Tosi omaperäistä, mutta siis joo.
Se lähti tänään editoituna tilaajalle.
Nyt on olo tyhjähkö
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
perjantai 26. helmikuuta 2010
Otsikko uusiksi, eli paikka, joka/jossa/jonne...
Toukokuun Lääkäri-pokkarin työnimi oli Kahden kauppa. Tiesin jo laittaessa että se menee toimituksessa uusiksi. Ihan ookoo minulle.
Mutta nyt kävi niin ettei se toimi edes työnimenä. Nimittäin ne kolmas, neljäs ja viideskään eivät tyytyneet korvapuusteihin vaan vaativat tilaa, ääntä, ja omaa tarinaa. Romantiikkaa niittenkin tarinaan voi toki sisällyttää, teema ei katoa, ja kuten melkein aina, niiden tarinasta tulee mielenkiintoisempi kuin the Sankariparin. 'huoh*.
Mikä tälle sortin sakille olisi sitten sen verran yhteinen nimittäjä että siitä saisi otsikon? Kyllä se taitaa olla tapahtumapaikka,imaginäärinen keskikokoinen kunta Kuopion kupeessa, nimeltä Karistovaara. Useampi tyyppi on matkustanut ympäri maailmaa ja palannut sinne takaisin. Joku ei ole sieltä ikinä halunnut lähteäkään ja sankaritar löytää sieltä kotikaupungin josta on aina haaveillut.
Eli siihen kai sitten pitäisi otsikko perustaa. Kurjaa kun mieleen tulee sitten pelkkiä kliseitä tyyliin Sydämeesi kodin teen(joka on siis Billie Lettsin kirja josta tykkään hurjasti, siirappisesta otsikosta huolimatta).
Oliskohan tässä kohtaa hyötyä niistä jääkaappirunomagneeteista? Pitäisiköhän hommata sellaiset, tulevia tilausjuttuja ajatellen?
Mutta nyt kävi niin ettei se toimi edes työnimenä. Nimittäin ne kolmas, neljäs ja viideskään eivät tyytyneet korvapuusteihin vaan vaativat tilaa, ääntä, ja omaa tarinaa. Romantiikkaa niittenkin tarinaan voi toki sisällyttää, teema ei katoa, ja kuten melkein aina, niiden tarinasta tulee mielenkiintoisempi kuin the Sankariparin. 'huoh*.
Mikä tälle sortin sakille olisi sitten sen verran yhteinen nimittäjä että siitä saisi otsikon? Kyllä se taitaa olla tapahtumapaikka,imaginäärinen keskikokoinen kunta Kuopion kupeessa, nimeltä Karistovaara. Useampi tyyppi on matkustanut ympäri maailmaa ja palannut sinne takaisin. Joku ei ole sieltä ikinä halunnut lähteäkään ja sankaritar löytää sieltä kotikaupungin josta on aina haaveillut.
Eli siihen kai sitten pitäisi otsikko perustaa. Kurjaa kun mieleen tulee sitten pelkkiä kliseitä tyyliin Sydämeesi kodin teen(joka on siis Billie Lettsin kirja josta tykkään hurjasti, siirappisesta otsikosta huolimatta).
Oliskohan tässä kohtaa hyötyä niistä jääkaappirunomagneeteista? Pitäisiköhän hommata sellaiset, tulevia tilausjuttuja ajatellen?
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Päivitystä pitkästä aikaa
Onpas viime bloggauksesta vierähtänyt...puolustukseksi sanottakoon että deadlinet kolkuttelevat ovella ja aika on mennyt fiktiotekstiä tahkotessa. Kaksi tilausnovellia, pari muuta juttua ja toukokouun Lääkäri-pokkaria jossa seikkaillaan koulussa, balettikoulussa ja sairaalassakin piipahdetaan. Taustatietoja on haettu mm. hakusanoilla Kuopio kulttuuri, hyperglykemia ensiapu ja terveydenhoitaja työpaikat.
