tiistai 29. kesäkuuta 2010

Alkuviikon viisauksia

Mulla on viisaita työkavereita tuolla tuoliputsaamossa!

"Miks pitäis korjata jotain mikä ei ole rikki?"

Tällä kuittasi työkaveri sen kun ilmoitin kieltäytyneeni juhannuksena napsahtaneesta työtarjouksesta. Olisi ollut max puolen vuoden määräaikainen assistentinhomma tiedossa.

Vuosi sitten olisin riemusta kiljuen tarttunut tilaisuuteen. Nyt minulla on 100h/kk mukavaa mukavassa ympäristössä ja hyvässä seurassa plus kolme pokkarisopimusta loppuvuodeksi. Nämä ovat yhteensovitettavissa. Puolen vuoden määräaikaisuus, vaikka sitten isommalla palkalla hämmentäisi kuvion taas päälaelleen,enkä minä TAHDO.

Todellakin, työtilanteeni on ehjä. Ei korjaustarvetta.

Toinen viisaus lähti idioottimaisesta asiakaspalautteesta joka työpaikalleni tuli. Olivat vuokranneet pari isoa kookosmattoa. Eivät vuokraa enää - koska matot olivat karheita ja kuski...ruma?kamalan näköinen? En ole ihan varma, mutta tyyppi joka roudasi matot oli ollut palautteen antajasta luotaantyöntävän näköinen.

Ihan varma en siitäkään ole kumpaa lajia palautteen antaja oli, mutta joko pukumies tai jakkupukunainen. Nämä sanat nyt sitten ladattuna kaikilla negatiivisilla mielleyhtymillä, ei mitään sinänsä pukuja tai jakkupukuja vastaan, mutta kuvitelkaa tähän kohtaan kaikki halveksunta joilla näitä määritelmiä normaalisti käytetään.

Matto oli siis karhea? No, painava on raskas kantaa, kauas on pitkä matka, vesi on märkää ja KOOKOSMATTO ON KARHEA!! Sen luulisi tilaajan tajuavan mattoa vuokratessaan. Matto meni tiloihin jossa ei kuljeta taatusti sukkasillaan, joten missä karheus on tullut ilmi? Pyyhkikö joku pyllynsä siihen? Vai rakasteltiinko sen päällä?
Niin ja se kuski. Ensinnäkään hän ei mennyt ottamaan asiakkaita vastaan vaan viemaan matot, piste. Toisekseen, hän ei ole ruma (ja kuka on, ja kuka siitä päättää!). Pittoreskin näköinen, sanoisin, ei sellainen joka voittaisi misterkilpailuja tai pääsisi hunkseihin - mutta hyvinkin saa pukumiehen kauluksen tuntumaan tukalalta (ja jakkupukunainen muistaisi kaikki ne miehet joista äiti varoitti.)

No, juttuhan sai ansaitsemansa naurut tietenkin, vaikkei siinä oikeasti olisi mitään nauramista. Saman näköinen kaveri voisi olla vaikkapa miljoonaluokan rock-tähti joka ostaisi kyseiseltä asiakkaalta palveluita ja saisi taatusti toisenlaisen kohtelun. Mutta kuten toinen viisas työpaikalta kiteytti:

"Ei ole olemassa rumia miehiä, vain miehiä, joilla on liian vähän rahaa"

Esimerkiksi tästä kollega poimi tietyn kotimaisen telkkarissa näkyneen työpaikkakilpailun upporikkaan päällikön...


Minä en voi muuta sanoa kuin aamen.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Muutama vanha kuva

Äitini vanhemmat, olisiko peräti hääkuva:






Perhekuva vuodelta 1914; kuvassa isovanhempani, enoni, joita en koskaan tavannut ja vanhin tätini - ja koira! En tiedä kuinka tavallista oli ottaa perhepotrettiin lemmikkieläimiä noihin aikoihin.




Vuonna 1935: Isoäiti, kaksi vanhempaa tytärtä ja nuorin on minun äitini:




Äiti ja tyttäret 1942. vähän ennen åidinäidin kuolemaa, äärimmäisenä oikealla äitini, 14 v





...ja sisarukset omillaan vuonna 1945, äärimmäisenä vasemmalla äitini, josta ei näy kuin puolet.






Kaksi ensimmäistä ja viimeinen kuva olivat minulle täysin uutta nähtävää serkustapaamisessa. Voitte uskoa että pidän noita aarteinani!

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Minä olen, he ovat, me olemme

Eilen tapasin serkkujani, läheltä ja kaukaa. Kokoonnuimme Marjutin kotona, söimme hyvin, jotkut nautiskelivat tynnyriammekylvyistä kauneusnaamiot kasvoillaan.
Näin ihmisiä joita tapaan (valitettavan) harvakseen - ja tässä tapaamisessa oli kaksi joiden näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta! Ravistavaa huomata miten erään serkkuni tytär muistuttaakaan omaa edesmennyttä äitiäni.

