Kesän avajaiset

Koulut loppuivat ja kesä alkoi. Ja mukavissa merkeissä alkoikin. Ysiseiskan kevätjuhlaesitys (kitaransoitto) sujui hienosti - ja Ysivitonen taisi tuoda koulu-uransa parhaan kevättodistuksen kotiin, kera Lionsien stipendin.
Ilta meni vielä itäisemmässä Helsingissä, erään komean nuorenmiehen lakkiaisissa (hyvänen aika, eihän siitä ole kuin ihan vähän aikaa kun kaveri oli vauva, joka säikähti kun hänet laitettiin säkkituoliin...mihin aika menee???). Kun juhlittava lähti kaupungille jatkamaan muuttui juhla, hmm, kesän avajaisiksi kuohuviinin ja karaoken merkeissä.
Oli mukavaa. Pienet power-napit jouduin ottamaan kesken illan mutta heräsin entistä ehompana. Mieskin rikkoi rajojaan eli lauloi talon isännän kanssa komeasti mikrofonin kera Kersantti Karoliinan. Kieltää kyllä kiivaasti moista tehneensä, mutta todistusaineisto (valokuva jota valitettavasti vielä ei ole koneella) puhuu korutonta kieltään.
Mutta oli taas kerran ihanaa, terapeuttista, eheyttävää, vapauttavaa ja mitähän vielä? No, kaikkia positiivisia adjektiiveja mitä voi keksiä. Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran kaikille asianosaisille
Kotiuduimme tänään vähän puolenpäivän jälkeen. Sen jälkeen olenkin lukenut, syönyt miehen leipomaa pizzaa, katsonut telkkaria ja laiskasti naputellut romanttista novellia. Inspiraatiota tällä kertaa nähdystä ja kuullusta. En hirveästi perusta Anna Erikssonista mutta uimahallin pukuhuoneen kajareissa soi torstaina Juliet ja Joonatan ja sen kertosäe jäi rullaamaan päähän. Ennenkin on käynyt näin ja pääsen raivostuttavasta päämusiikista eroon kun kirjoitan sen jossain muodossa. Niin kävi nytkin, Julietista tuli Meri ja kasvot tyttö sai yhdeltä Suomen huippumallikokelaalta. Joonatan pysyi Joonatanina ja kertojana on tällä kertaa Joonatanin äiti.
Joskus kirjoittaminen on tätä, niin kuin juoksentelisi meren äärellä ja keräisi rantaan ajautunutta hylkytavaraa. Sanat joita neulon löytötavaroiden väliin tulevat jo kohtalaisen helposti.

Huomenna on kesäkuu. Tekemistä on paljon, niin sisällä kuin pihallakin.

Koulut loppuu

Viimeisiä päiviä viedään ja normaali koulunloppuhärdelli käynnissä. Huoh.
Isommilla kirkkopäivä. Aamuhötinässä Ysiseiska pukeutui äidin näkemättä. Mikähän pöljäkromosomi sai minut luulemaan että yksitoistavuotias a)tietää jotain tilannepukeutumisesta ja b)piittaa siitä.
Aamulla meinaan taivalsin läpi kaaoksen ja sotkun poikien vaatehuoneelle (oli pakko!). Kaiken muun seassa näin lattialla Ysiseiskan harmaat loppuun palvelleet puuvillahousut. Niistä ei ole edes sortseiksi, kun taskukohtaankin on ilmeisesti joku ampunut singolla. Siis MITEN joku saa housuihin nyrkinmentävän reiän etumukseen???
En siinä ehtinyt jäädä taivastelemaan vaan päätin että kunhan saan raapaistuksi aamun pakolliset kasaan, niin teen roskiskierroksen ja nuo lähtevät heti. Mies joka näki keskimmäisen poikansa lähdön vahvisti että joo, ihan siistinä se meni.
Ei muuta, mutta kun sitä roskiskierrosta tein niin arvatkaa löysinkö harmaita rytkyhousuja mistään?
Eikä Ysiseiska aamuisin - jos ikinä - huomaa tehdä pyytämättä jotain niin mitätöntä kuin vaatteiden pyykkiin vieminen. Ja kun kerran housut ovat kadonneet lattialta, ne voivat olla vain pojan jalassa. Kirkkopäivänä koulussa. En minä vaadi että puku päällä kirkkoon mentäisiin - mutta jos edes ehjät housut?
Huoh.
Nollakakkosen viimeinen päivä eskarissa koitti. Ryhmäläisille ostettiin jäätelöt ja opettajille päädyin kasaamaan pienen herkkukorin - keksiä, viinirypäleitä, juustoa, konvehteja, pikku korissa kahvihuoneessa kera kiitoskortin. Kuulostaa ylenpalttiselta, mutta ei se oikeastaan ollut.

Pitänee jatkaa siivousta.

Vettä ja fiilistelyä

I dreamed a dream -kappale ei suostu lähtemään minnekään mielestäni. Ennen Susan Boylea en siitä mitään tiennyt mutta nyt löysin ihanan Susanin lisäksi tämän version, esittäjänä Ruthie Henshall. Muistan kun tuo Les Miserables oli Suomessa ja pohdin että pitäisikö mennä katsomaan. Olikohan se taas vaihteeksi rahakymysys etten mennyt...no nyt harmittaa. Youtubesta kun olen tuon dreamin lisäksi kaivanut muitakin tunnelmapaloja musikaalista.

Päivä on ollut lievästi sanottuna liikunnallinen. Yhteensä pari tuntia kävelyä sinne ja tänne ja puolen päivän aikaan vietin parituntisen uimahallissa. Tunti meni vesijuostessa ja toinen fiilistellessä laiskasti rinta- ja selkäuiden omassa tahdissa. Kroppa on niin sanotusti jämäkän väsynyt.

Vielä pitäisi ampaista kauppakeskukseen. Nollakakkosella on viimeinen eskaripäivä, ja samalla päättyy meidän pitkä yhteistyösopimuksemme Päiväkoti Vartiokylän kanssa. Ensimmäinen perheen eskarilainen käveli sinne vuonna 1989. Koska opettajat ovat säilyneet vuosien varrella samoina, ajattelin keksiä jotain yhteistä heille kaikille...mitä sitten lieneekään.

Ysiseiska mesetti hetki sitten isoveljen kanssa. VilliLapsi on, uskokaa tai älkää Japanissa! Kolme viikkoa siellä, sitten Liettuaan ja sieltä kuulemma Moskovaan. Pikkuveli kun kysyi että koska tuut käymään täällä oli vastaus: katotaan.
Niin että juoksi se kauemmaksi. Taisi ottaa toivonkipinänkin mukaan.

Lämmönsäätelyn ihmeitä

Takana kaksi ihanan, hmm, siistiä kuukautta. Viime yönä ilmiö joka ei voi olla mikään muu kuin kuuma aalto.
Diagnoosi on tietty yhtä tarkka kuin se johtopäätös että jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka niin ankkahan se. Eli jos ikää on kohta 46, ja kuukautiset tulleet viimeiset 6 kk miten sattuu ja kahteen viime kuukauteen ei ollenkaan...ja sitten yöllä hulvahtaa koko kroppa ylenpalttisen lämpimäksi ja hikeä tihkuu joka puolelta ja ilmiö kestää noin viisi minuuttia..

Miten sopivasti tässä onkaan Femilar- taukoviikko. Kysymys kuuluukin, hankinko niitä lisää.

No, tämä selviää, tai sitten ei, maanantaina. Omalääkäri vaihtui hiljattain ja tämä uusi puhuu melkoisen hoono soomi. Pitääpä selvittää sujuuko lontoonkieli lääkäriltä paremmin.

