sitten latoi naapureiden ja kaikenlaisten lehmää pienempien otusten iloksi puutarhavajaan.

Sairaus, ookoo.Ymmärtää pitää, mutta tarvitseeko hyväksyä?
Yllättävän hyvin nämä oirehtijat saivat helliä ja hoivata pakkomiellettään kenenkään asialle mitään mahtamatta. Roskan- ja kakansäilyttäjän naapurit olivat kurkkuaan myöten täynnä, mutta kun mies omisti läävän jossa asui, niin minkäs teet? Poiskaan ei voi muuttaa, kukapa ostaisi asunnon jonka naapurissa asuu kävelevä kaatopaikka.
Vihaksi pisti aviovaimo jonka mies oli vuosikymmeniä haalinut tavaraa, mm.

sukulaistensa kuolinpesien roinaa ja täyttänyt talon yhdestätoista huoneesta kymmenen. Siinä romun keskellä oli hyvä lastenkin kasvaa, ei voinut tuoda kavereita kylään, perheen äiti oli itkun partaalla haastattelussa moneen kertaan, ja ukko hyväkäs senkun hissutteli lehtipinojensa ja tyhjien kippojensa keskellä. Kas kun hän oli sota-ajan lapsi, kaikkea voi käyttää! Mitä siitä vaikkei niitä koskaan käytetä pääasia että niitä voi käyttää. Vaimo on ikävä kun jankuttaa.

Minusta vasta ikävä vaimo tulisikin, jos ukko olisi omani. Jollei hoitoonohjaus auttaisi, auttaisi kauhakuormaaja. Melkein kiroilin katsellessani.

Sairaus, sairaus, yritin hokea itselleni. Ei auttanut. Muistutin itseäni pienestä hamsterista joka minussakin asuu.
Se saa häädön. Jollei lähde suosiolla, nuijin sen hengiltä.
Turhan tavaran haaliminen loppuu tässä residenssissä nyt. Niitä tarpeellisiksikin luokiteltuja tulen käymään läpi.
Lelut? Myyntiin tai lahjoitukseen, ne siis mitä lapset eivät käytä. Vaatteet joihin en mahdu?Uffiin. Vanhat lehdet? Lehtilaatikoihin. Ja taivas varjele jos keittiöstä viikon päästä löytyy yksikin kippo tai kappo tai tyhjä pakkaus jostain muualta kuin roskista! Ja heikkouteni, neulelangat! Huuto.nettiin ne joihin en tule ikinä koskemaan.
Ei ole kuin yksi artikkeli jota ei voi olla liikaa.
Kirjat.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Ja tuli ehtoo ja aamu ja seuraava päivä

Ajatukset ovat eilisen kuolinuutisen ja sen tiimoilta virinneiden keskustelujen jäljiltä pyörineet emotionaalisessa pesukoneessa ja lingossakin vielä sen päälle. Nyt ne roikkuvat kuivumassa, eiköhän niistä vielä käyttökelpoisia tule.

Sitä odotellessa olen siivonnut, lukenut proosa-aineistoja, järjestellyt papereita huomiseen työhaastatteluun (vuokrafirmalla saattaisi olla keikkatöitä tiedossa ennen maaliskuun koulunalkua). Perhe saa ruuaksi tänään uunimunakasta, kinkkusuikaleilla ja juustoraasteella höystettynä.
Ryvetyksellä olleet raha-asiatkin alkava pikku hiljaa loksahdella paikoilleen. Se on aina kun joku suoritus myöhästyy, palikat menevät pitkäksi aikaa sekaisin. Nyt kun yksi sivutulolähde kuivui kasaan, niiden rikosepäilyjen myötä, on suunnilleen kaikki liossa mitä taloon tulee. Vararahaston keruuta ehdotteleville en voi kuin katkerasti nauraa - mutta valoa näkyy siis jo tunnelin päässä!