Eli juteltiin, juotiin hissukseen viiniä, rakennettiin siltoja kadonneisiin vuosiin, katseltiin kuvia ja etsittiin tuttuja piirteitä toistemme lapsista ja lapsenlapsista - äitini oli perheensä iltatähti, hänen syntyessään perheen esikoinen oli lähes kolmenkymmenen, mikä tarkoittaa sitä että serkkuni äidin puolelta voisivat ikänsä puolesta olla äitejä minulle ja heillä monella onkin minun ikäisiäni lapsia. Minun kannaltani tämä on ainutlaatuista - tapasin joukon ihania vahvoja naisia jotka olivat paikalla kun minä olin pieni ja kuitenkin ovat sukupuussa suunnilleen samoilla oksakorkeuksilla.
Näissä tapaamisissa omakuvan palapeli saa yleensä uusia taustapaloja, niin nytkin. Äidin kuva täydentyi kahdella yksityiskohdalla.
Äiti on seurustellut isää ennen jonkun taidepiirtäjän kanssa; nimi pääsi lipsahtamaan mielestä, mutta tulipahan selitys kolmeen kirjekuoreen jotka pelastin vanhempieni kodista isän kuoleman jälkeen. Kolme kuorta, ei kirjeitä sisällä, äidilleni osoitettuja (tyttönimellä) ja kaikki kauniisti piirrettyjä.
Kahdessa ensimmäisessä on sama osoite ja toisessa äidin nimi perhosen siiven sisällä, toisessa kukkaryöpyn keskellä. Kolmas on sitten äidin ja isän yhteiseen osoitteeseen ja siinä on mustalla maalattu verenpisaran oksa josta tipahtelee kyyneliä.
Ei noissa kirjeitä ollut, siis mutta tarina käy ilmi jo kuoren päältä ja täydentyi nyt. Yksi serkuistani maalasi mieleeni kuvan miehestä jolla oli ollut mopo, äidistä tiukassa valkoisessa mekossa jossa oli valkoinen hulmuhelma, miehen sormista äidin ohuen vyötärön ympäri ylettämässä, helma hulmahtamassa kun äiti istahti mopon tarakalle. Kuva siitä äidistä, jota en olisi voinut tuntea. Kiitos siitä.

Ja lisää - minun äitisuhteeni oli vaikea. Kaikki tuolla eilen vakuuttivat että minä olin maailman toivotuin lapsi ja uskonkin sen mutta paremmin en sitä voi sanoa kuin Maija Vilkkumaata siteeraamalla - "ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalsin Lauran". Tai no, olisi niille meidän Ysivitonenkin kelvannut. Minä olin vähän väärä.

Mutta äidin vanhemman siskon kaksi tytärtä - toista en siis ollut tavannut vuosikymmeniin - sanoivat kumpikin että äiti oli ollut heille turvallinen aikuinen lapsuudessa, jossa vanhemmat olivat kauniita ja karismaattisia ihmisiä, se vanhemmuus vain pulloon hukkuneena. Minun irtiottoni lapsuuden perheestä oli ollut yllätys; meillä kun näytti kaikki olevan niin hyvin.

Mutta ei minun kuvani äidin odotuksista ja vaatimuksista minuun nähden ollut silti väärä, ja se oli helpotus kuulla. Kuten myös se että äiti pystyi olemaan hyvä aikuinen toisille - kerrankos sitä kemiat perheen sisällä kalahtavat ohi ja loksahtavat paikoilleen vähän vierestä!
Joku solmu joka on ollut aina sisälläni höltyi taas hiukan, joku pala loksahti paikoilleen. Ei minua kukaan ole ikinä voinut kahlita mihinkään ja silti olen tänään tuntenut oloni piirun verran vapaammaksi. Jopa konfliktitilanne töissä tuli ja meni ilman ahdistusta jälkeenpäin.

Laitan muutaman vanhan valokuvan (vanhin vlta 1914) heti kun voin olla varma ettei kukaan eilispäivän tapaamisessa ollut ole sitä vastaan. Lapsuuden lähiperheeni on ollut poissa jo jokusen vuoden mutta eilinen taas vahvisti sitä että olen minä jostain kotoisin sentään. Ja nuo upeat naiset myös. Me olemme.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Katsotaan pitääkö pinna

Sovittiin kampaajan kanssa että nyt minä kasvatan hiuksia vähän pidemmiksi. Seuraava siistimisaika on 27.7.klo 17. Suunnitelmissa olisi vähän tuuhentaa näitä syksymmällä kun pokkaripalkkiot tapahtuvat, eikä alle 15-senttisiin karvoihin ole tuuhennuksilla kiinnityskohtaa.

"Aletaan nyt kasvattaa tätä niin että käyt leikkauttamassa vain silloin kun et kerta kaikkiaan enää kestä" sanoi hovikampaajani Ari kesäkuun alussa. Kuusi viikkoa olisi seuraavaan aikaan ja tuntuu että kestokyky on nyt jo koetteilla.

Jaa että kuka mun tukkaani siellä varaston perukoilla katsoo? Ei taivaan kiitos kukaan mutta itsellä jos on badhairday, on myös paha tuuli. Siksi siis.

Takana ihan kotoinen mutta ihana viikonloppu silti. Ruotsin kuninkaalliset häät veivät minutkin romantilliselle tuulelle - olenko lopultakin keski-ikäinen kun katson monarkkien häitä?

No olen sitten keski-ikäinen pystyssä päin, niin kaunis morsio oli Victoria, ylväs ja tyylikäs, pilkettä silmässä ja upea puku. En muista olenko maininnut että rakastan kameita ja rakkaus syttyi vuonna 1976 kun Victorian äiti omissa häissään kantoi tuota samaa diadeemia (jonka Napoleon lahjoitti Josephinelle 1809)ja Reine, 13 v katseli häitä mustavalkotelkussa. En minä mitenkään erityisesti kuninkaallisten elämää harrasta,mutta nuo Bernadottet ovat eläneet niin siististi että tykkään.

Nollakakkonenkin palasi leiriltä ja julisti heti bussista noustuaan että älkää sit suuttuko, multa jäi kauheesti kamaa sinne. Kun kysyimme mitä kamaa niin vastaus kuului että "emmä muista, mut ainakin puukko ja sudaripaita". No, molemmat kadonneet tavarat löytyivät rinkasta kun purettiin kamoja. Uusi merkkikin tuli taas, leirimerkki. Ohjelmauudistus näyttää pudottelevan sudenpennuille eritoten merkkejä vähän väliä. Mikäpä siinä, ennenkin olen todennut että tuo on ompelutöistä mukavinta.

Kirjoitustavoitteet viikonlopulle jäivät toteutumatta, vain rippunen pokkarin kolmatta lukua valmiina. Sen sijaan kirjallisuustehtäviä syntyi parikin. Tunnen itseni taas kunnon ihmiseksi.
Ja juhannuksenalusviikko käynnistyy sitten huomenna.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Ja elämä on helppoo silloin kun on jotain josta pitää kii..