Perhe on talvilomalla, ja kuten aina, ihmettelen sitä miten tekstinteko on sujuvaa arkihälinän keskellä. Ajattelupuoleen tarvitsen aina välillä omaa rauhaa,samoin toipumiseen kirjoitusurakasta, mutta tarinan siirtäminen wordiin sujuu kotihälinän keskellä edelleen hyvin.
Sää olisi mitä erinomaisin talviselle ulkoilulle. Valitettavasti sitä osaa arvostaa enää perheen nuorin. Mikä tahansa ylitarjontana alkaa tympäistä ja talvea alkaa olla jo enemmän kuin sietää. Työpisteessänikin on taas kylmä. Siitäkö päivittäiset sanasaaliit johtuvatkin, on syytä naputella jotta näpit pysyvät lämpiminä.
Ei mitään sen kummempaa auringon alla, nyt takaisin suolakaivokselle.
Perhe on talvilomalla, ja kuten aina, ihmettelen sitä miten tekstinteko on sujuvaa arkihälinän keskellä. Ajattelupuoleen tarvitsen aina välillä omaa rauhaa,samoin toipumiseen kirjoitusurakasta, mutta tarinan siirtäminen wordiin sujuu kotihälinän keskellä edelleen hyvin.
Sää olisi mitä erinomaisin talviselle ulkoilulle. Valitettavasti sitä osaa arvostaa enää perheen nuorin. Mikä tahansa ylitarjontana alkaa tympäistä ja talvea alkaa olla jo enemmän kuin sietää. Työpisteessänikin on taas kylmä. Siitäkö päivittäiset sanasaaliit johtuvatkin, on syytä naputella jotta näpit pysyvät lämpiminä.
Ei mitään sen kummempaa auringon alla, nyt takaisin suolakaivokselle.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Valmis!
Meinaan proosaesseen ykkösversio. Halleluja! Tää ei vilkaisekaan koko kirjaan ainakaan viikkoon, ei ennen kuin vertaispalautetehtävä pitää palauttaa!
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Onko sanatankkausasemia olemassa?
Minusta tuntuu että olen viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tuhlannut omani loppuun. Kirjoja olisi vino pino odottamassa mutta yksikään niistä ei ole sellainen että niistä voisi kiireesti ahmia täydennystä vajeeseen.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).
Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)
Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.
Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).
Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)
Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.
Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.
perjantai 12. helmikuuta 2010
Perjantai
Tänään on perjantai ja minulla oli hirmuinen kiusaus luvata itselleni että en koske tänään esseehen ollenkaan. Sen ykkösversion palautuspäivä on muuten 17.2.
En kuitenkaan lupaa mitään. Siltikään vaikka aion nauttia pääsääntöisesti hieman kepeämmästä ohjelmasta.
Eilen tuli olo että hetimulletännenyt helppotajuista luettavaa! Onneksi Kolmio-pokkareiden vapaakappaleita ajelehtii talossa. Tartuin yhteen, Morsiameen joka ei tahtonut. Viime aikoina en ole ehtinyt lukea niitäkään. Yleensä kyllä luen. Miten voisin kirjoittaa genreä jos olisin liian ylimielinen lukeakseni sitä? Ja jos joku nyt vielä miettii, mitä virkaa on romanttisella hömpällä niin olkaatten hyvät, yksi virka lisää - se jäähdyttää ylikuumentunutta päätä. Tuikitärkeä tehtävä!
Mutta siis tosiaan, en päätä mitään esseen suhteen. Kuten koko tuo kirjallisuuskurssin aloittaminen avoimessa - tarkoitus on nauttia matkasta. Pieniä etappeja toki voi asetella pitkin matkaa, mutta kun ei opiskele tutkinnon kuva silmissä, katoaa puolet stressistä ja ainakin minua se auttaa keskittymään.
Eilen tein muutenkin Jotain Aivan Muuta, leivoin ranskalaisen suklaakakun. Sen jauhottoman. Koemaistamus tekemättä, mutta tuoksui ja näytti hyvältä. Viimeksi jopa mies joka tunnetusti ei tykkää makeasta, söi kaksi palaa.