Mutta, kivoista ja vähemmän kivoista hormonikorvaushoitokokemuksista kuulisin mielelläni. Ja jos kommalaatikko tuntuu liian julkiselta paikalta niin on tuossa sivussa meiliosoitekin..

Eikä olo ole kuulkaa yhtään kaihoisa. Pikemminkin odotuksentäyteinen.

Triplavesimerkki, indeed!

Miksi lähtemisen pitää olla näin vaikeaa?Tai mukamas-vaikeaa, senkun repäsis ja menis eikä vikisis.

Olimme siis Ysiseiskan kanssa uimahallissa ja kuten aina, minä ihmettelin miksi en käy siellä neljänä päivänä viikossa kun uiminen vain on niin...mun juttu.

Ja keksin vesijuoksunkin. Hallista saa siis lainata vöitä, no eikun kokeilemaan. Aluksi oli vähän ufo fiilis, tuli mieleen jopa painajaiset joita on tullut nähtyä ja joissa pitäisi päästä kiireesti jonnekin ja juoksee minkä kintuista pääsee edeten hiiiitaaastii. Mutta kun pääsi juonesta kiinni niin vesijuoksu oli hauskaa. Ja kuulemma tehokastakin, sanovat..

Sisäinen pikku teletappini hyppii ja hihkuu että uudestaan, uudestaan!

Apuharvennus jatkuu

Eilen saivat kyytiä lehdet. Erityisesti vanhat joululehdet. Viime joulusta viisastuneena taidan aloittaa kadonneen fiiliksen metsästyksen puhtaalta pöydältä loppusyksystä. En enää ikinä tahdo sellaista angstia jota podin jouluna 2008.

Mutta tulkoon ensin kesä.

Esikoistytär ja vävy ovat siirtyneet uuteen kotiin. Entinen tyhjenee pikku hiljaa. Onkohan mitään niin stressaavaa kuin muutto? Edelleen iloitsen siitä että tämä viimeisin muutto oli niin köykäinen ja hellävarainen, vauvanaskelin etenevä.

Ysiseiska on vyökokeessa (taekwondo). Vuorossa punaruskea. Eilen hän kysyi voisimmeko jotenkin juhlia jos koe onnistuu. Minimibudjetilla kärvistelevä äiti pidätti hengitystään. "Jos mentäisiin vaikka minigolfaamaan tai uimahalliin?"
No perhana. Minigolfia ei sää suosi mutta pikaisen ynnäyksen jälkeen sain raapaistua kasaan uimaliput minulle ja pojalle. Voisi kai kympin käyttää järkevämminkin...eikun ei voisi! Jos juhlimistoivomus on tätä lajia niin minä teen sen uimalipun hinnan vaikka mistä.

EDIT: Punaruskea vyö tuli. Palkinto liki viiden vuoden treenaamisesta.

Aarteenetsintää kotona

Huh, eilinen päivä ja ilta meni komeroita siivotessa. Roskikseen meni taas yhtä sun toista ja kaikkea kivaa löytyi. Turhien tavaroiden eliminoiminen on aina yhtä terapeuttista.

Tänään sitten minä ja Nollakakkonen vietämme kotipäivää. Söimme pitkään haudutetun puuroaamiaisen ja lounas syntyi kuivamuonakaapin ja pakastimen sisältöjä penkoen. Niinpä Nollakakkonen syö lämpimiä kinkkusuikaleleipiä ja Nollakakkosen mamma tulista kasviskeittoa - nam.
Aarteenetsintä kotona piristää kummasti niukkuusviikkoja. Ihan hymyilyttää miten ilahduin kun löysin pakastimesta kaksi litraa mustikoita viime kesältä. Meillä taitavat kaikki tykätä mustikoista ja nuo on syytä syödä pois. Lähimetsässä kukkii jo tulevan kesän sato, en ole ikinä nähnyt näin runsaasti kukkivaa mustikkaa!
Naputtelen kasaan Timantti kymppiä. Työnimellä Tässä oikea käteni. Deadline on 5.8. joten olen taas vaihteeksi varhain liikkeellä - mutta tällä kertaa katsoin sataan kertaan aikataulun meileistäni! Heh, tarkistin sen jopa tämän kirjoittamani kappaleen alussa - "naputtelin kasaan Timantti, ööh *selaa kuumeisesti outlookin kirjoituskansiota* KYMPPIÄ!"

Kasviskeitto kiehuu kohta kuiviin jollen nyt mene...

(EDIT: varsinainen kovanonnen bloggaus tämä - ensin se lipsahti väärään blogiin eli tarinoiden sekaan. Sitten kun copypeistasin sen tänne, katosi kappalejako ja tuijotin blogisivulta hengästyttävää tekstipötköä. Kuinka mahtaa nyt käydä)

Helatorstai

Leppoisa aamu - niin no, olemme varsin pienellä kokoonpanolla paikallakin. Isommat lapset ovat yökylässä ja taekwondo-yöleirillä.

Eilisestä ystävämiitistä jäi iloinen mieli. Otetaanko uusiksi.

Illalla katselin vappukuvia. Iloisia kuvia nekin. Ja silmiä avaavia. Terveellistä katsoa itseään kameran armottoman linssin läpi. Saa taas potkua tehdä asioille jotain. Kuten tyhjentää jääkaapista tiettyjä juttuja, roskiin, ei mahaan.

Kilpparikokeen tulokset tulivat. Tyroksiiniannostusta nostettiin reippahasti. Tavallaan olin yllättynyt ja tavallaan en. Olen jonkin verran surffannut kilpparifoorumeilla ja lukenut että lääkityksen aloittamisen jälkeen annostusta voi joutua lisäämään reippaasti hetikohta. Seuraava kontrolli heinäkuussa.

Näin alkaa tämä päivä, tyyneyden ilon ja itseinhon kummassa sekoituksessa

Mistä näitä senttejä oikein tulee?

Helmikuussa tein puhelinmyyjäpojan onnelliseksi vaihtamalla liittymän. Olen siis ollut nyt kaksi ja puoli kuukautta Saunalahden Eliitti plus -asiakas, eikä yhtään laskua ole tullut.

Aloin jo huolestua - niin no, tietysti juuri nyt on kivaa jos ei tule laskuja kun on rahatilanne vähän tällainen. Mutta kun elin pelossa että kyseessä on joku erehdys ja pelkäsin että sieltä tulla tupsahtaa joku kolminumeroinen laskuhirvitys keskellä kesäkuuta, maksettava heti.

Siispä soittamaan asiakaspalveluun, paikka johon soitan vain äärimmäisessä tarpeessa. Jokainen tietänee miksi. Niin, olisinhan minä voinut hoitaa asian Näppärästi Verkossa kuten nykyisin on tapana. Olen vain mennyt hukkaamaan liittymän mukana tulleet lippulappuset, including käyttäjätunnus ja salasana verkkoon.

No, jonotus oli kohtuumittainen tällä kertaa, vain kaksi hissimusiikkikappaletta alusta loppuun...ja kärsivällisyys palkittiin:

"Hmm, ei täällä ole vielä muodostunut laskua, käyttö ollut niin vähäistä ja kun tässä eliittiliittymässä ei ole edes kuukausimaksua."

Tinkasin riemastuneena että onks varma kans ja asiakaspalveluhenkilö sanoi että varma on juu.

Ihan mukavaa, ei haittaa yhtään. Niin no, Tipu tänään puhelimessa totesi että sä et taida olla kännykkäaddikti...en tosiaan taida olla.

Seitsemän-neljä-nolla-neljä

(Tarinamaanantai 65: Kirjasto).