Lauantaiaamu ja lenkiltä kotiuduin. Ysiseiska kurkkukivussa ja kuumeessa, siispä äiti teki jotain lapsen puolesta, eli mainosjakokierroksen.
Rundi kesti tunnin ja kiemurteli sievällä omakotialueella jossa sai ihailla kauniita taloja ja pihoja. Muistelin miten joskus tein tuota hommaa ihan vain raapiakseni kasaan muutaman euron, rikaksi rokkaan. Kompastelin räntäsateessa, liukastelin sohjoisissa mäissä (syystalvea elettiin siis), pysähdyin kun alkoi supistella (syksy 2001, Nollakakkonen siis tuloillaan) jatkoin matkaa ja sinnittelin aina 2002 helmikuuhun asti naurettavan pienellä korvauksella (niin kuin aina noissa hommissa)kunnes selkäni teki tenän.

Se oli jotenkin perin erilaista silloin.

2001, kuten ennenkin olen todennut, oli aikaa jolloin taloutemme oli totaalikuralla. Kaikki meni mitä tuli ja enemmänkin..no, en ikävystytä teitä yksityiskohdilla jotka olen lypsänyt tyhjiin jo tässä tai edellisessä blogissa. Mutta siis, pieninä palasina poimin silloin leipäni maailmalta.
Palasina poimin sitä edelleenkin. Tilinauhoja tulee neljästä firmasta aika ajoin. Palat ovat toki vähän isompia, perhe pienempi ja vastuujako..sanotaan nyt vaikka oikeudenmukaisempi. Arki on melkoisen hektistä, jollen tee jotain, olen sitten totaalipysähdyksissä, yleensä nukun.
Ja nautin elämästäni.
Toisin päin kai sitä pitäisi tavoitella - työtä pöydän ääressä ja lepoa lenkkipolulla tai kuntosalilla. Näin päin se vain sopii minulle paremmin. Aina vain paremmin. Selkä, jalat, niskat, mieli, kaikki pysyvät paremmin kuosissa. Ihmissuhteet voivat niin hyvin kuin voivat voida - toki enemmän pitäisi nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, mutta se on asia josta voi morkkistella aina jos sille tielle lähtee!

Ajatukset liikkuvat selkeästi ja taipuvat faktaksi ja fiktioksi kiukuttelematta. Otan siitäkin kaiken irti, tahmapäiviä tulee taas. Kuuntelen musiikkia, luen kirjoja, teen työtä, kirjoitan, ja sen kaiken yli, alla, päällä ja sisällä on perhe, kaikkein läheisimmät, ja kehänä ympärillä muut rakkaat ihmiset.
Elämä on siis ulkoisesti kiireistä ja sisäisesti tyventä. Palaset jotka jokusen vuoden siirtyilivät lokosesta toiseen, tuntuvat loksahdelleen paikoilleen.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Tätä ajattelen tänään

Eli siis Martti Joenpolven novellikilpailua, deadline 6.8.

Nyt ei ole uusia novelleja syntymässä, isompia tilaus- ja omaehtoisia kokonaisuuksia vaan. Mutta mietin että keräisinkö noihin maanantaitarinoitani vuosien varrelta...pitääpä katsoa.

Ensimmäisen kerran tänään olen kunnolla pirteä. Töissä ihan tappoväsynyt olo jota ei vienyt edes batteryjuoma (yök, mutta yleensä tehoaa) pois. Lounaan jälkeen piristyin pikkuisen - normaalisti käy päinvastoin! - mutta kotona kaaduin sohvalle ja torkuin kolme tallennesarjan jaksoa puoliunessa. Sitten broileri-kasviswokkia ja riisiä.
Ysiseiska on kurkkukivussa ja kuumeessa yllättäen, palasi siskolasta (89) iltapäivällä siis kipeänä ja on lähinnä nukkunut sen jälkeen, heräten syömään tomaattikeittoa ja juomaan jääteetä, ja sitten takaisin pehkuihin. Pikkuveli -02 on lippukunnan leirillä sunnuntaihin asti.
Mutta nyt plaraamaan novelleja...

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

..ynnä alkoholin nauttineisuus

Oletteko koskaan lukeneet kirjaa (fiktiota) jonka idea on oikeastaan hyvä, mutta tekotapa jotain tökön ja hirvittävän välillä?

Minä luen parhaillaan. Kirjan nimi on Lapsitappajat ja se on dekkaripäivien saalista. Kirjoittaja on viisikymppinen menestynyt nainen, kirjoittanut elämäntapaoppaita, olikohan koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden tohtori tai jotain. Menestynyt sijoittamalla niin hyvin että on voinut viisikymppisenä ruvennut tekemään mitä tykkää ja tehnyt sitten mm. dekkareita.

Tämä on ensimmäinen jonka tältä kirjoittajalta luen. En tiedä jääkö viimeiseksi. Kaksi niitä ostin, dekkaripäivien kirpputorimyynnistä, tekijänkappaleita veikkaisin, myyjänä kirjoittaja itse. Kaksi euroa kappaleelta maksoin. Hyvä etten enempää.

Minä olen jokusen vuoden nuorempi kuin tämä kirjoittaja ja mielelläni eläisin niin kuin hän, vapaana kirjoittajana. Mutta en käyttäisi vapauttani näin! Jos ihmisellä on oppiarvoja siinä määrin kuin tällä kirjoittajalla niin luulisi että tausta-aineiston tarkistaminen on hanskassa ja kokemusta kirjoittamisesta sen verran ettei sorru kömpelöihin lauserakenteisiin kuten vaikkapa tämä:
...kuolemaan vaikuttaneena kuolinsyynä (täh?) oli ekstaasin ja masennuslääkkeiden yhteisvaikutuksen aiheuttama myrkytys, serotoniinioireyhtymä. Ynnä alkoholin nauttineisuus.