Ja tänään täällä juodaan ystävänpäiväkahvit illalla, siitä leipominen (se jatkuu kun 02 tulee koulusta, tehdään ainakin sydänkeksejä). Sunnuntaina kun on Ysivitosella työpäivä ja meillä muilla partiohappeningia ulkona. Partio 100 vuotta avajaistapahtuma.
Eli elämässä on monta hyvää asiaa, kotona ja kodin ulkopuolella. Enempää ei voisi tällä hetkellä toivoa (muuta kuin hiljaa mielessään muutamia pikku juttuja..)
En kuitenkaan lupaa mitään. Siltikään vaikka aion nauttia pääsääntöisesti hieman kepeämmästä ohjelmasta.
Eilen tuli olo että hetimulletännenyt helppotajuista luettavaa! Onneksi Kolmio-pokkareiden vapaakappaleita ajelehtii talossa. Tartuin yhteen, Morsiameen joka ei tahtonut. Viime aikoina en ole ehtinyt lukea niitäkään. Yleensä kyllä luen. Miten voisin kirjoittaa genreä jos olisin liian ylimielinen lukeakseni sitä? Ja jos joku nyt vielä miettii, mitä virkaa on romanttisella hömpällä niin olkaatten hyvät, yksi virka lisää - se jäähdyttää ylikuumentunutta päätä. Tuikitärkeä tehtävä!
Mutta siis tosiaan, en päätä mitään esseen suhteen. Kuten koko tuo kirjallisuuskurssin aloittaminen avoimessa - tarkoitus on nauttia matkasta. Pieniä etappeja toki voi asetella pitkin matkaa, mutta kun ei opiskele tutkinnon kuva silmissä, katoaa puolet stressistä ja ainakin minua se auttaa keskittymään.
Eilen tein muutenkin Jotain Aivan Muuta, leivoin ranskalaisen suklaakakun. Sen jauhottoman. Koemaistamus tekemättä, mutta tuoksui ja näytti hyvältä. Viimeksi jopa mies joka tunnetusti ei tykkää makeasta, söi kaksi palaa.
Ja tänään täällä juodaan ystävänpäiväkahvit illalla, siitä leipominen (se jatkuu kun 02 tulee koulusta, tehdään ainakin sydänkeksejä). Sunnuntaina kun on Ysivitosella työpäivä ja meillä muilla partiohappeningia ulkona. Partio 100 vuotta avajaistapahtuma.
Eli elämässä on monta hyvää asiaa, kotona ja kodin ulkopuolella. Enempää ei voisi tällä hetkellä toivoa (muuta kuin hiljaa mielessään muutamia pikku juttuja..)
torstai 11. helmikuuta 2010
Kaksi kolmesta ei liene paha?
Ennen kuin käyn päivän Suistola-annokseen käsiksi, kurkkasin luntiksi tuon peruskurssin tavoitteet:
- huomaat kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä, jotka vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen
- tutustut proosan ja lyriikan analyysin perusvälineisiin ja -käsitteisiin
- ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysillä tarkoitetaan.
*Viime kuukausina minä totisesti olen huomannut kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä. Erilaisista, kuin mikään siihen asti lukemalla löytämäni kaunokirjallisuuteen liittyvä oivallus. Voi olla että eniten järkytyin käsitteestä "narratologinen yksikkö".
* Perusvälineet ja käsitteet ovat olleet aikuistenoikeesti mielenkiintoisia. Tarjonneet paljon iloisia ahaa-elämyksiä parhaimmillaan ja kehnoimmillaan äköttelyä tyyliin: tarviiko nyt tällekin muka keksiä joku hieno nimi? Lisää tätä, siis!
Luulin muuten että tuskastuisin lähdeviitehemmoihin. Joskus muinaisina vuosina luin mielenkiintoisista aiheesta kirjoja jotka olivat täynnä ilmaisuja "X.n mukaan" "Y sanoo teoksessaan" "Jos tarkastelemme asiaa Z:n ajatuksen näkökulmasta" ja ne saivat minut melkein kirkumaan että halooo, missä oli pointti ja missä ovat sinun omat ajatuksesi?