Lapsi oli kuusivuotias. Hän oli alkanut pikku hiljaa aavistaa että maailma ei ollutkaan kovin ystävällinen paikka.

Tai eihän maailmassa mitään vikaa sinänsä. Mutta harva kuusivuotias on maailmassaan täysin yksin. Tämänkin lapsen maailman täyttivät ihmiset, päivästä päivään.

Ja ihmiset olivat arvaamattomia. Ihmisistä ei koskaan tiennyt. Ainoa varma asia oli että niitä oli vaikea miellyttää.

Jotkut asiat oli helppo ymmärtää. Hymyileminen, laulaminen, taitavuus kaikessa mihin ryhtyi, reippaus ja itsenäisyys. Ne olivat yleensä hyviä asioita.

Kovaäänisyys, uteliaisuus, kiukku, pelkääminen ja epäsiisteys olivat sitten tietysti pahoja.

Vielä kuusivuotiaana lapsi ei uhrannut ajatustakaan sille oliko tässä elämisen mallissa jotain vikaa. Täällä hän oli ja tämä oli tällainen paikka

Hän eli hetken kerrallaan. Ja tästä oli seurauksena johtopäätös - maailma oli arvaamaton. Piti yrittää selviytyä päivästä toiseen suuremmitta kolhuitta.

Tällä elämisen mallilla oli toki hintansa. Joskus väsytti. Joskus tuntui lohduttoman yksinäiseltä. Pahin oli ehkä se tunne ettei hän kuulunut joukkoon. Mutta miten maailmasta pääsisi pois, muuta kuin kuolemalla? Lapsi oli hiljattain oppinut kuoleman ja sen lopullisuuden. Se kauhistutti häntä eikä hän sitä tahtonut. Jossain kohtaa hänessä oli tieto siitä ettei tämä ikuisesti jatkuisi tällaisena.

Lapsi ei ollut vielä koulussa. Hän oli kuullut että kouluun mentiin oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Se tuntui hullulta lapsesta joka oli lukenut jo kolmisen vuotta. Hän oli kuullut aikuisten päivittelevän sitä, muttei nähnyt itse siinä mitään kummallista. Hän oli vain oppinut.

Pulma oli siinä ettei lukemista ollut koskaan tarpeeksi. Omat kirjansa hän oli kahlannut läpi kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen.



Sitten koitti päivä jolloin toinen hänen elämänsä aikuisista, ties mistä syystä, vei hänet taivaaseen. Eikä taivas ollutkaan paikka jonne pääsi kuoltuaan jos oli Kiltti (ja josta ei päässyt ikinä takaisin).

Taivas oli yksinkertaisesti talo jota ympäröi valkea, tikkuinen lankkuaita ja vehreä piha. Talossa oli musta tasakatto, se oli tehty punaisesta tiilestä joka oli vanhaa ja mureni reunoista käsiin. Siinä oli korkeat, kapeat ikkunat; sisältä se oli valoisa ja sisäkatto oli niin korkealla että lapsi joutui venyttämään niskaansa nähdäkseen missä olivat pallolamppujen kannat.

Ja se taivaan paras juttu oli se että siellä oli kirjoja. Loputtomiin hyllyjä, niin hänestä näytti. Ja kirjoja enemmän kuin kenenkään kotona, jopa enemmän kuin Kummitädin kotona jossa niitä oli lattiasta kattoon kolmessa hyllyssä.

Ja kuka vain saattoi hakea kirjan ja istua pöydän ääreen lukemaan sitä! Lapsi näki ihmisiä jotka tuosta noin vain menivät ja ottivat kirjan hyllystä. Joskus he laittoivat sen takaisin saman tien, joskus ottivat ja menivät pöydän ääreen lukemaan. Tai sitten se kaikista kummallisin juttu. Ne menivät kassalle jossa istui nainen. Sitten ne kirjoittivat jotain lapulle ja lähtivät pois kirjan kanssa. Eikä nainen tahtonut kirjoista rahaa, vain sen jonkun mikä piti kirjoittaa.



Lapsi kääntyi elämänsä aikuisen puoleen. Hän tajusi ettei voisi jäädä taivaaseen istumaan pöydän ääreen ja lukemaan kirjoja. Hän tiesi aikuisista sen että mukavissa paikoissa oltiin vain vähän aikaa. Ja koska tästä taivaasta sai lähteä pois - PITI lähteä, oli hänen mielensä jo oppinut kääntämään - hän tiesi että kohta hänenkin piti lähteä.

Mutta nyt hän halusi tietää, voisiko hänkin saada mukaansa kirjan. Mitä piti kirjoittaa.

Ja tällä kertaa kysymys tuli näköjään oikeaan aikaan. Aikuinen talutti hänet mukanaan tiskille ja puhui pitkään naisen kanssa. Lapsi kuuli naisen ihmettelevän hänen ikäänsä ja osasiko hän lukea. Hänen piti näyttää että osasi ja sitten seurasivat taas ne tavanomaiset ihmettelyt ja ihailut.

Mutta sitten nainen kääntyi pois ja alkoi nakuttaa kirjoituskoneella. Lapsi seurasi lumoutuneena hyppiviä kirjasimia. Hän tykkäsi siitä miltä nakutus kuulosti ja siitä mitä koneella tehtiin.

Pitkään ei nainen kirjoittanut. Vain yhden pienen keltaisen kortin jonka hän ojensi aikuiselle. Tämä kirjoitti siihen jotain kynällä ja ojensi sen lapselle.

Lapsi katsoi korttia kummissaan. Siinähän oli vain hänen nimensä ja osoitteensa, kodin puhelinnumero. Ja ylimpänä neljä numeroa: 7 -4 - 0 - 4.

Sitten hänelle selitettiin. Hän sai hakea hyllyistä kirjoja, ei vain yhtä vaan NELJÄ kerrallaan. Sitten piti tulla naisen luo tiskille. Kirjoissa oli takana paperitasku jossa oli kortti ja korttiin piti kirjoittaa nuo neljä numeroa, seitsemän-neljä-nolla-neljä. Sitten nainen otti kortin ja laittoi sen laatikkoon. Jokaisen kirjan taskuun pantiin sen tilalle toinen kortti. Siinä luki päivä jolloin kirjojen piti olla takaisin taivaassa. Siihen päivään asti niitä sai pitää ja lukea vaikka kuinka monta kertaa.

Lapsi saattoi tuskin uskoa että tämä kaikki oli hänen ulottuvillaan. Pienestä keltaisesta kortista numeroineen oli tullut hänen pääsylippunsa muihin maailmoihin.
Ja kun hän äidin kanssa palasi taas ulkomaailmaan, hän kantoi pikku kassissaan neljää kirjaa ja ,omituista kyllä, kantamus teki hänen askeleensa kevyemmiksi

Ja aurinko paistaa

Kesä on tullut Helsinkiin. Aurinko paistaa ja joka paikassa on vihreää.
Oman pihan turhankaino tammikin on ottanut riskin ja pudottanut viimevuotiset lehtensä. Epäilemättä se kasvattaa vihreät kahdessa päivässä tilalle, kuten joka vuosi. Hassu puu.

Haettiin just Nollakakkonen kotiin. Eskarikaveri vietti synttäreitään Hakaniemen leikkiluolassa. Mahtava paikka synttäribileitä varten tuonikäisille lapsille, tarkempia tietoja tästä

Ruuaksi tänään on pitkästä aikaa kotitekoista pizzaa. Taikinaterapia tuntui itse asiassa juuri siltä mitä tänään kaipasin. Kaksi pellillistä pohjaa on lepäämässä, kohta jos menisi täyttämään ne. Jauheliha on ruskistettu, mozzarella ja tomaatit viipaloitu, salamit ja kinkkusuikaleet valmiina. Mm, tulee nälkä ajatellessakin.