Maailma on joidenkin ihmisten mielestä paska paikka. Kaukana kavala maailma, niinhän se Tuonen lehto -runo loppuu. Nuorena äitinä se sai tukan pystyyn - on siinä kehtolaulua kerrakseen, "sinnepä lapseni saatan", my ass...
On maailma kavala. On se sitäkin, aina välillä. Sen lisäksi se on ihana, ihmeellinen, kiehtova paikka. Aina välillä.
Ei meistä kukaan ole kelvoton elämään. Eikä liian hyvä tähän maailmaan. Maailma on,me olemme aikamme, se on ainoa mikä on edes jotenkin varmaa.
Satu kirjoitti pitkän ja rohkean kommentin eiliseen päivitykseeni, kiitos siitä. Selkeytti paljon omiakin mietteitä. Satun blogista löytyi aarre, erään maaliskuun päivityksistä. Löytyi tällainen lause

“Tuska on väistämätöntä. Kärsimys on valinta.”

Lauseesta lienee vastuussa Dalai Lama jos oikein muistan.

Luin sen, pyörittelin mielessäni ja ajattelin ensin: "niin totta" ja sitten: "tämä lukee tässä blogissa tähän aikaan vuodesta. Maaliskuussa."

Samassa bloggauksessa puhuttiin myös valosta. Ulkona on edelleen viheliäiset miinus kuusitoista astetta (sanoo säänappi koneen työpöydällä). Valo on kuitenkin jo hiipimässä takaisin. Lämpö tulee myös.
Näkee tämän paskamaisen, viheliäisen, ihanan, kiehtovan paikan vähän paremmin taas. Eikä näe mitään syytä ottaa loikkia täältä vieläkään.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Voiko elämästä selvitä eheänä?

..heitti ystävä tänään meilitse, tuon kuolinuutisen tiimoilta. Voiko elämästä selvitä niin että sielu pysyy puhtaana? Miten elää elämä omien arvojensa mukaisesti?

Ensi lukemalta kavahdin. Ajatus ehjänä ja puhtaana tuntui väärältä, elämälle vieraalta. Mietin, minkä kiikarin läpi sen mahdoinkaan lukea.
Ystäväni ei ole itsekäs, omahyväinen ihminen. Miksi tuo ajatus tuntuu itsekkäältä ja omahyväiseltä? Sellaiselta että minäpä en tahdo liata käsiäni tuohon mitä elämäksi kutsutaan.
Hän tuskin tarkoitti sitä.
Elämästä ei voi selvitä hengissä. Entä sitten eheänä?
Ehkä voikin. Omasta puolestani en sitä tahdo.Minun kohdallani eheänä selviämisen hinta olisi elämättömyys. Jotta voin elää, minun täytyy olla valmis törmäämään, kolhiutumaan, naarmuuntumaan, välillä kerta kaikkiaan hajoamaan ja muovautumaan uusiksi.
Ja puhtaus? Elämä tahrii ja ryvettää, ihanteet ja arvot ravistuvat ja ruttaantuvat ja hyvä niin. Ei niitä tulisi pudisteltua ja pöyhittyä, niiden kuosia ja perustoja tarkistettua ja tarvittaessa päivitettyä,jos ne eivät koskaan saisi kyytiä.
Lapsen voi pitää puhtaana, kieltää häntä likaamasta valkoisia käsineitä hiekkalaatikolla. Samalla tulee kieltäneeksi jotain mikä on valkoisia käsineitä tärkeämpää, mutta siitä voi toki olla välittämättä.
Mutta voiko elämää kieltäytyä elämästä? Voko asettaa oman elämänsä arvot sellaisiksi että välttyy itsetutkiskelulta, omien motiiviensa syväluotaukselta?

Mun elämä

Paleltaa, rahat vähissä, ajatus tökkii, aikataulut kaatuilevat. Sitä lienee liikkeellä.

Juuri nyt se tuntuu silti hyvältä.Se kertoo että minä olen tässä.

Ystävä soitti, kertoi uutisen perheenisästä, noin ikäisestäni miehestä joka ei enää ole täällä, vaan päätti muutama päivä sitten poistua omin neuvoin ajasta ikuisuuteen. Jokin kävi liian raskaaksi, jokin rele petti lopullisesti.

Ja minä mietin-mietin-mietin, kuin Nalle Puh konsanaan, että millaiseksi, miten sietämättömäksi pitäisi olemisen muuttua, että tekisin noin.