Ei tiedon tarvitse olla viihteellistä, en minä sitä, mutta se voisi olla...mielenkiintoista. Ei se saa olla mutua (= vain kirjoittajan omia ajatuksia), mutta ehkä vähempi riittäisi?
Kypsyin muokkaamaan itseäni tältä osin (terveisiä Kirstille Häiriöklinikalle!) eikä se loppupeleistä tehnyt kipeää päin vastoin.
* mutta tuo kolmas - ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysilla tarkoitetaan?
Ymmärrän sitä palasina, osia siitä. Ainakin luulen ymmärtäväni. Joku osa,esimerkiksi intertekstuaalisuuden käsite on selkeä ja suorastaan riemastuttavan vapauttava kirjoittajalle joka tuskailee neuroosiin asti että onkohan joku jo kirjoittanut jotain tällaista.
Mutta että ymmärtäisin koko pakettia? Kun joistain käsitteistä tulee sellainen hailea ajatus että voihan sitä toki näinkin ja ihankivajuu...mutta jos vaikka vain lukisi ja nauttisi silti?
Mutta kaksi kolmesta ei varmaan ole paha? Ja se kolmaskin ehkä kirkastuu matkan jatkuessa.
Siihen mennessä voin olla iloinen siitä ettei ollut neljättä tavoitetta, sitä että ymmärtäisin, miksi...
- huomaat kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä, jotka vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen
- tutustut proosan ja lyriikan analyysin perusvälineisiin ja -käsitteisiin
- ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysillä tarkoitetaan.
*Viime kuukausina minä totisesti olen huomannut kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä. Erilaisista, kuin mikään siihen asti lukemalla löytämäni kaunokirjallisuuteen liittyvä oivallus. Voi olla että eniten järkytyin käsitteestä "narratologinen yksikkö".
* Perusvälineet ja käsitteet ovat olleet aikuistenoikeesti mielenkiintoisia. Tarjonneet paljon iloisia ahaa-elämyksiä parhaimmillaan ja kehnoimmillaan äköttelyä tyyliin: tarviiko nyt tällekin muka keksiä joku hieno nimi? Lisää tätä, siis!
Luulin muuten että tuskastuisin lähdeviitehemmoihin. Joskus muinaisina vuosina luin mielenkiintoisista aiheesta kirjoja jotka olivat täynnä ilmaisuja "X.n mukaan" "Y sanoo teoksessaan" "Jos tarkastelemme asiaa Z:n ajatuksen näkökulmasta" ja ne saivat minut melkein kirkumaan että halooo, missä oli pointti ja missä ovat sinun omat ajatuksesi?
Ei tiedon tarvitse olla viihteellistä, en minä sitä, mutta se voisi olla...mielenkiintoista. Ei se saa olla mutua (= vain kirjoittajan omia ajatuksia), mutta ehkä vähempi riittäisi?
Kypsyin muokkaamaan itseäni tältä osin (terveisiä Kirstille Häiriöklinikalle!) eikä se loppupeleistä tehnyt kipeää päin vastoin.
* mutta tuo kolmas - ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysilla tarkoitetaan?
Ymmärrän sitä palasina, osia siitä. Ainakin luulen ymmärtäväni. Joku osa,esimerkiksi intertekstuaalisuuden käsite on selkeä ja suorastaan riemastuttavan vapauttava kirjoittajalle joka tuskailee neuroosiin asti että onkohan joku jo kirjoittanut jotain tällaista.
Mutta että ymmärtäisin koko pakettia? Kun joistain käsitteistä tulee sellainen hailea ajatus että voihan sitä toki näinkin ja ihankivajuu...mutta jos vaikka vain lukisi ja nauttisi silti?
Mutta kaksi kolmesta ei varmaan ole paha? Ja se kolmaskin ehkä kirkastuu matkan jatkuessa.