Huomenna pitäisi soitella kilpparikontrollin tuloksista. Taidan samalla ruikuttaa reseptin tähän yskään.

Sitten alan keriä kasaan Timantti kymppiä. Joo, ja nyt on aikataulu tarkistettu. Se ON lokakuun Timantti, ei marraskuun. Marraskuuksi kirjoitan Lääkärin :). Parempi hahmotella nuo ajoissa valmiiksi, syksyllä on tiedossa muuta kirjoitettavaa.

Sunnuntaiaamu

Mies palasi elävänä kotiin ja euroviisut ruotuun takaisin. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Allergiaa vai sikainfluenssaa?

Höh. Pari viikkoa olen yskinyt, etenkin öisin. Olen pistänyt koivun kukinnan piikkiin ja napsinut niitä reseptiantihistamiineja. Resilarilla yritin taltuttaa yskimistä kunnes googletin sen. Ehkä jätän väliin - löytyy melkein enemmän viihdekäyttö- kuin yskänhoitovinkkejä. Minä kun pidin sitä vain yskänlääkkeenä ja googletin lähinnä koska halusin katsoa yhteisvaikutukset beetasalpaajan, tyroksiinin ja antihistamiinien kanssa. Mutta tuon Resilarin vaikuttava aine on ilmeisesti aika...hm, tujua. Ilmankos sen mainoksetkin ovat kadonneet telkkarista, kun jotkut fiksut ovat löytäneet siitä päänsekoitusrohtoa. Sotkee muuten vatsankin jos sellaisenaan juo (sorbitoli)

Minä en kuitenkaan enää uskalla, ties mille tripille singahtaisin kun pohjalla on tämä säännöllinen lääkecocktail.

Mutta onko tämä nyt sitten kuitenkaan allergiaa? Aamu oli aika kamala; pää ja lihakset kipeät, nenä vuotaa ja keuhkot tuntuvat jotenkin raastimella vedellyiltä. Vielä kun Ysivitonen on flunssaisen oloinen ja nuutunut. Että olisko sittenkin jotain kevätflunssaa, ehkei kuitenkaan sikasellaista..

Niin tai näin, olisi ihan kiva nukkua yönsä yskimättä.

Aurinko paistaa

Mmm...ihana aurinkoinen ilta.

Toivottavasti lämmintä riittää eteläänkin. Mies on Tallinnassa työkavereiden kanssa eli toivottelen hyviä terassikelejä. Ysiseiska puolestaan lähti lippukuntaretkelle suorittamaan kolmannen luokan merkkiä. Kotona siis kolmen hengen muonavahvuus tällä hetkellä.

Luulen että myllään kukkapenkkejä nyt illansuussa. Voikukkia olen kitkenyt pitkin viikkoa mutta isompi operointi on saanut odottaa.

Ruuaksi on munakasta ja jokunen kananugetti, iltapalaksi dippikasviksia. Iltalukemiseksi varsinainen herkkupala, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella. Dekkaritrilogian kakkososa, Miehet jotka vihaavat naisia oli siis ykkönen. Ostin ykköskirjan silloin kun olin vielä puoli-ihmistyössä ja olin unohtanut sen kaappiin..juu, näinkin voi käydä. Äitienpäivänä löysin sen ja ahmaisin siltä istumalta. Päivä oli silloin puolellani, kukaan ei patistanut päivänsankaria minnekään...
Lukemista odottavat vielä Paulo Coehlon Portobellon noita ja F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu. Jahka ehdin herkutella ne.

Ihmisiä, koiria ja apinoita

Viime päivien uutiset ovat saaneet minut miettimään mikä on ihminen ja mikä eläin.

No, ainakaan eduskunnan puhemiehen tehtävä ei ole vahtia kansanedustajien mielipiteitä. Niin, ja eduskunta perustuu vapaaseen mielipideilmaisuun.
Minä olen nainen ja naimisissa miehen kanssa. Olen synnyttänyt kuusi lasta. Silti olen vihainen kaikkien niiden sateenkaariperheiden puolesta jotka tänään saavat lukea että törkeät hauveli-kommentit ovat vain vapaata mielipideilmaisua. Häpeän myös niitä jotka ovat mokoman tuonne äänestäneet. Silläkin uhalla että joku lukijoistani on. Sori vaan mutta jos Oinonen on sitä mieltä ettei adoptio-oikeutta saa antaa homopareille niin sen voi ilmaista pikkuisen fiksummin kuin mitä tässä tehtiin.
Entäs tämä huoli lasten puolesta? Että jos joutuvat katselemaan vanhempiensa seksitouhuja ja saavat siitä traumoja? Huoh. Taas näitä keskiaikaisia käsityksiä siitä että homot ovat seksuaalisesti villimpiä ja holtittomampia kuin heterot. Oinonen voisi muistella vaikkapa taannoista Porvoon käräjäoikeuden insestitapausta. Siinä oli ihan tavallinen heteroperhe - vai oliko?

Sateenkaariperheille haluan sanoa että antaa koiran haukkua (sic!) . Karavaani ei enää pysähdy.

Oinonen oli sentään kuitenkin vain typerä. Mutta se tuntematon joka tyrkkäsi pienen tytön nurin juna-asemalla ja nimitteli apinaksi, on paitsi tyhmä myös vaarallinen. Tuollaisia on irrallaan maailmassa jonne joudun nuorimpani laittamaan koulutielle. En nimittäin usko että valkoinen ihonväri häntä suojaa jos hän osuu väkivaltaisen öykkärin tielle.

No, kuten hesarin kainalojutussa tänään puhuttiin, onneksi meillä alkaa olla värisokeita lapsia. Mainitsemani nuorimmainen saattaa kyllä sanoa että tuo nainen jolla on ruskea naama, mutta se tulee samalla äänensävyllä kuin vihreä takki.

Koulupakka sekaisin, hups

Tänään tuli tieto että Nollakakkonen on sittenkin päässyt Vartiokylän ala-asteelle jota isoveli käy ja jota kaikki kolme siskoa ovat käyneet (vanhin veli kävi erityisluokkaa toisessa koulussa). Kyseessä on koulu jonka oppilaaksiottoalueella emme ihan asu. Nyt kuitenkin oli jokunen paikka jäänyt, ne arvottiin "ulkopuolisten" kesken ja meitä - onnisti?

Minä vaan en enää tiedä mitä mieltä olisin tuosta koulusta. Kolme hyvää kokemusta, yksi, no, vaihteleva. Sitten taas oman alueen koulua, Mellunkylän ala-astetta, en tunne ollenkaan.

Vartiokylän puolesta puhuisi se että matka on tuttu (sama kuin eskarimatka) ja kaverit säilyisivät. Matka on hiukkasen pidempi kyllä, tarvitaan bussia, mutta kuitenkin ehkä turvallisempi.

Sitten iltapäiväkysymys. Kun tämä kouluasia oli niin levällään ja työkuviot vielä enemmän, niin emme ole tietenkään hakeneet iltapäivähoitoa. Eikä enää ole paikkoja. Toisaalta, en tiedä onko edes tarvetta. Voi olla että kirjoitan syksyllä kotona kässäriä. Tai sitten en. Sopimusluonnos työstä pitäisi tulla luettavaksi tällä viikolla jos the Tuottaja ehtii sen tehdä. Mutta siis ainakin kaksi pokkaria kirjoitan syksyllä. Ja todennäköisesti muutakin.