Nauttineisuus?

Ja vähän aikaisemmin kirjan naispoliisi on kuulustellut tyttöä joka on "selvä anorektikko" (=ei siis humalainen anorektikko) ja joka varmaan kohta kuolisi ketoosiin.

Ketoosiin? Kun ei tarvitsisi kuin käydä Wikipediassa:

Ketoosi on elimistön luontainen keino selviytyä tilapäisen ravinnonpuutteen yli, eikä sitä ole syytä sekoittaa diabeetikolle mahdolliseen, vaaralliseen ketoasidoosiin. Lievää ketoainetuotantoa tapahtuu elimistössä usein ilman erityisruokavalioitakin

Tällainen ei minusta ole puolusteltavissa. Vaan huolimattomuutta. Vain ja ainoastaan sitä. Epäilemättä kukaan kustannustoimittaja ei ole kajonnut tekstiin, mutta luulisi että kirjoittaja kunnioittaisi lukijoitaan tai edes itseään niin ettei päästäisi tuollaista julki.
Olen oikeastaan iloinen siitä että sijoitin neljä euroa tämän kirjoittajan kirjoihin. Lapsitappajan lisäksi odottaa Naisen kosto. Ovat loistavia esimerkkejä siitä miten en tahdo kirjaa kirjoittaa.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Kirjoitan

Viikonlopusta inspiroituneena kirjoitan taas. Pokkari saa sanoja jatkokseen ja uuteen dekkarinovellikilpailuun joka julistettiin lauantaina on jo idea valmiina. Kaksikin. Toista luonnostelin päässäni tänään, kun putsailin tuoleja töissä. Kotiinpaluu on sen työnimi. Aihehan on siis Rikos ja rangaistus ensi vuonna.
Viikko tulee olemaan kirjava. Huomenna lähtee Ysivitonen siskolaan ja jää yöksi, keskiviikkona Ysiseiska toiseen siskolaan yöksi ja torstaina Nollakakkonen sinne Välkkeelle. Torstaista sunnuntaihin se kestää, leiri. Keskiviikkona olen vapaalla, pyykkään, pakkaan ja oleilen pojan kanssa. Kirjoittamiseen varaan myös aikaa.

Houkuttelisi ostaa kalenteri, sellainen lukuvuosikalenteri. Niin kuin koululaisille kaupataan. Suosikilla ja Demillä oli sopivan näköiset, jos jättää pois ne teineille muokatut lisukkeet. Missähän olisi aikuisen naisen selkeä kirjakalenteri jossa olisi kirjoitustilaa ja joka olisi syksystä kevääseen? Tytärtä95 nimittäin kaupassa puistatti ajatuskin että äidillä olisi Suosikki-kalenteri...no hitto vie, jollen löydä mieleistäni, niin tasan tarkkaan hankin tuollaisen teinikalenterin. Kai niitä "miten vamppaan poikaystävän" ja "hyvä bilemeikki" -juttuja kestää kun ajanhallintaosasto on tarkoituksenmukainen. Huomatkaa, tää yrittää taas jäsennellä aikaa!
Sain luetuksi tuon Lauantaina julkaistun antologian kannesta kanteen. On siinä kuulkaa hyviä novelleja. Niin hyviä että olen ihmeissäni ja iloinen, kun Käsityöpussini kelpasi mukaan. Erityisesti novellit Elämälle vierasta (kirjoittanut Vesa Virtanen) ja Uusi ystävä (kirjoittanut Anne-Maria Kuopio) olivat suorastaan hyytävän hyviä. Elämälle vierasta kuvasi pariskuntaa joka ammuskeli huvikseen ihmisiä - tuli mieleen American Psycho tai Tarantinon elokuvat tästä! - ja Uudessa ystävässä Heini-tyttö tapasi Miran jonka isä oli hirviö. Näistä kumpikaan ei ollut kolmen kärjessä, mutta huikean hyvin tehtyjä tarinoita olivat! Tuli vähän surullinenkin olo, kun oli lukenut nämä. Ihan jokaisessa kirjoittajassa on potentiaalia jonka soisi pääsevän julki, mutta kun niin harva pääsee..
Nyt aloittelen sitä viime vuoden antologiaa, otsikolla Työ tekijänsä niittää. Eli rikos työpaikalla on ollut 2009 kilpailun aihe. Ja Rikos ja rangaistus siis ensi vuoden. Deadline vuoden loppuun.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kaisa Neimalan kirjalista

Anonyymi kommenttilaatikossa kyseli sitä Neimalan listaa ja kun en tiedä varmaksi niin päätin että naputtelen sen tänne.

KUN LAPSEN MIELI SÄRKYY

SATU

Tove Jansson; Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen WSOY 1962

MUUTA KAUNOKIRJALLISUUTTA

J. M. Coetzee; Poikavuodet. Suom. Seppo Loponen, Otava 1999

Ann-Maria MacDonald; Linnuntietä. Suoma Kaijamari Sivill. Tammi 2004

Maria Peura: On rakkautes ääretön. Tammi 2001 (lukenut tämän, järkyttävä, vaikka samalla hyvä)

Marko Kitti: Meidän maailma. Arator 2008 (sitaatit erittäin mielenkiintoisia!)

ROMAANEJA RIKOKSESTA

Auli Mantila: Varpunen. Teos 2005

Lionel Shriver: Poikani Kevin. Suom. Sari Karhulahti. Avain 2006

DEKKAREITA

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu! WSOY 1962

Petra Hammesfahr: Pahantekijä. Suom. Marja Kyrö. Otava 2005 (lukenut, tykkäsin kovasti!)