Onko se hyvä merkki, ettei kerta kaikkiaan keksi?

Toinen herätys samalle päivälle, ensimmäinen oli velkaantumisdokkari, jonka katsoin tallenteista, joissa hyvin minun kaltaiseni ja ikäiseni nainen oli shoppaillut itsensä upoksiin, eikä nouse vielä muutamaan vuoteen. Naisen ajatuskuviot ja defenssit olivat pelottavalla tavalla omieni kaltaisi.

Se oli kuitenkin vain lempeä tönäisy. Tämä kuolinuutinen oli töykeä tyrkkäys - enkä tarkoita tapaa jolla uutinen kerrottiin, ei ei. Vaan uutinen sinänsä.

Ehkä tältä mieheltä oli mennyt kaikki mikä merkitsee? En tiedä. Ehkä loppuelämä tarjosi vain kipua ja nöyryytystä?
En tiedä sitäkään. En saa ikinä tietää. Hän on kuitenkin ystävän ystävä, hänen arkensa on minulle vierasta (mistä preesens? siitäkö kun uutinen on tuore?).
Oli miten oli, jalkojen paleleminen tuntuu nyt yksinomaan tervetulleelta. Palelen, siis olen.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Jos pakkanen jatkuu

..voipi iskeä radiohiljaisuus tähän blogiin.
Meillä on huushollissa ilmalämpöpumppu, alakerrassa lattialämmitys ja vielä varaava takkakin, kaikkia käytetään. Ja kaikista näistä huolimatta eteinen, jossa tämä työpiste on, on jääkylmä, etenkin lattiatasossa.
Ja allekirjoittanut taitaa olla vanha. Siis allekirjoittaneen kroppa, mieli ei vielä edes saa äänestää, luulen.
Kylmyys nimittäin sattuu. Kolottaa, jomottaa, juilii, kalvaa, tekee ihan pirun kipeää. Pohkeissa, nilkoissa, kyynärpäissä, ranteissa, ristiselässä.

Kylmyys jotenkin myös hyydyttää. En ikinä uskonut että näin kävisi, minähän olen aina tykännyt viileästä hellettä enemmän. Liika on kuitenkin liikaa.
Minä olen koko ajan väsynyt. Aivotoiminta ja aloitekyky ovat nekin pakkastasolla. Mitä minulle on tapahtunut?
Olen joulun jälkeen syönyt tietoisen terveellisesti, karsinut viininjuonnin, huolehtinut siitä että joka päivään sisältyy liikuntaa. Ei nyt minkään liikuntapiirakan verran, se on toistaiseksi minulle suorastaan yököttävän iso. Elämä on ollut, jollei nyt askeettista, niin tietoisen terveellistä. Eikä se ole harmittanut.
Harmittaa vain jatkuva kylmyys ja toistaitoinen olo. Vainoharhaanko minä jos yhdistän ne toisiinsa? Selvyyden vuoksi mainittakoon että kirjoitan tätä villatakki päällä, tuplasukat jalassa ja kohta haen sormettomat hanskat jos tämä vielä jatkuu, eli pukeutumisesta ei ole kyse.
Ja olinko se oikeasti minä joka tällaisina talvina 70-luvulla vietti päivänsä luistinradalla ja murtsikkaladuilla, hiihtomerkkejä suorittamassa?? Mitä tapahtui sille minulle? Aikuisen arkiko nuiji sen jalkoihinsa?
Yläkertaan lämmittelemään.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Päivän hyvä uutinen

Pitkästä aikaa piipahdin tauolla olleessa Tarinamaanantai-blogissa ja ilahduin - tarinointi jatkuu.
Ideana siis se että ylläpitäjät antavat kerran kahdessa viikossa, siis joka toinen maanantai, sana- ja kuva-aiheen. Näistä sitten osallistujat kirjoittavat tarinan blogiinsa ja linkittävät sen Tarinamaanantain kommentteihin.
Turha kai sanoakaan että allekirjoittanut odottaa maanantaita 25.1. kuin lehmä kesää. Tarinamaanantai oli siis niinku niin mun juttu!