Sitäkin olen tässä varovasti mietiskellyt josko tarjoaisin kustantajalle noita tarinablogini juttuja. Tiedän että lupasin itselleni etten, mutta ehkä se oli vähän hätäinen lupaus. On niitä hullumpiakin juttuja julkaistu...

Eli päivä tai korkeintaan viikko kerrallaan, sellaista on täällä elämä. Viisivuotissuunnitelmia on aika turhaa tehdä.

Äippäpäivä oli suloinen. Kaikki rakkaat paikalla. Lahjojakin sain, Ystävät hämärän jälkeen -leffan ja herkullisen vaaleanpunaiset puutarhatyökalut. Siis vaaleanpunaiset oksasakset, pistolapion ja sellaisen haarukannäköisen, mikä se nyt onkaan. Ynnä pinkit hanskat. Nyt vaan sitten odotellaan multakuormaa. Siis sitä että joku pihan miespuolisista huutaa että multa tuli jo...

Ysivitoselle tätäkin kautta kiitos ihanasta lahjasta meinasin ihan oikeasti mennä retkuun. Tytär kirjoitti sarjan erilaisia minä ja äiti- tuokiokuvia ja olin ihan varma että hän oli haastatellut sisaruksiaan, kunnes jutuissa oltiin sitten itse jo kolmekymppisiä, äidillä oli lapsenlapsiakin ja ihan viimeisessä oli tunnelmia äidin kuolinvuoteelta. Pala kurkussa niitä luin. Olivat siis ihan Ysivitosen omasta päästä ja tosi hienosti kirjoitettuja!

Mutta nyt fiktiontakojaisiin.

Jatkoa tarinablogiin

Tauko vähän venähti mutta sanalle susi tuli tuokiokuva naputelluksi tänään.

Yksi, kaksi, kolme, monta

Hassua, miten tuplamäärä lapsia ei tunnu missään. Täällä siis syömässä iltapalaa kuusi lasta kolmen sijasta. Eli kolme naapurintyttöä, kaksoset tuosta ihan vierestä ja viisivuotias uusi tulokas yhdeksiköstä. Meteliä ei oikeastaan ole yhtään sen enempää kuin normaalistikaan.

Tämä pikkuinen viisivuotias on kerrassaan lumoava. Tulee mieleen että Susan Boyle on ollut lapsena tuollainen. Pikkuinen pippuripussi - naapurin kahdeksanvuotiaat kaksoset tenttasivat pienemmältä osaako tämä englantia. Tyttönen sanoi "joo" . "No, sano jotain!" yllyttivät tytöt varmoina siitä ettei toinen osaa. "Ei mun oo pakko!" julisti pikkuinen napakasti. Ei tosiaan anna Nollakakkosen tai isojen tyttöjen pomottaa.

Ruokakeskusteluja on herkullista kuunnella. Kahdeksanvuotiaat tiukkaavat Ysivitoselta että miksi tämä ei ole käynyt eskaria..ja Ysiseiskalta kysytään että millaisia ne murtolaskut ovat.

Jaha, nyt väki hajaantui keittiöstä eri suuntiin. Kitarannäppäilyä, askelia eestaas...

Tällainen hulinatalo ei tulisi kysymykseenkään jos mies olisi kotona. Meillä on tavallisesti kohtalaisen rauhallista iltaisin ja minä nautin siitä. Ja kuitenkin viihdyn tämän menon keskellä silloin kun ollaan paikalla minä ja lapset. Joku sellainen minussa joka lapsuudessa halusi olla ison sisarusparven keskellä, saa ravintoa tästä kaikesta. Keskustelusta, kinastelusta, nahistelusta ja viisastelusta. Kengistä, leluista ja piirongin päälle viskatuista takeista.

Nyt joku pahoinpitelee Ysivitosen kosketinsoitinta..need to go...

Mietin, mietin, muistatko sen..

Aamu oli suloinen.

Nollakakkonen pyöräili ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Minä kävelin mukana ja totesin että kuopukseni on terveellä tavalla varovainen kaveri liikenteessä. Yksi huoli vähemmän.

Päiväkodissa oli tarjolla aamupala äideille. Ja ihana lauluesitys. Taisi olla tämä laulu eskarikirjasta, aloin näin:

"Mietin, mietin, muistatko sen
kun olin ihan pikkuinen"

Lapset siis lauloivat äideille ja ei, en ollut ainoa äiti joka pyyhki silmiään kahvikuppinsa ja porkkanakakkunsa ääressä.

Itse piirretty äitienpäiväkortti oli taas hulppea. En kyllä hetikohta tajunnut että kuvassa on minä. Siinä nääs oli varsin kaltevasti kävelevä vihainen hujoppi jolla oli mustat kaksimetriset jalat ja lyhyt tulenkarvainen tukka.

Mutta minähän se, kun tarkemmin katsoi. Kädessä Prisman kauppakassi (mökkylä jossa luki isolla PRISMA) ja vihaisuuden syy oli taustalla. Punaisella piirretty kotitalo johon joku oli ruiskuttanut vihreää spraymaalia. Spraypullokin oli kumollaan pihalla. Tokihan minä olisin vihainen jos joku töhrisi ulkoseinät.

Selattiin Nollakakkosen kasvun kansiota. Se on siis kansio johon aletaan keräämään päiväkodissa tehtyjä piirroksia, tehtäviä, askarteluja ym. kun lapsi aloittaa päivähoidon ja eskarin loppuessa se annetaan kotiin. Maltan tuskin odottaa että saan Nollakakkosen kansion, siellä oli mm. ihana paperista askarreltu kämmenenkuvaketju. Mietin sille paikan täältä kotoa.

Miehellä viihdeilta. Meillä syödään, no joo te tiedätte. Vähän tekisi mieli mennä vuokraamaan pari leffaakin illaksi, mutta, no, saa nähdä.

Identity

Prismassa kauppareissulla ajattelin että jos minä nyt sitten sen S-etukortin...kun kerran tulee tuota kauppaa käytettyä yhdeksällä kymmenestä asiointireissusta.

Tuumasta toimeen. Vaan kävipä sillä tavalla että tarkka kassapoika huomasi jotain mitä minä en olisi huomannut varmaan piiiitkään aikaan. Eli sirullinen henkkarini on täyttänyt viisi vuotta jo lokakuussa. Näin tarkkaan nuo maailmalla katsovat. Olen mielestäni ostanut vaikka mitä ja näyttänyt henkkareitani tänä vuonna. Mutta enpähän sitten etukorttia saanut kun ei ole voimassa olevaa henkilökorttiakaan.

Eli uutta teettämään. No, viidenkympin menoerä sinne tai tänne, mitä se tässä haittaa kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, kuten tuossa eilen totesin. Siis neljäkymppiä kortti ja se sakramenskatun passikuvakin täytyy käydä ottamassa, argh!!!

Mies kysyi eilen mitä toivoisin äippäpäivälahjaksi. Ilmotin että kesäkuun sähkölaskun (se kun on minun maksettaviani). Ei romanttista? Ehkä. Mutta laskun maksamattomuudella olisi aika epäromanttisia seurauksia joten mieluummin näin.

Mun elämä - milloin siitä tuli näin....mielenkiintoinen?

Miehen tehtävä

Oikein kokosivun mainos uudessa Reginassa, jonka vapaakappale tipahti postiluukusta tänään.