Louise Penny: Kylmän kosketus. Suom. Raimo Salminen. WSOY 2009

Matti Yrjänä Joensuu:

Harjunpää ja poliisin poika. Otava 1983 (lukenut, hyvä ja satuttava kirja)
Harjunpää ja pyromaani. Otava 1978
Harjunpää ja rakkauden nälkä. Otava 1992 (lukenut, mielenkiintoinen)
Harjunpää ja pahan pappi, Otava 2007


Jos joku on lukenut esimerkiksi tuon Meidän maailman tai Poikani Kevinin niin otan mielelläni kommentteja vastaan.

Kouvolan XIV Dekkaripäivillä

Kävin, nautin, palasin. Siinä kaikessa lyhkäisyydessään.

No ei :). Kuvat ovat kyllä sitten itse napsittuja, tahtoo sanoa, aika surkeita. Auditorio-kuvat eivät onnistuneet, minä en kerta kaikkiaan hallitse pikku Nikonini salamasäätöjä! Sori..

Mutta siis joo. Matkaan perjantaiaamuna - oudolta, varsin oudolta tuntui lähteä ja jättää syntymäpäiväsankari yksin kotiin. Mitä siitä että aamiainen oli syöty kiireettömästi kahden kesken tai siitä että poika jäi ihan tyytyväisenä piirtämään uusilla sivellintusseillaan ja huusi vain olkansa yli että heippa, mee nyt jo.
Joten päättäväisesti matkaan.

Menomatkan lukemisena minulla oli tämä



Tykkäsin, kuten tykkään sarjastakin (True Blood), vaikka työkaveri nyrpistää nenäänsä ja väittää Bram Stokerin kääntyvän haudassaan. No, hyvää sillekin tekee vaihtaa toiselle kyljelle välillä!
Mutta asiaan.
Junamatka sujui enemmittä kommelluksitta, joskin paikanhakuun mahtui hupaisa tilanne. Paikkani oli ikkunapaikka numero yhdeksäntoista, joten rinnakkainen käytäväpaikka on siis kaksikymmentä. Ja tällä paikalla istui saapuessani noin 25-vuotias mies. Käytiin seuraava keskustelu.

Minä : Tota, mä oon yhdeksäntoista
Mies (tehden tilaa): Luulin kyllä vanhemmaksi
Minä (hihittäen): Kiitos suorapuheisuudesta.

Ja sitten matkantekoa, kirjaa ja eväitä/lounasta, vasta illalla oli ruokaa tiedossa nääs. Eli näillä mentiin:



Määränpääasemalla totesin Kouvolan miellyttävän pieneksi kaupungiksi. Kolmio jolla liikuin näytti kartalla paljon isommalta kuin mitä se todellisuudessa oli - siis rautatieasema, Cumulus-hotelli, Kouvola-talo. Se hotelli näkyi junan ikkunasta.

Sisäänkirjautuminen, tavaroiden purku ja kohti Kouvola-taloa jossa odotti palautetilaisuus, eli jokainen, joka tahtoi, sai lukijaraadin palautteen omasta tarinastaan. Perhoset vatsassa lähdin kävelemään.
Sää oli dekkaripäiville sopiva, kylmä ja sateinen. Sellainen että olisi kuulunut olla lokakuu ja kaikki kesäinen vihreys näytti melkein uhmakkaalta. Tänne olisin voinut eksyä istuskelemaan jos aurinko olisi paistanut:



Mutta koska aurinko ei paistanut ja kello kävi, jatkoin matkaani tänne:



Ja sitten pelottavan lukijaraadin käsiteltäväksi:



Koreografiahan meni siis näin: Novellikilpailuun tuli 235 novellia. Näitä lukemaan laitettiin raati - olikohan siinä kaikkiaan yhdeksän ihmistä joten aikamoinen urakka. Kuitenkin niin että jokainen tarina kävi vähintään neljällä ihmisellä. Näistä raati sitten valitsi kaksikymmentä parasta julkaistavaksi ja ne annettiin edelleen ylituomarille,tutkimusprofessori Hannu Lauermalle, joka valitsi kolmen kärjen.
Se palaute oli aika suorasukaista. Kaikki siis olimme läsnä, novellit käsiteltiin otsikoittain, raadin puhenainen briiffasi juonen ja kolme läsnäolevaa raatilaista kertoi näkemyksiään. Samalla kiersi lista novellien pisteytyksestä. Ilokseni huomasin pistekeskiarvokseni neljä, asteikolla 1-5.
Eli kirjoittaja sai ilmoittautua jos tahtoi, mutta pakko ei ollut. Koska jokunen edeltäjä sai pyyhkeitä aika reippaastikin, kieliopista, aiheen sivuuttamisesta, hajanaisuudesta, mistä milloinkin minua hirvitti valmiiksi, miten käy Käsityöpussini. Siis novellini, nimeltä Käsityöpussi joka on tarina siitä miten omaishoitajaksi päässyt, alistettu vaimo iskee takaisin.

Ja näin sen kävi. Seuraavat luonnehdinnat on luntattu tuhruisista muistiinpanoista:

"Napakka, hyvin kirjoitettu novelli, moitteetonta kieltä" "pienillä keinoilla saatu tehdyksi ehjä kuva" "hyvät henkilöt" "se yksikin sivuhahmo oli läsnä vain yhden puhelinkeskustelun ajan ja niillä repliikeillä piirtyi selkeä kuva henkilöstä" "Tärkeä, ajankohtainen aihe ja teema löytyi tekstistä selkeästi"

Tietysti olin iloinen. Eniten tuosta pienillä keinoilla onnistumisesta, kun se on se mihin kirjoittajan pyrin. Jos minulla joku tavoite on, niin kertoa paljon sanoja tuhlaamatta.

Palautetilaisuuden jälkeen alkoi itse ohjelma.Ja kirjamyynti.




Onko järkeä mennä Kouvolaan asti ostamaan käytettyjä kirjoja? No ei! Mutta kun paikalliset antikvariaatit olivat keränneet herkkunsa talolle niin lähti, tuota vähän lapasesta:



Noista kaksi on nuoruuteni rakkaita suomidekkareita, joita en meinaa saada edes kirjastoista lainaan enää. Sitten on Anni Swanin kootuista minulta puuttuva kappale. Ja viime vuoden dekkaripäivien antologia otsikolla Työ tekijäänsä niittää.