Siihen mennessä voin olla iloinen siitä ettei ollut neljättä tavoitetta, sitä että ymmärtäisin, miksi...
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Onkohan tämä nyt oikeasti niin kuin esseen pitää olla...
ja tämä ajatus jatkuu: kun tämähän on vain näitä minun kirjoitelmiani.
Kaksi sivua kymmenestä, ei edes valmiina vaan ruutuvihosta Wordiin ammennettuna raakatekstinä ja kun tämä epäilys iskee on syytä lyödä Wordista Suistola-niminen tiedosto umpeen tältä päivältä ja keskittyä ihan muihin juttuihin. Kariston suhteen tiedän mitä tulee tapahtumaan mutta sanat ovat vielä hakusessa, ja Kolmiolta ei tänään tunnu, jospa huomenna.
Perhe on saanut ihan kunniallista ruokaa mutta häpeän kertoa että olen itse porsastellut kaikella epäterveellisellä tänään. Ryhtiliike huomenna.
Ja Täydellisiä naisia iltapalaksi!
Kaksi sivua kymmenestä, ei edes valmiina vaan ruutuvihosta Wordiin ammennettuna raakatekstinä ja kun tämä epäilys iskee on syytä lyödä Wordista Suistola-niminen tiedosto umpeen tältä päivältä ja keskittyä ihan muihin juttuihin. Kariston suhteen tiedän mitä tulee tapahtumaan mutta sanat ovat vielä hakusessa, ja Kolmiolta ei tänään tunnu, jospa huomenna.
Perhe on saanut ihan kunniallista ruokaa mutta häpeän kertoa että olen itse porsastellut kaikella epäterveellisellä tänään. Ryhtiliike huomenna.
Ja Täydellisiä naisia iltapalaksi!
Tarinoita tarinoiden sisällä
Tiedän ettei subjektiivisella kokemuksella ole sanansijaa kirjallisessa tutkimuksessa (eri asia sitten mitä siitä seikasta ajattelen, mutta sama se). Pitääkö lähteä siitä että jokaisella tarinan sisäiselläkin tarinalla on merkityksensä?
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...
Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.
Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.
Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...
Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.
Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.
Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Mahalasku ja mahamyrsky
Eilinen ei oikein ollut minun päiväni. Eikä tämäkään, ainakaan aamu.
Se oli suloista kun oltiin tosiveljen pikkupojan nelivuotispäivillä - 02 sai kutsun - ja siellä yksi pikkuvieras kysyi minulta että olenko päivänsankarin mummo. Jouduin vastaamaan että en, mutta oli kuin olisi lahjan saanut. Minä ihan simppelisti ilahduin mummoluuloista. Luulen että Satu ymmärtää.
Kun Ysivitonen ja Ysiseiska olivat pieniä, heillä oli leikki. Kävelivät ympyrää meidän sängyllä ja hokivat "mummo...mummo...mummo...mummo...ai!(heittäydytään patjalle pitkäkseen). MUMMO KAATU!"
Karmea leikkiloru? No, eivätkös ne kautta aikojen ole olleet? Muistan lukeneeni että "Ring around the Rosie" olisi peräti mustansurman inspiroima. Luotettavaa tietoa tämä ei ole mutta mielenkiintoista jos näin on.
No, joka tapauksessa tämä mummo kaatu. Saunan lattialle.
Prkles, siinä ei ollut edes saippuaa. Mutta niin vain kävi. Oikea jalka lipesi alta kun astuin löylyhuoneesta pesuhuoneen puolelle ja päädyin vasemmalle kyljelle. Pää ei onneksi kolahtanut mutta kipeetä saivat oikean jalan varpaat, vasen polvi, vasen lonkka ja vasen hartia.
Tämä onkin vaikeuttanut makuulla olemista tänään. Kun sitten neljän maissa aamulla heräsin hirmumyrskyyn, sisuksissani. Perheessä on vieraillut vatsatauti viime viikon aikana ja nyt oli minun vuoroni.