Mystiikka 5

MIEHEN TEHTÄVÄ (Virpi Anders)

"Kun Niila tutustuu Sonjaan hän huomaa tässä heti jotain erilaista. Vaikka Sonja on jo aikuinen nainen, hänessä on jotain jännittävää lapsenomaisuutta. Sonjan salaisuus saa Niilan pauloihinsa ja kun totuus alkaa vähitellen paljastua, Niila tajuaa saaneensa suuren tehtävän: Niilan olisi pelastettava Sonja tämän omalta elämältä. Vain siten Niila voisi joskus saada Sonjan omakseen"

Ilmestyy siis 15.5

( En nyt tiedä mitä mieltä olisin nimestä. Alkuperäinen oli Astu kanssani aurinkoon. Ei tässä mitään sinänsä mutta liikaa kyllä alleviivaa tuota Niilan osuutta. Kyllä tarinassa naiset olivat minusta aika lailla oman elämänsä subjekteja loppujen lopuksi.)

Oletko koskaan...(meemi Tipulta)

Tipu, teenkin tämän tähän mieluummin kuin lärvikirjaan. Haastan kaikki jotka kynnelle kykenevät

1. Istunut poliisiautossa?

- Joo...


2. Tullut umpikännissä kotiin aamulla?

- Öh. Joo..

3. Nukkunut samassa sängyssä monta vuotta itseäsi vanhemman vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön kanssa?

- Lasketaanko siis oma isä? Kyllä vaan sitten. Niin ja onhan Kasikolmosen isäkin mua melkein kymmenen vuotta vanhempi.



4. Kontannut koulun lattialla?

- Vuonna -71, tokaluokalla sain oksennustaudin koulussa ja taisin olla nelinkontin vessassa pää pytyssä.

5. Poiminut sieniä?

- marketin kasvisosastolta ja pakastealtaasta. Säilykehyllystä kans. Poimisin mielelläni metsästäkin mutten uskalla kun tunnen niitä niin huonosti. Kuka lähtee mun kanssa sieniretkelle syksyllä???


6. Juossut todella henkesi edestä?

- Kerran. Ainakin uskon niin. Se oli vuonna -85, kauan on aikaa siis.


7. Murtautunut autoon?

- Ai minä vai (naurua)? En tiedä pääsisinkö edes avaimilla autoon!


8. Unohtanut jotakin lentokoneeseen?

- En ole koskaan edes ollut lentokoneessa.

9. Kaatunut kenkien takia?

- Olen. Ja pudonnut ratikastakin kenkien takia. Olin siis poistumassa nelosen ratikasta tullipuomin shellillä kun stilettikorko tarttui ritiläportaaseen ja mätkähdin polvilleni pysäkille.

10. Polskutellut Serenassa?

- En.

11. Uinut vaatteet päällä?

- Totta kai. Sekä omasta halusta että vastentahtoisesti. (Tipun vastaus mutta sopii mullekin)

12. Laulanut mikrofoniin?

- Joo ja se on ollut kivaa.

13. Itkenyt koulussa?

- Ikävä kyllä. Niin no, lasten kouluissa ihan vain liikutuksesta. Enkeli taivaan, Suvivirsi, Gaudeamus Igitur..

14. Kokeillut nuuskaa?

Yök, en!


15. Ollut masentunut?

- dystyminen koko ikäni, masennusdiagnoosi vuonna 1998. Nyt parempi.

16. Oksentanut ihmisen päälle?

- Mahdollisesti kolmen ensimmäisen ikävuoteni aikana. En muista.

17. Purrut kissaa, kun se on purrut sinua?

- Siis TÄH! No en!


18. Haukkunut koiralle?

- Nope!


19. Kaatunut mopolla?

- En, mutta 16-vuotiaana Ruskeasannalla kaverin Honda Monkey lähti alta ja putosin pepulleni.

20. Heilunut jossakin alusvaatteillasi?

- Todennäköisesti.

21. Pessyt ikkunoita?

- Olen. Kehnohkosti.

22. Maistanut mustekalaa?

- Friteeratut mustekalarenkaat on hyviä

23. Ollut ambulanssissa?

- Olen. Pari kertaa.

24. Kummat on söpömpiä blondit vai tummat?

- Niin minustakin
25. Pitääkö ihastuksesi/rakkaasi olla pidempi vai lyhyempi kuin sinä?

- Pidempi tuo on muttei paljon

26. Inhoatko ketään tällä hetkellä?

- Herra Murphya joka heittelee kaikenlaista pikkukiusaa tielleni tänään

27. Rakastatko ketään juuri nyt?

- Rakstan.

28. Rakastaako sinua kukaan tällä hetkellä?

- Toivottavasti.

29. Ikävöitkö ketään?

- Kyllä.

30. Oletko mustasukkainen?

- Ikävä kyllä. Jos on aihetta.

31. Paras ystäväsi?

- En pistä paremmuusjärjestykseen.

32. Mitä teet viikonloppuisin?
- Siteeraan Nollakakkosta - vähän kaikkee..

33. Mitä mieltä olet kaukosuhteista?

- Mikä jottei jos kantti kestää.

34. Onko sinulla webkameraa?

- ei
35. Kuinka pitkä olet?

- 170 cm

36. Mitä vihaat itsessäsi?

- En mitään.

37. Asuisitko mielellään maalla vai kaupungissa?

- Asuisin.

38. Lempieläimesi?

- Jänis

39. Mitä eläintä itse muistutat eniten?

- Aasia, ainakin tänään.

40. Lempinumerosi?

- viisi

41. Keneen luotat parhaiten?

- Itseeni.

42. Onko sinulla yhtään sellaista salaisuutta, mitä ei kukaan muu tiedä kun sinä?

- Varmasti.

43. Kuinka aikaisin menet yleensä nukkumaan?

- Ennen puoltayötä

44. Oletko tyytyväinen tämän hetken suhteeseesi jos sellainen on?

- Suurimman osan ajasta, kyllä

45. Oletko matkustanut laivalla ja jos, minne?

- Tukholmaan, Tallinnaan, Tanskaan (mikä se on se lyhin ylitys Ruotsin ja Tanskan välillä etelässä?) Saksaan.
46. Horoskooppimerkkisi?

- Skorpioni, nousu-Rapu, kuu-Kala, kiinalais-Jänis
.
47. Millaisista elokuvista pidät?

- Genreä joka lähtöön, kunhan leffa on hyvä. Horrorista tykkään eritoten.

48. Oletko koskaan liftannut?

- Olen, ja tyttäret, se ei tarkoita että hyväksyisin teidän liftaavan, turpiin tulee...

49. Omistatko mitään kulkuneuvoa?

- Tällä hetkellä vain jalat, minulla myös.

50. Viimeisin viesti minkä tänään olet saanut?

- "Tilinauha lähti eilisen postiin, eikö se ole vielä tullut.."

51. Onko puhelimessasi turhia numeroita?

- On.

52. Ketä ajattelet juuri nyt?

- Lapsiani

53. Paljonko kello on juuri nyt?

- 13.16

54. Kuka soitti sinulle viimeksi?

- Mies tänä aamuna. Oli soittamassa pojalle mutta painoi vahingossa mun pikavalintanumeroa

55. Kummalla puolella sänkyä nukut yleensä?

- Seinän puolella

56. Pihviä vai kanaa?

- Kanaa. Tänään. Risotossa

57. Onko sinun koskaan pitänyt hypätä autosta ulos oksentamaan?

- Ei.

58. Kumpaan lahkeeseen pistät jalan housuissa ensimmäiseksi?

- Oikeaan.

59. Suihku vai kylpy?

- Jos valita saisi, kylpy.

60. Mitä söit lounaaksi tänään?

- Eilisiä tähteitä - vehnänalkiopastaa tonnikala-tomaattikastikkeella. Jälkkäriksi kipollinen puolisulaneita vadelmia ja viipale tuoretta ananasta.