Tämän vuoden antologia julkaistiin auditoriossa avajaissanojen jälkeen. Voittajakolmikko palkittiin ja meidät kirjaan päässeet kukitettiin ja saatiin tämän vuoden kirja:



Sitten alkoi ohjelmaosuus. Koska olin tapahtuneista väsynyt, päätin että kuuntelen vain päätuomari Lauerman luennon ( Väkivalta viihteessä ja reaalimaailmassa), menen hotellille ja huilaan ja tulen takaisin kuuntelemaan toimittaja Juha Virkin Ammattilukijan puheenvuoron. Näin tapahtui.

Lauerma oli loistava. Hänen napakasta ja hyvin jäsennellystä esityksestään jäi lähinnä mieleen näkemys aggressiosta sinänsä puhtaana ilmiönä, sellaisena joka joskus on palvellut henkiinjäämistä mutta joka nyky-yhteiskunnassa on ongelma. Ja siitä harhakäsityksestä että luonto on julma ja ihmisen luomaa kulttuuria pidetään sivistävänä ja jalostavana asiana maailmassa. Mutta onko esimerkiksi kansanmurhia ilman ihmisen luomia ideologioita uskontoja jne. Luonnossa yksi eläinlaji ei päätä puhdistaa toista eläinlajia maan päältä erilaisuuden vuoksi. Ja väkivallan tutkimuksen fokuksen pitäisi olla joukkopsykoosin tutkimisessa, siinä mikä saa tavallisen, psyykeltään normaalin ihmisen ryhtymään raakuuksiin vaikkapa sotatantereella.
Kiitos ja kumarrus Hannu Lauermalle, oli ilo kuunnella.
Hotellille, suihkuun, antologiaa selaamaan. Yhdeksältä oli alkamassa illanvietto joten jätin kirjaherkut rauhaan ja pukeuduin ja piipahdin hotellin baarissa parilla tällaisella ennen paluuta Kouvola-talolle. Kyseessä siis Mango-collins:



Sitten takaisin tapahtumapaikalle. Kuuntelin Juha Virkin esityksen joka oli viimeinen ennen illanviettoa. Hän puhui dekkareista ammattilukijan näkökulmasta ja oli lähinnä tyytyväinen siihen että Suomeen ei ole rantautunut maailmalla valtaava trendi kirjoittaa verellä mässäilystä ja raakuuksista eritoten naisia kohtaan.

Illanvieton kuvat epäonnistuivat, ikävä kyllä. Olisin halunnut esityksestä (Vartti Varesta, Anjalankosken kaupunginteatteri) muutaman kuvan näkyville. Katkelma oli herkullinen, samoin kuin illan menu: salaattia, patonkia ja kiusausta (kala-, kasvis-).

Yhdentoista maissa palasin hotellille, piipahdin siellä baarissa vielä lasillisella talon punaviiniä ja sitten nukkumaan.

Lauantailta ei oikeastan ole kuvia ollenkaan. Päivä oli ohjelmapainotteinen: hotelliaamiaisen jälkeen suuntasin heti Kouvola-talolle.
Sariola-seuran puheenjohtaja Juha Kautto kertoi Mauri Sariolan elämästä - rankkaa tarinaa ja istui Murhatun mielen teemaan. Sariolahan on joutunut selviytymään isän itsemurhasta ja isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta nuorella iällä, kamppailemaan viina- ja peliriippuvuuden kanssa ja samalla onnistunut kirjoittamaan kirjoja joita ostetaan ja jotka ovat hyviä. En voinut olla miettimättä, voiko tasapainoisesta ehjästä elämästä tulla kirjailijan elämää. Kun joskus tuntuu, että se rosoisuus ja piikkisyys on välttämätöntä, vaikkei näin rankkaa olisikaan. Ehkä olen väärässä, toivottavasti.
Sitten seurasi esikoiskirjailijoiden paneelihaastattelu. Kari Häkämies, Johanna Tuomola, Olli Lehtinen, Janne Katajisto. Johanna Tuomolan astellessa estradille tajusin että aha, tuo oli se nainen jonka kanssa juttelin hotellilla, menin yhtä matkaa illanviettoon, tulin yhtä matkaa pois. Siis juu, hän kertoi julkaisseensa esikoiskirjansa, mutta en tiennyt että hän on paneelipuhuja. Mukava, rauhallinen, niukkasanainen nainen. Olli Lehtisen kirja, joka kertoo näkövammaisesta etsivästä, kiinnosti myös, luettava-listalle, ehdottomasti.

Viimeiset esitykset ennen juna-asemalle lähtöäni olivat psykologi Hannele Törrösen luento lähisuhdeväkivallasta, varhaisesta vuorovaikutuksesta ja puuttumiskeinoista. Sekä kriitikko Kaisa Neimalan yhteenveto lapsen mielen särkymisestä fiktiivisessä kirjallisuudessa. Kaksi naista, kaksi hyvää aihetta, totta ja tarua - ja kaksi ihan erilaista esitystä.
Pahoillani totesin että Törrösen esitys oli lähinnä kaoottinen. Mikin säätöä, äänen pätkimistä, puhumista käsi suun edessä, hyviä, puhumisen väärtejä ajatuksia, mutta niitä ei oltu koottu hyvin yhteen. Tuli mieleen ryppyinen kansio jossa on muistiinpanoja miljoonalla sinne tänne sinkoilevalla post-it -lapulla.
No, jos Törrönen oli tällainen, oli Neimala Jotain Aivan Muuta. Entinen yläasteen opettaja - minä, levottomassa luokassa kouluni käynyt ajattelin, että jos tämä nainen olisi ollut estradilla siinä koulussa, siinä luokassa olisi jokainen kuunnellut hievahtamatta. Toiset vaan osaa.