Neljästä noin kuuteen kuvittelin kuolevani ja kuudesta noin kahdeksaan aamulla toivoin sitä. Kuume nousi iltapäivällä.
Ja minä kun kuvittelin että tämä viikko olisi tarmokasta pokkari- , karisto- ja ennen kaikkea proosaesseen kirjoittamista. Tiedän että mahataudit menevät kyllä nopeasti ohi, mutta tuntuu että sekä motoriikka että aivotoiminta on lingotty myrskyssä jonnekin hevon kuuseen.
Ehkäpä minä sitten tarvitsin pikku pysähdyksen..
Se oli suloista kun oltiin tosiveljen pikkupojan nelivuotispäivillä - 02 sai kutsun - ja siellä yksi pikkuvieras kysyi minulta että olenko päivänsankarin mummo. Jouduin vastaamaan että en, mutta oli kuin olisi lahjan saanut. Minä ihan simppelisti ilahduin mummoluuloista. Luulen että Satu ymmärtää.
Kun Ysivitonen ja Ysiseiska olivat pieniä, heillä oli leikki. Kävelivät ympyrää meidän sängyllä ja hokivat "mummo...mummo...mummo...mummo...ai!(heittäydytään patjalle pitkäkseen). MUMMO KAATU!"
Karmea leikkiloru? No, eivätkös ne kautta aikojen ole olleet? Muistan lukeneeni että "Ring around the Rosie" olisi peräti mustansurman inspiroima. Luotettavaa tietoa tämä ei ole mutta mielenkiintoista jos näin on.
No, joka tapauksessa tämä mummo kaatu. Saunan lattialle.
Prkles, siinä ei ollut edes saippuaa. Mutta niin vain kävi. Oikea jalka lipesi alta kun astuin löylyhuoneesta pesuhuoneen puolelle ja päädyin vasemmalle kyljelle. Pää ei onneksi kolahtanut mutta kipeetä saivat oikean jalan varpaat, vasen polvi, vasen lonkka ja vasen hartia.
Tämä onkin vaikeuttanut makuulla olemista tänään. Kun sitten neljän maissa aamulla heräsin hirmumyrskyyn, sisuksissani. Perheessä on vieraillut vatsatauti viime viikon aikana ja nyt oli minun vuoroni.
Neljästä noin kuuteen kuvittelin kuolevani ja kuudesta noin kahdeksaan aamulla toivoin sitä. Kuume nousi iltapäivällä.
Ja minä kun kuvittelin että tämä viikko olisi tarmokasta pokkari- , karisto- ja ennen kaikkea proosaesseen kirjoittamista. Tiedän että mahataudit menevät kyllä nopeasti ohi, mutta tuntuu että sekä motoriikka että aivotoiminta on lingotty myrskyssä jonnekin hevon kuuseen.
Ehkäpä minä sitten tarvitsin pikku pysähdyksen..
perjantai 5. helmikuuta 2010
Hyvä ruoka - parempi mieli ja minä en tykkää Susanista
Otsikoiden stilisointikurssi voisi olla paikallaan, mutta minkäs mahtaa!
Nukuin aamulla liikaa - perhe lähti kouluun/töihin ja minä havahduin uppohorteesta kello YHDEKSÄN KOLMEKYMMENTÄ mikä on jo lähes iltapäivä minulle! Olo oli sen mukainen. Väsytti ja ketutti koko elämä, inhotti oma itse, tehdyt ja tekemättömät työt, kämppä, kaikki. Petasin sängyn, tyhjensin tiskarin, korjasin virtuaaliruusut (FarmVille-koukussa eikä edes hävetä!)ja sitten aamupalalle.
ja what do you know, kuppi kahvia, annos mustikkapuuroa ja kourallinen cashew-pähkinöitä myöhemmin elämä ei ollutkaan enää yhtään hassumpaa. Aikuistenoikeesti!