61. Menisitkö mieluummin telttailemaan vai viiden tähden hotelliin?

- Just nyt jos pitäisi valita niin telttailemaan, edellyttäen että olisi tarpeeksi päällä.

62. Oletko oksentanut koska olet juonut liikaa?

- Olen. Monesti. (tämä meemi on ihmeen oksennuskeskeinen...bulimikon laatima???)

63. Kauanko olet yleensä suihkussa?

- About 10 min

64. Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

- Ok, mutta vähän huolissaan

65. Oletko pitkä vai lyhyt?

- Keskimittainen

66. Kuunteletko nyt jotain kappaletta?

- Huippumallin tunnari soi yläkerrassa.

67. Onko sydämesi koskaan särkynyt?

- Jokusen kerran, onneksi se on kohtalaisen korjauskelpoinen kapistus

68. Mitä kaikkia mahdollisia ääniä kuulet juuri nyt?

- Salkkari-dialogia (Ysivitonen saunavisiolta), akustisen kitaran näppäilyä.

69. Sano kolme tavaraa mitä näet vasemmalla puolellasi?

- Keskusyksikkö, pölyhuisku, portaiden kaide (onko se tavara?)

70. Millainen on syntymämerkkisi?

- Ruskea , pyöreä ja röpelöinen, Nollakakkonen puhuun siitä "lihapullaluomena"

71. Pidätkö toisesta nimestäsi enemmän kuin etunimestäsi?

- Jos pitäisin niin käyttäisin toista nimeäni.

Siis. Voihan. Paska

Niin kuin minä sitä konetta hakkasin, apinan raivolla, neljä vuorokautta!

Ja sitten tulee pt:ltä hämmästynyt meili että onkohan meillä informaatiokatkos tullut, elokuussahan sinun vasta piti.

Niin pitikin. Tsekkasin meilinvaihtomme ja näin oli. Tuosta on siis sovittu viime vuoden lopulla.

Eihän tässä nyt muuta mutta kun maksukin tietysti siirtyy kuukaudella. Sotkee suunnitelmat totaalisesti. Ainakaan perinteinen kesäkuinen Tallinnanreissu ei onnistu. Siis. Voihan. Paska.

Ja vaikka tuo harmittaakin, risteilyn pakkoperuutus niin se on vielä pientä. Laskujenmaksu menee vaikeaksi niinikään. Ja raha-asioiden hoito ylipäätään. Perkeleenperkeleenperkele!!!

No, ei auta. Se hyvä puoli tässä on, että tietää tämän näinkin etukäteen. Voi laittaa suun säkkiä myöten jo näin toukokuussa.

Piiu, en taida päästä Porvooseen toukokuussa...ja Marjut, ottaa tosi paljon päähän tuo vastuuttomuudesta luopuminen. Jos palataan elokuussa asiaan...tai syksymmällä muuten..

Varoitus

Aloin kirjoittaa tarinamaanantain numeroa 64.

Luulen että saan sen tänään ulos. Parasta kuitenkin varoittaa että tarina on aika kamala. Siis ei heikkohermoisille.

Sille joka miettii että miksi tuo suoltaa tuollaista pimeää tekstiä, mainittakoon, että tämä on vastapainoa romantiikalle. Ja ehkä siinä saa kyytiä jokunen viime vuorokauden pikkuharmi myös (hukattuja tavaroita lähinnä).

Saalistaja

(Tarinamaanantai 64: Autiotalo)




Patja on sanalla sanoen paskainen. En minä tiedä onko siinä sitä itseään. Ihan mahdollista. Käytän sitä tasan yhteen tarkoitukseen, harvakseen, Silloinkin levitän lakanan päälle. Sen mikä pitää kantaa jälkeenpäin pois, kiedon lakanaan

Palasin taloon eilen illalla. Tämä oli tyhjä - aina joskus täällä nukkuu laitapuolenkulkijoita, mutta vain kerran olen joutunut järjestämään yhden pois. Onneton sattuma, äijä oli täällä väärään aikaan. En mielelläni muistele sitä kertaa, se johti niin isoon sekasotkuun että mielihyvä unohtui kokonaan. Että sen ukon pitikin ruveta mesoamaan: "Hei kuules, mihin sinä sitä poikaa viet, poika , tunnetkos ollenkaan tuota tyyppiä, juokse tiehes niin että hippulat vinkuu, ei pidä lähtä vieraiden mukaan"
Sotkuahan siitä seurasi. Sotkua, itkua, miettimistä ja rehkimistä. En millään meinannut keksiä miten saisin molemmat ulos huomaamatta. Piti palata hakemaan ukkoa viikon päästä ja silloin oli helle. Kärpäset viihtyvät vieläkin vastapäisessä vinttikamarissa, siellä missä lattia on ikkunan vierestä mätä. Minä en mene sinne, enkä tuo pikku kullannuppujanikaan.
Sen viikon jälkeen olin puoli vuotta ihan hissuksiin. En palannut tänne, nukuin hotelleissa ja vuokrahuoneessani, istuin iltoja katukahviloissa ja tyydyin katselemaan poikia äitiensä käsipuolissa.


Joskus ostin lehden; pari kilometriä vuokrahuoneestani on kulmakauppa jossa myydään tiskin alta lähes mitä vaan. Ihmettelen miten se on saanut olla näinkin kauan siinä ilman poliisin mielenkiintoa.

Itse olen toki varovainen. Kun olen, hm, tunnelmoinut lehtieni kanssa, minä poltan ne. Joskus ne ovat niin laadukkaita että se on sääli. Joskus taas todella surkeita, itä-eurooppalaisissa kellareissa vanhanaikaisilla koneilla monistettuja litkuisen värisiä läsyjä. Mutta hyvä tai huono, siitä ei jää mustunutta kuvanrepalettakaan todistamaan minua vastaan.

Olen poikkeuksellisesti nukahtanut törkyiselle patjalle. Herään ääneen ja kiroan huolimattomuuttani, mutta kaikki hyvin. Olen edelleen yksin autiotalon vinttikamarissa jossa tapetti irtoilee suikaleina ja jalkojen alla on tikkuinen, miranolilla vedetty lankkulattia.

Sitten kuulen sen mikä minut herätti. Musiikkia korville! Niin moni poika on kävellyt suoraan syliini juuri tällaisen sananvaihdon jälkeen.
- Et kumminkaan uskalla, toisen pojan ääni on haastava ja halveksiva.
- Mistä vetoa! uhittelee toinen, kirkas ääni joka ei mataloidu vielä moneen vuoteen. Kurkotan reppuni ja sieltä narukerän ja teipin. Hengitän hiljaa ja keskityn. Poikien äänet kuuluvat lähempää.
- Kato Riku meni just tänne...eikä sitä koskaan löydetty. Se ei ikinä tullut tuolta ulos. Siellä asuu hirviö. Se pilkkoi Rikun kappaleiksi ja ripotteli ympäri metsää. Siks ne ei löydä sitä. Poliisi ei enää etsi.
- Rikun isä ja äiti on eronneet. Sen äiti on vienyt sen Venäjälle, protestoi kirkkaampi ääni.
- Usko jos huvittaa...mutta tuollaisten pikkupoikien olis syytä pysyä silti kaukana tästä.

Kuuntelen keskustelua. Riku tosiaan tuli tänne. En minä häntä kappaleiksi hakannut, hän on ihan yhtenä kappaleena mutta kaukana täältä betonirenkaan sisällä . Eteen nostelin kyllä aika paljon roskia. Ei häntä ihan heti ihminen löydä, jyrsijät nopeammin.