Jos Törrönen oli sekava kasa post-it lappuja, oli Neimala siisti vihko jossa oli selkeällä käsialalla jäsenneltyjä asioita kauniilla ranskalaisilla viivoilla. Hyvä, rauhallinen selkeä esitys ja todella, todella mielenkiintoinen aihe. Kirjasitaatteja jotka saivat minut nälkäiseksi - onneksi saimme listan kirjoista joihin hän viittasi, kun saan tämän raportin valmiiksi laulatan Helmetin varauspalvelun näännyksiin...

Sitten piti lähteä.

Joensuu-Helsinki -pendolino oli ajallaan, mutta sitä ennen kutosraiteella junaa odottavat saivat nähdä jotain mikä ainakin minussa herätti lieviä puistatuksia, en osaa sanoa miksi. Tavarajuna jyristi ohi sillä samalla raiteella jolle pendolino odotettiin.
Sellainen juna sopisi hyvin dekkariin, oikein hyvin. KUUSIKYMMENTÄ YKSI rähjäistä säiliövaunua - pitkään, pitkään se täytti radan näkökentän kokonaan. Vaunuissa ruosteraitojen seassa kyrillisiä kirjaimia joista tavailin "PROPAN-BUTAN" - eli kaiketi ihan peruskaasuja mutta kun ne vaunut näyttivät sellaiselta että sisälsivät jotain myrkyllistä ja että niiden kuvittelisi jyristävän ohi sydänyöllä, eikä harmaassa iltapäivässä ihmisten silmien alla. Huomasin etten suinkaan ollut ainoa joka katsoi tuota vyöryvää junaa puistatellen...

Paluumatka oli tapaukseton - paitsi että unohdin toisen niistä Tenhusen dekkareista junaan! Argh! Laitoin löytötavarakyselyn netin kautta, pitäkää peukkuja että löytyy!

Ja jos matka olikin suloinen, oli sitä myös paluu. Kotiuduin ilmapallojen, serpentiinien ja rakkaiden ihmisten (kotona asuva perhe, aikuiset tyttäret, vävyt) luo. Ei se minun vastaanottokomitea ollut vaan Nollakakkosen kahdeksanvuotispäivät. Ihanaa olla kotona, sauna ja punaviini jaettuna miehen kanssa iltamyöhällä kruunasivat viikonlopun.
Ja nyt sen Neimalan kirjalistan kimppuun - suloista sunnuntaita kaikille!

torstai 10. kesäkuuta 2010

Hyttymiä

Taisin blogata joskus perheemme inside-ilmaisuista. Otsikolla läpäkkö ja hatula. Jostain syystä nämä pyörivät tänään päässä, älkää kysykö miksi.
Hyttymät ovat jääneet sanavarastoon vuosien takaa. Tämän lanseerasi tytär89 joka raapi surkeana hyttysten puremia jalkojaan ja valitti että mulla on jalat täynnä hyttymiä. Oli kuulkaa niin hyvä nimitys hyttysenpuremille että jäi käyttöön.

Entä tiedättekö muuten mikä on "Merkkimetallinen"? Voisi luulla että se olisi joku rinnuspieliin ripustettava kapistus. Mutta ei. Se on sellainen pieni metalliputki johon isot sikarit pakataan. Niitä on ollut jokunen tässä talossa - miehen ylellisyys on aika ajoin polttaa iso sikari, pikkusigge on joka illan päätös, paitsi pahoilla pakkasilla. Ja Nollakakkonen pienempänä rakasti noita metallihylsyjä ja leikki niillä ja pummasi sitten kerran että kun sä isi poltat ton niin anna mulle toi merkkimetallinen.
Pikku hetki meni pohtiessa että miksi merkkimetallinen. Teräsbetonistahan se oli lähtöisin - "verivalan taika on aina suojanamme/tuo merkki metallisen veljeyden. Ennen Hard Rock Hallelujahia tuo oli poikienhuoneen hitti. Nyttemmin on kuopus vaihtanut Michael Jacksoniin.

Siis se kaveri joka täyttää kahdeksan vuotta huomenna. KAHDEKSAN???

Miten se aina jaksaa ihmetyttää? Kirjoitanko jossain hamassa tulevaisuudessa täällä että kuopukseni täyttää, herra paratkoon, NELJÄKYMMENTÄYHDEKSÄN...

Sitä odotellessa..

Lämmin viikon viimeinen työpäivä

Kökkö otsikko bloggauksella. Mutta oli ihan hilkulla etten kirjoittanut tuohon otsikkokenttään että Vieläkö meillä on kaljaa? Vain ja ainoastaan siksi että se on viimeinen rivi Juice Leskisen kappaleesta 3.30 albumilta Lauluja rakastamisen vaikeudesta. Kyseinen albumi on sellainen jota olen töitä tehdessäni paljon kuunnellut ja se soi taustalla nytkin.

Voiko työviikko olla samanaikaisesti hektinen ja leppoisa? Kyllä se voi. Kun se oma työ ei oikeastaan ole millään lailla suoritustasolla hektisempää silloin kun on hiljaista verrattuna siihen kun on kiire. Toki kiire näkyy sitten vaikka tavaran kasautumisena. Ja siinä että kun tulee työpaikalle niin sen normaalin yhden kuorma-auton sijaan - sen, joka täyttää oviaukon lähes kokonaan ja jonka jättämistä lokosista pitää pujottaa itsensä sisään ja samalla estää puluja tulemasta mukana ja väistää mahdollista trukkia ettei jää alle - on ollut neljäkin kuorkkia yhtä aikaa joko hakemassa tai tuomassa tavaraa.

Edelleen ihmettelen sitä miten simppeli fyysinen työ vapauttaa ajatuksia tärkeämpään. Se kirjoitusväsymys joka on kummitellut uusimmissa pokkareissani alkaa nyt väistyä ja ajatukset lentävät vapaasti kun kädet putsaavat tuoleja ja purkautuvat sitten tekstiksi kotiin tultua. Järkeväksi tekstiksi, vieläpä...;).