Uh, joudunkohan laittamaan ensi kertaa sanavahvistuksen tänne? Olen niitä hyväosaisia jotka saavat ehkä kerran vuodessa yhden spämmikommentin blogiinsa ja nyt niitä tuli jo kaksi lyhyen ajan sisällä. Itse inhoan sanavahvistuksia yli kaiken ja olen yrittänyt pärjätä ilman. Seuraillaan.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Helevetinkuustoista!

Anteeksi otsikko, mutta nyt ottaa päähän.
Täällä minä olen autuaasti jumittanut koko päivän kotona, mitään muuta kuin kirjoitellut. Kun olisi pitänyt olla kokoustamassa kirkolla. Kokouskutsu tuli säädetyssä ajassa, minä jopa luin sen ja vielä viikonloppuna ehkä muistinkin. Voi itku!

maanantai 18. tammikuuta 2010

Pianosta eteenpäin, huh

No niin, löytyi sieltä mielenkiintoisia ja tolkullisiakin käsitteitä Tarinan aika -teemasta. Ellipsiä, tiivistystä, iteratiiviä, repetiiviä. Anakronioiden merkitystä tarinalle kokonaisuutena. Pianosta anakroniat tekivät kaoottisen. Itse tarina oli mielenkiinnoton. IMO. Tapahtumat voivat olla vaikka kuinka elämänmakuisia ilman että niistä kannattaa kertoa tarinaa.
Tämän viimeisen lauseen kirjoitin tehtävävastaukseni loppuun. Varjelkoon kirjallisuustutkimuksen jumala ettei minun tarvitsisi Pianoon enää kajota!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Mitä minä en tajua?

"Tarinan aika ei siis ole sama kuin luonnollinen koettu aika. Silti lukija käyttää tekstin ajan hahmottamiseen omaa tietoaan luonnollisesta ajasta. Mutta erityisesti lukemiseen käytetty aika on tärkeä osa ajan hahmottamista kertomuksessa sillä siitä lukija pystyy havaitsemaan, miten kauan aikaa minkäkin kohtauksen tai henkilön kuvaamiseen käytetään"

Tämä katkelma on kuluneen viikon teemasta, kirjallisuuden proosa-osiosta siis. Ja minussa taistelee nyt kaksi persoona.
Toinen tuntee itsensä tyhmäksi. Se on se jolle tämän kaltainen teksti on jotain suurta ja hienoa ja joka järjettömällä selkärankafiiliksellä kokee olevansa liian tyhmä ja kouluttamaton ymmärtääkseen.
Sitten on se toinen joka näkee tekstin, kuten Kuolleiden runoilijoiden seuran runousopin oppaassa olleen x- ja y -akselin runouden arvioinnin mittarina. Tämä toinen nappaisi mielellään paperin ja viskaisi kattoon.

Kun tämän toisen mielestä tuo boldattu lause on, jollei nyt roskaa, niin elämälle vierasta.

Ihan oikeasti - kuka lukiessaan vaikkapa Da Vinci -koodia pistää henkilöitä järjestykseen: Robert Langdonia on nyt kuvattu puoli tuntia, Sophie Neveauta kaksikymmentä kolme minuuttia ja Bezu Fachea kolmetoista ja puoli minuuttia? Miksi tällainen tieto on tärkeää? Eikö Da Vinci koodia voi ymmärtää ilman sitä? Ymmärtääkö sitä paremmin kun osaa hahmottaa henkilöihin käytetyn ajan?

Kun akateemisesti hyväksi havaittu teksti herättää minussa tällaisia kysymyksiä, niin johtopäätös lienee että minä olen vain liian tyhmä...(tiedoksi niille anonyymeille jotka tässä vaiheessa lukemista naputtelivat kommenttilaatikkoon "sä oot vaan liian tyhmä", eli turha vaiva, tajuan sen itsekin).
Onneksi lähdin tekemään näitä opintoja juuri tämän takia. Oivaltaakseni asioita. Oivallus ei tässä kohtaa ehkä ole juuri sitä mitä sen piti olla, mutta oivallus mikä oivallus.
Niin, sekö että minä olen tyhmä? Ehkä, mutta ennen kaikkea se että tuollainen lähestymistapa lukemiseen on minulle täysin joutavaa.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Virallinen Vahvistus