Kirjastosta kävin ahmimassa kasan luettavaa ja sen essee-kirjan,joka nyt sittenkin on Pirjo Hassisen Suistola. Kun se Saision Betoniyöt oli mulla varauksessa mutta kerrankos sitä katsoo Helmetin luettelon väärin. Olin varannut näytelmäversion. Peruutin. Etsittin hyllystä sitä romaania, löytyi...ei löytynytkään, äänikirja.
Minä en tykkää äänikirjoista, edes niistä hyvin luetuista. Olin lapsena kuunnelmien ystävä mutta nykyisin tuntuu että näyttelijän/lukijan ääni sotkee sitä miten haluan kirjan kokea.Varmaan toki sopeutuisin jos olisin pakko (en näkisi lukea jonain päivänä). Ajatuskin tilanteesta tosin hytisyttää..
Teeveepuolella ollaan Ysivitosen kanssa katsottu muutama jakso kerrallaan Täydellisten naisten ensimmäisiä tuotantokausia. Hauskaa. Paitsi että totesin etten tykkää Susanista. Sähläävä, vänkyttävä minäminäminäkeskeinen neurootikko ei herätä lämpöä. Samalla tavalla kuin en tykkää Salkkareiden Jennistä, jonka pitäisi tatuoida käsivarteensa "mä oon ihan kamalan pahoillani", kun kuitenkin tarvitsee sitä lausetta säännöllisesti.
Saippua kohtuullisesti nautittuna on terapeuttista. Kun alkaa suusta tulla kuplia on syytä pitää tauko. Lienen siinä vaiheessa kun kerran avaudun blogissa teeveeihmisistä. Eli dokkareita vain ja ennen kaikkea kirjoja!
Nukuin aamulla liikaa - perhe lähti kouluun/töihin ja minä havahduin uppohorteesta kello YHDEKSÄN KOLMEKYMMENTÄ mikä on jo lähes iltapäivä minulle! Olo oli sen mukainen. Väsytti ja ketutti koko elämä, inhotti oma itse, tehdyt ja tekemättömät työt, kämppä, kaikki. Petasin sängyn, tyhjensin tiskarin, korjasin virtuaaliruusut (FarmVille-koukussa eikä edes hävetä!)ja sitten aamupalalle.
ja what do you know, kuppi kahvia, annos mustikkapuuroa ja kourallinen cashew-pähkinöitä myöhemmin elämä ei ollutkaan enää yhtään hassumpaa. Aikuistenoikeesti!
Kirjastosta kävin ahmimassa kasan luettavaa ja sen essee-kirjan,joka nyt sittenkin on Pirjo Hassisen Suistola. Kun se Saision Betoniyöt oli mulla varauksessa mutta kerrankos sitä katsoo Helmetin luettelon väärin. Olin varannut näytelmäversion. Peruutin. Etsittin hyllystä sitä romaania, löytyi...ei löytynytkään, äänikirja.
Minä en tykkää äänikirjoista, edes niistä hyvin luetuista. Olin lapsena kuunnelmien ystävä mutta nykyisin tuntuu että näyttelijän/lukijan ääni sotkee sitä miten haluan kirjan kokea.Varmaan toki sopeutuisin jos olisin pakko (en näkisi lukea jonain päivänä). Ajatuskin tilanteesta tosin hytisyttää..
Teeveepuolella ollaan Ysivitosen kanssa katsottu muutama jakso kerrallaan Täydellisten naisten ensimmäisiä tuotantokausia. Hauskaa. Paitsi että totesin etten tykkää Susanista. Sähläävä, vänkyttävä minäminäminäkeskeinen neurootikko ei herätä lämpöä. Samalla tavalla kuin en tykkää Salkkareiden Jennistä, jonka pitäisi tatuoida käsivarteensa "mä oon ihan kamalan pahoillani", kun kuitenkin tarvitsee sitä lausetta säännöllisesti.
Saippua kohtuullisesti nautittuna on terapeuttista. Kun alkaa suusta tulla kuplia on syytä pitää tauko. Lienen siinä vaiheessa kun kerran avaudun blogissa teeveeihmisistä. Eli dokkareita vain ja ennen kaikkea kirjoja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