Eikä hirviö asu täällä. Ei täällä ole ketään muuta kuin minä.

En voi estää hengitystäni kiihtymästä. Ryömin ikkunan viereiselle seinälle ja nousen seisomaan. Hivuttaudun laudanlitteänä ikkunan viereen ja varoen, varoen vilkaisen ulos. Siellä he ovat. Toinen on noin kymmenen, paksu ja punaposkinen, toinen ehkä vähän nuorempi, hento ja vaalea. Voi, sanokaa nyt jotain että tiedän kumpi on kumpi!

Pieni, vaalea ja kaunis avaa suunsa. Se on hän, juuri hän, tulossa taloon. Tule, kultaseni, isi odottaaa..

Mutta mitä poika sanoo? Kurkotan vielä pikkuisen ja näen miten hän katsoo kaveriaan. Otsa lippiksen alla kurtistuu suloisesti.
- Mikset sä itse mene tuonne?
- Mä olen käynyt jo monta kertaa. Mä uskallan. Ei mun enää tarvitse!
Voi sinua pientä valehtelijaa. Onneksi kaverisi on noin pieni. Sinä et ole tullut tänne koskaan, pikku possu.
- No mutta sittenhän sä voit tulla mun kanssa, pienempi sanoo.
- Eikun sun pitää mennä yksin. Näyttää ettet pelkää.
Kurkotan vielä kauemmas. Jos isompi venyttäisi niskaansa hän näkisi häivähdyksen minua ikkunassa.
Pikkuisen silmien ilme muuttuu. Minä en pidä uudesta ilmeestä. Hän mittailee kaveriaan rauhallisesti ja katsoo silmiin tätä.
- En mä mene. Iskä on sanonut että tuolla on lahot lattiat. Mä en usko hirviöihin, mutta on tosi tyhmää mennä tuollaiseen mätään vanhaan taloon.
- Hähää, arvasin! Pelkuri, pelkuri.
- En oo, pienokainen sanoo arvokkaasti kuin aikamies. - Mä olen rohkea kun kieltäydyn tyhmistä jutuista. Moikka.
Ja sitten hän lähtee. Pikku saaliini kävelee poispäin, miehekkäämmin askelin kuin ikä edellyttäisi. Erotan vain vilauksen valkoista niskaa lippiksen kiristysnauhan alta.

En piittaa siitä kuuleeko toinen poika. Paiskaan narukerän huoneen toiseen nurkkaan, ilmastointiteipin toiseen. Ja ulvon pettymyksestä.

Se on vaaaalmiiiis

Pokkari ja kaksi lyhyttä tarinaa Reginan kilpailuun. Yhteensä noin kahdentoistatuhannen sanan kirjoitusurakka, perjantaista alkaen.

Mietin tässä että hemmottelenko itseäni kirjoittamattomuudella vai kirjoitanko kaikkea muuta kuin romanttisen tarinan Tarinamaanantain 64. osastoon ja hyökkään sitten Muuttuneiden maailmojen kimppuun.

Ehkä vähän kumpaakin.

Vauva naapurissa

Naapuriin tuli tänään vauva! Seitsenviikkoinen koirapoika. Bernin paimenkoiran alku, tuntee nimen Django.

Jos olisi ollut kamera kun kävin pikkuista ihailemassa niin olisin näpännyt kuvan. Siellä tuo pötkötteli autossa joka oli perheen pihalla pysäköitynä. Oli sikiunessa selällään, kaikista vaikutelmista pökertyneenä.

Ja pienokaisen kasvattipappa, 13-vuotias koiraherra Largo katseli vuoroin vauvaa, vuoroin isäntäväkeä. Että oletteko te nyt ihan tosissanne tuoneet tuon tänne.

Koska asumme ihan vieressä ja Nollakakkonen viettää paljon aikaa naapurissa olemme kuulemma tervetulleita tekemään tuttavuutta. Largo on oppinut pysymään omalla pihallaan ja erottamaan tutut ja vieraat. Samaa haluavat pikku Djangollekin ja meidät nyt sitten lasketaan tutuiksi.

Mikäpä siinä. Mielelläni käyn rapsuttelemassa karvavauvelia ja katselen sen kasvamista. Kun oikein pyydetään :)

Ahkeruus on ilomme

Mies on pihalla naapureiden kanssa. Jotain maisemointiviritystä nuo näyttävät pykäävän. Tai siis kaunistavan yleisiä pihatiloja. Tai jotain.

Pojat ovat kumpikin tahollaan pyöräilemässä, Nollakakkonen kääntöpaikalla naapurintytön kanssa ja Ysiseiska "dirttaamassa" kavereineen lähipellolla.

Minä se vain täällä napu-naputtelen. Voiton puolella sentään jo. Vielä kunnianhimoisesti aloin Reginan kilpakirjoitustakin vänkyröidä, viimeinen osallistumispäivä huomenna, just joo.

No välillä sitten käyn terapiahihittelemässä täällä. Lukekaapa vaikka tuo eutanasia-aiheinen parisuhdekeskustelu. Siis täysin hysteeristä...

Aamupäivällä hilpaisin kuitenkin kolmen ja puolen kilsan reippaan kävelylenkin. Isompien matkakortit piti ladata ja päätin etten mene sitä helpointa reittiä lähimmälle latauspisteelle vaan marssin vähän kauemmaksi. Askelmittari näyttää ihan mukavia lukemia.

Celia kirjoittaa blogissaan elämäntaparemontista. Täällä olisi myös tarvetta ja halua. Mitä ja miten, sitä pohdin jälkeen deadlinen. Mutta ei jaksa katsella enää itseään, ei mitenkään.

Niin paljon mahtuu vapunaattoon

Ystäviä, uusia ja vanhoja. Hyvää syötävää ja juotavaa. Lämmön ja läheisyyden tunteita, riemua siitä että ikätoverin elämän suunta voi kääntyä parempaan keski-iässä. Mies jota olen satunnaisesti tavannut perhejuhlissa ja jota olen pitänyt fiksuna ja mukavana mutta sulkeutuneena, nauroi eilen uuden rakastettunsa kainalossa enemmän kuin ikinä olen nähnyt. Elämäniloa joka melkein nosti kyyneleet silmiin.

Joo, ja pari mustelmaa, mitäs kaaduin parkettilattialla selälleni. Kuohuviinillä ja punaviinillähän ei toki voinut olla osuutta asiaan, eihän?

Mustelmista viis, hauskaa oli. Nämä vaput paranevat kuin viini vuosi vuodelta. Kiitos ja halaus kaikille asianosaisille!

Nyt vapunpäivänä olen naputellut tekstiä ja nauttinut ajatuksesta että ensi viikko on minun. Minun, minun, minun.

Tosin puoli-ihmispaikassa on näköjään muitakin kuin minä jotka eivät ehkä ole kovin kokeineita työssään. Lopputilini kirjautui vasta tänään pankkiin. Eikä siinä ollut lomakorvauksia kuten olisi kuulunut.
Oli aika epämiellyttävä yllätys eilen kun tili oli yhtä kuiva kuin edellisenä päivänä. Vapunaatto, pyhiä tulossa. Ja on se aika helevetin noloa muistuttaa esimiestään (siis naistaan) siitä että hei, mites mun liksa. Ja kuulla samanlaisia, ainiin ja joojookohta-vastauksia kuin lapselta joka ei tahdo siivota huonettaan...kolme kertaa jouduin nykäisemään hihasta ennen kuin mitään tapahtui. Argh.

Takaisin fiktion pariin. Hyvää vapunjatkoa kaikille!