..kurssille pääsystä puhelimitse tänään. Kurssin nonstop-luonteesta johtuen aloitusaika ilmoitettiin tarkasti maaliskuuksi, brosyyreja tulee kotiin ennen sitä.
Kotona on oudon hiljaista. Pojat kavereillaan, tytär ovensuussa tanssitunnille lähdössä. Mitämitä? Käykö tässä niin että kun mies tulee töistä meitä on vain kaksi lähdössä perjantaikauppaan?
Fiktiota ei tunnu tänään syntyvän. Johtuuko sitten siitä että aloin lukea kauan odottamaani Kadonnutta symbolia (Dan Brownin uutuus) eilen? Vai siitä että vaatehuollon ohella tuli pitkästä aikaa nautituksi annos telkkaria?
Seuraa tunnustus, olen löytänyt TosiTv-ohjelman jota aion katsoa ja nautiskella häpeämättömästi, tavalla, jota oikeasti kauhistelen. Sarja on tämä
Päätä jomottelee tuntemattomasta syytä. Jos menisi lääkitsemään sitä - suklaalla.

torstai 14. tammikuuta 2010

Proosaa Pianolla

Kirjallisuusopinnahtelu käynnistyi sekin tällä viikolla. Alkoi proosa, tai siis alkoi jo ennen joulua, viimeinen teema ennen lomaa. Jatkui nyt.
Kaksi ensimmäistä tehtävää sivuavat Raija Siekkisen Piano-novellia. Olen lukenut sen kerran toisensa jälkeen ja jättänyt ensimmäisen tehtävän aiheesta ja pohdin tässä helpottaisiko tehtävien tekemistä jos voisi edes vähän kiinnostua tekstistä. Mutta kun ei. Piano on minusta innoton ja hajanainen kyhäelmä (juuri niin, käytän tällaista rienaavaa sanaa!) luettavaksi.
Pitänee ottaa haasteena. Jos tässä kerran meinaa opiskelemaan ruveta ihan tosissaan niin ei ole yhtään liian aikaista psyykata itsensä sietämään epäkiinnostavia tekstejä.
Tänään oli Nollakakkosella vuoden ensimmäinen partiokokous. "Kaikki pelleili, eikä kukaan saanu tarraa" kuului raportti. No, kyllä se siitä taas. Uskoisin. Ysiseiska puolestaan oli vuoden ensimmäisissä taekwondo-treeneissä ja sai treenikaverilta synttärikutsun lauantaiksi.
Minä innostuin jatkamaan yhtä keskeneräistä peittokäsityötä, torkkupeittoa Ysivitoselle kaksivärisillä isoäidinneliöillä. Ja nyt olen pulassa, kun mistään ei löydy sitä kakkoslankaa. Ei kellään teistä lukijoista sattuisi olemaan joutavana vaaleanpunaista Novita Samosta, voisin ostaa pois? Kaupoissa ei ole enää/vielä, eikä Huutiksessakaan näytä olevan.
Iltaruokana tänään perunoita ja nakkikastiketta. Lounaaksi silppusin kasan kasviksia ja tein tomaattipohjaisen kasviskeiton. Luulin että sitä olisi huomiseksikin lounaaksi, vaan toisin kävi, tytöillekin maistui. Pitänee tehdä huomenna uusi soppasatsi. Sopassa siis porkkanaa, kaalia, sipulia, punajuurta, paseerattua tomaattia, pari valkosipulinkynttä, mausteita. Pyöräytetään kasarissa öljytilkassa kasvikset, lisätään paseerattu tomaatti ja annetaan muhia. Lisukkeeksi lusikallinen virolaista smetanaa, tai siis sellaista Hapukoor-nimellä kulkevaa valmistetta jota saa Prismasta punavalkoisessa purkissa. Nam.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Päiväkahviseuraa kaksin kappalein

Satun kerkeäkielinen pikkuveli ehti naamakirjan puolella jo tästä otsikosta vetää johtopäätöksiä joita ei kärsi lähemmin tarkastella, mutta se Mikalle kaikella rakkaudella sallittakoon.
Pirre ja R kävivät aamusella juomassa kahvikupposet, syömässä rahkapiirakkaa ja ilahduttamassa minua jutuillaan. Eilisen ihmistuntemuskolahduksen jälkeen tämä oli niin laastaria, jotta!

Kaupassa käytiin miehen kanssa, täydennettiin varastoa. Mies on puolikuntoinen, näinköhän alkaa uusi lenssukierros tässä talossa. Ei soisi alkavaksi.

Tai jos tulee niin tulkoon nytjust. Maaliskuussa minä nimittäin ilmeisimmin opiskelen liiketalousjuttuja Porvoon Edupolissa. Taas kerran yritän pätevöityä, eikä se tällä kertaa kaadu ainakaan siihen että lapset on pieniä tai talous ei kestä.

Talous ei siitä merkittävästi kohene, mutta ei romahdakaan (työvoimapoliittista aikuiskoulutusta). Let's face it - toistaiseksi en elä kirjoittamalla, ja mitä tulee opiskeluun niin ruokahalu kasvaa syödessä. Nyt kun ihan oikeasti saa yönsä nukkua. Ja kun isohko kirjallinen sitoumus purkautui, niin..
Eilen kävin tuota kurssia varten haastateltavana Itä-Uudenmaan työ- ja elinkeinotoimistossa joka on paikallistenkin kannalta Hornantuutissa.Ihan tosi, kun nousin bussista Porvoontien varressa, ohitin paikan nimeltä Hornhattula, siis byroota etsiessäni. Ja eksyin, tietysti. Kaiken kaikkiaan kävelyä taisi harha-askelineen kertyä kuutisen kilometriä, ehkä enemmänkin. Osa uppolumessa, eksyin jonnekin tajuttomalle lumenluovutuspaikalle. Soitin että tulossa ollaan, mutta myöhästyn, osaiskohan joku neuvoa..
Osasivat ne. Ja vissiin se rämpiminen teki vaikutuksen, koska kun katselin omia tietojani, oli siellä hyväksymismerkintä, eilen tehty. Virallista ilmoa ei ole vielä tullut, joten ajankohta on avoin, maaliskuuta veikkailtiin.
Se toimisto oli siis vaikea löytää, mutta itse Edupoli on somasti tienvarressa Eestinmäessä bussipysäkin vieressä ja toinen pysäkki on oma kotipysäkki. Lähes ovelta ovelle, puolessa tunnissa; Helsingissä on paikkoja joihin on huomattavasti hankalampi päästä. Matkaa subventoitaisiin ylläpitokorvauksella.

Nyt kun tuo käsikirjoitushomma tällä tavoin rysähti kappaleiksi, on tarkoitukseni viimeistellä Kariston teksti ja kirjoittaa yksi kolmiopokkari ennen kurssin alkua. Eiköhän se suju, jollei mitään ihmehiä tapahdu.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Vihreäthän ne on...silti *kurkkaa peilistä*

Seuraava avautuminen on vain semiavautuminen. Joku saattoi katsoa eilisen A-studion ja osaa yhdistää, detaljeja en rupea nyt tässä selittämään.
Älä ole liian sinisilmäinen, oli tuntematon vastannut kommenttiini Lenkkiä leipäjonosta -blogissa. Vastaus sivusi silloin pokkarikirjoitteluani ja sinisilmäisyyttäni lastenkotielämää kohtaan josta tuolla tuntemattomalla oli rujoja kokemuksia.
Vastasin että romanttisissa pokkareissa saa, jollei jopa pidä, olla vähän sinisilmäinen, tosielämä erikseen. Näköjään osaan olla sinisilmäinen siinäkin. En osaa ajatella että jos joku vilauttaa tilaisuutta joka tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se ehkä onkin sitä.
Petoksista, epärehellisyydestä on kyse. Ei minun, yhteistyökumppanin. Satatuhatta kertaa päivän mittaan olen miettinyt, olenko ehtinyt olla osallinen. En ole. Olen vain tullut harhaanjohdetuksi. Onneksi saan itseni kuiville, ennen kuin olen ehtinyt sotkea elämääni enempiä liikoihin lupauksiin ja mahdollisiin väärinkäytöksiin.
Tavallaan putosin kyllä korkealta. TOisaalta, en odota kovin paljoa ihmisiltä, noin ylipäätään. Se katulapsen sielu, you know. Helpottaa tällaisissa tilanteissa.
Syytettä vasta harkitaan. Silti oma yhteistyöni kyseisen henkilön kanssa loppuu tähän. Parempi varjella nimeään ennen kuin sitä edes on.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Ja sitten vielä sanotaan etteivät lapset syö kasviksia

Olipa eilen perhesynttärit. Tahtoo sanoa että isot tytöt avec, oma porukka, synttärisankarin bestis, isovanhemmat. Ensin juotiin kahvit kakkuineen - enkeli ja paholainen kakkuina - ja myöhemmin raivattiin tilaa lautapeleille ja dippikasviksille. Kurkkutikkuja, porkkanatikkuja ja kukkakaalinnuppuja puolen litran kulhot kukkuroillaan, paprikasuikaleita litranen ja litran taisi sekin kippo vetää jossa oli kirsikkatomaatteja. Puoli tuntia ja jäljellä taisi olla pohjapeitto kahdesta dippitilkasta.
Kaiken kaikkiaan ilta meni mallikkaasti ja synttärisankarilla on kolme uutta Nomination-palaa joululahjarannekkeessa, vähän lisätäytettä lompakossa ja mopokoulu tiedossa. Äiti ei ole vielä lahjaansa antanut..budjetti horjuu,mutta palautuu kyllä.

Huomenna käynnistyy arki harrastuspuolellakin. Pientä viilausta, Nollakakkonen jatkaa partiossa, mutta taekwondo kokeillaan ensin syksynä uudelleen (sanoo mies, ookoo mulle, autottomana en kuskaile...). Ysiseiska niinikään jatkaa partiossa (missä menee raja harrastuksen ja elämäntavan välillä?) ja taekwondossa myös.
Ysivitonen aloittaa uudelleen klassisen baletin. Koska Tanssiopisto antaa tanssin perusopetusta, pitänee kysyä, mikä on tilanne oppilaan kohdalla joka oli viisi vuotta tanssin perusoppilaana (baletti) Itä-Helsingin musiikkiopistossa, mutta ryhmän hajottua on nyt ollut kaksi vuotta poissa. Että voiko päästä perusoppilaaksi uudelleen..nämä on mulle vähän hämäriä kuvioita.
Ensi viikko on melko puuhakas itselläkin. Lomarötväily kostautui, tulee taas kiire kirjallisuustehtävien kanssa, toinen rästi on vieläkin rästissä. Muutakin itsensäkehittämistä tiedossa, niistä lisää myöhemmin.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Onnea 15-vuotiaalle

Kuvan on ottanut vävy ja kuvan julkaisemiseen on päivänsankari antanut luvan.



keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Fiktiota pukkaa.

Aika ihanaa kun syntyy taas tarinaa. Tällä kertaa novellia Kouvolan dekkarinovellikilpailuun. Aihe pälähti päähän toissapäivänä. Yritin metsästää sitä koko joulukuun, tuloksetta. Toissailta oli todellista matalalentoa, tunsin itseni surkeaksi ihmiseksi jonka kaikki tekemiset ovat joutavanpäiväistä puuhastelua. Ja sitten siellä täällä olevista ajatuksensirpaleet alkoivat liikkua toisiaan kohti ja niistä tuli kuva. Mies vähän kurtisti kulmiaan kun pomppasin ylös "mä kirjoitan vielä yhen jutun muistiin" ja loikkasin koneelle, en suinkaan avaamaan sitä vaan tuhertamaan printterinkokeiluarkkien toiselle puolelle miellekarttaa. Nyt tarina kirjoittaa itseään ulos about sivu kerrallaan.
Ja helpotus on valtava. Kun tuntui että olin kirjoittanut itseni jo täysin suohon, sanonut kaiken sanottavani. Että näinkö pieni se lähde olikin, ehtyi hetkessä. Ei sitten kuitenkaan.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Huoh

Blogiväsymys on aika totaalinen just nyt. Luen siis mielelläni muiden kuulumisia, mutta joko minulle kuuluu niin mitäänsanomatonta etten viitsi niistä kirjoittaa tai niin henkilökohtaista etten niistäkään viitsi kirjoittaa. Tai sitten asioita joiden kanssa en yksinkertaisesti jaksa olla kuin yksisilmäisen subjektiivinen ja eihän sellainen sovi. Pitää olla aikuinen ja katsoa asioita kaikkien muidenkin kannalta.
Vaan nyt ei hotsita. Plääh.
Jotain järkevääkin sai tehdyksi eilen, sentään. Perheilta, kasikolmonen ja vävy käymässä. Syötiin ja pelattiin Cluedoa, minäkin, joka en ole lautapeli-ihminen ollenkaan, innostuin.
Tein brownie-tyyppisen kakun jälkkäriksi, siihen upposi puolet myrkkytummista tryffeleistä joita tuli jouluksi. En ihan tajua tuota tummasuklaa-suositusta. Tai siis joo, tiedän, että siinä on se hyvä mitä suklaassa on, ja kokemuksesta tiedän että se on tehokasta suklaanhimoon mutta että sitä pitäisi syödä MAKEAN nälkään? Se on kitkerää, ei makeaa. Jollei halua syödä karkkia niin mieluummin sitten vaikka jotain hedelmää makean nälkään kuin tummaa suklaata!
Jostain syystä ruuanlaitto on edelleen mukavaa, niiden pakkopullavuosien jälkeen. Selaan reseptejä, kokeilen kasviksilla, erityisen hurahtanut olen tuoreeseen ja alusta asti itse tehtyyn.
Eilen aloitin pölypunkintappajaiset, raahasin meidän aikuisten petivaatteet takapihalle pakkaseen. Tänään jatkan lasten peitoilla ja tyynyillä. Mukavaa sunnuntaita kaikille.

lauantai 2. tammikuuta 2010

kaksituhattakymmenen

Kai se pitää tämäkin vuosi blogata käyntiin...huomaatteko miten innostuneelta vaikutan?
No ei. En vain tiedä miten aloittaa. Vuoden ensimmäistä bloggausta. Pitäisikö katsastaa viime vuoteen. Ei siinä ihmeellisiä, kirjoittamista, hyvin vähän kunniallista työtä, persaukinen kesä, ihana hääpäiväristeily...on kai niitä muitakin juttuja joista on iloinen ja niitä joista on pahoillaan mutta jääkööt historiaan ja katsotaan eteenpäin.
Vuosi ei ala ihan lupaavasti. Maksusuoritus jolle olin ensiviikon budjettini perustanut viivästyy viikolla. Maksaja oli kauhean pahoillaan ja laskin hitaasti kymmeneen etten sanoisi että "anteeksi" ei maksa laskujani eikä täytä jääkaappia.Koska tarvitsemme toisiamme tänäkin vuonna, pidin turpani kiinni=tyydyin mumisemaan "sattuuhan sitä".

Tipatonta tammikuuta harkitsen. Verenpainemittarin lukema säikäytti. Ja uudenvuodenaattona läträsin punaviinilla sen verran että ei tee mielikään. Ruokavalioremonttikin voisi tehdä hyvää. Ei sillai "nyt minä ryhdistäydyn ja jätän kaikki pahat tapani" Ei sellainen mihinkään kanna.
Sitä paitsi en minä edes tahdo jättää kaikkia pahoja tapojani. Laiskottelua esimerkiksi. Tai uutta tulokasta, peliriippuvuutta. Mainittakoon tässä kohtaa että peli on FarmVille, eli perhe poloiselta ei lähde katto pään päältä äidin addiktion takia.
Mutta mieliteotkin kohdistuvat nyt terveellisiin asioihin, mausteiseen kasviskeittoon joka kiehuu liedellä, kirpeisiin omenoihin, pähkinöihin...hyvä niin.
Ysivitonen täyttää viikon päästä viisitoista! Hurjaa...rahajutun on paree järjestyä ennen sitä tai muuten.
Mitä hyvä vuosi merkitseekin itse kullekin lukijalle, niin sitä teille kaikille. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana vielä tämänkin vuoden, olette tärkeitä.