Asiat alkavat taas loksahdella paikoilleen. Perhe on lomamoodissa ja itse olen sovittanut kirjoittamisen työn ja kirjallisuusopiskelut yhteen. Jos nyt joku tarjoaisi vaikkapa taloushallinnon avustavia tehtäviä kahdentuhannen euron kk-palkalla niin...pyörtykää rauhassa mutta enpä taitaisi lähteä, ainakaan juuri nyt. Tiedä sitten miltä tuntuu syksyllä - ja muutenkin kysymys on toki melko hypoteettinen. Ei niitä näillä meriiteillä enää tipu kun on päteviäkin työttöminä.

Pojat ovat olleet jokusen päivän keskenään kotona. Toistaiseksi homma on sujunut kohtuu hyvin. Ensimmäinen leirisessio käynnistyy ensi viikolla, Nollakakkonen lähtee Välkkeelle joka siis on lippukunnan oma leiri. Kun sudari-ikäiset eivät suurleiri Kilkkeelle pääse, niin lippukunta järjestää leirin sudenpennuille ja seikkailijoille kesän alussa. Heinäkuussa pojilla on molemmilla Hästholmenin päiväleiri (esikoinen saa varmaan kylmiä väreitä kun lukee tämän lauseen, mutta hei, pikkuveljet tykkäävät, Ysiseiska TAHTOO sinne takaisin!). Ja heinä-elokuun vaihteessa (?kai?) lähtee Ysiseiska Kilkkeelle.

Ysivitonen puolestaan on töissä, siellä missä minäkin ja tekee sitä mitä minäkin. Tekemistä riittää ainakin toistaiseksi.
Postista putkahti työeläkeote. Se on aina traagista luettavaa, tai olisi, jollen olisi oppinut nauramaan sille. Ehkä seitsemänkymppisenä ei naurata, mutta nyt 201 euron kk-kertymä jaksaa hihityttää. Sitä paitsi seitsemäänkymppiin on vielä aikaa. Kaikenlaista voi tapahtua.
Mutta nyt pyykkäämään. Huomenna Kouvolan dekkaripäiville kuittaamaan antologia ja kukkakimppu, saamaan henkilökohtaista palautetta omasta novellista ja nauttimaan iltaohjelmasta. Adios!

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Onpas taas vierähtänyt

...aikaa bloggaamisesta.
Ja mihin se aika on mennyt? No, töihin, tilaustarinaan, strukturalismiyritelmään, kirjojen lukemiseen, Mehiläistalon jatkon miettimiseen, lasten päättäjäisten valmisteluihin, ynnä muuhun mihin meillä lapsellisilla aikuisilla tähän aikaan vuodesta aika menee.

Mielelläni minä laittaisin Ysivitosen päättäjäiskuvan tai pari tänne blogiinkin mutta tuli sanomista kun menin niitä ilman lupaa rätkimään naamakirjaan. Laitanpa sitten kuvan omasta ihanasta itsestäni (lapsen ottaman ja vähän tärähtäneen, mutta vähän tärähtänythän tämä mallikin on...). Ainakin tältä tyypiltä on lupa julkaista kuva.









Niinsiis kuva on omasta päättäjäiställingistä. Tässä vielä kenkä erikseen:





Nyt kun taas paikallistin kamerani, tekisi itse asiassa mieli tehdä niin kuin Tähtilapsi joka kuvasi päivän elämästään . Toisaalta, minun päivässäni ei olisi niin kaunista nähtävää kuin pienet tyttöset Tähtilapsen blogissa. Omat kauneimpani ovat niin isoja jo etteivät oikein tykkää siitä, jos äiti laittaa kuvia esille :(. Eli tuohon jos ryhtyisin niin aika esine- ja paikkapainotteinen päivä voisi tulla..

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

ärinää alakerrasta.

PRRRKLE

Nyt tulee muutos. Minä lopetan työnteon. Minä lopetan kirjoittamisen. Lopetan bloggaamisen ja naamakirjailun. Lopetan luottamustoimeni Vartiovuoren lippukuntien vanhempainyhdistyksessä.

Ryhdyn kokopäiväiseksi ruokakomeronvartijaksi. Nimikoin jokaisen sämpylän, jogurttipurkin ja juustosiivun,jäätelöpuikoista puhumattakaan. Perustan oman osaston kaikille leviterasiaan. Ostan jokaiselle henkilökohtaisen maitotölkin ja mehutiivisteen ja laitan niihin tunnusluvut jotka luovutan vain asianosaisen käyttöön. Ja ennen kaikkea kirjaan muistiin jokaisen suupalan minkä jokainen talossa asuva mihinkin aikaan kaapilta hakee.

Ehkä sitten loppuu tämä ikuisuuskeskustelu:
- joko noi sämpylät on kaikki loppu? yhyy, kuka söi mun sämpylän.
- en mä ainakaan, mä oon ottanu vaan yhden...enkä mä...
- äiti, montako sämpylää tässä oli kaikille? montako toi on ottanu? miksei mulle säästetty? miks toi sai (huom! SAI, ihan luvan kanssa joo!)syödä mun jätskipuikon? Toi on ottanu jo ainakin kolme enkä mä ole saanu vielä yhtään...
jne. jne.

Tai sitten minä vain kuuroutan korvani ja totean kylmänviileästi että nopeat syövät hitaat..

Hurmaava kiristäjä, my ass

Minähän siis olen ollut mukamas niin ryhdikäs ja omanarvontuntoinen kolmiopokkarikirjoittaja että en laske käsistäni tekstiä joka on omasta mielestäni just ja just rimaa hipova.
Kymmenes pokkarini, otsikolla Hurmaava kiristäjä (nimi ei ole omaa keksintöä sentään) ilmestyi tuossa toukokuun alussa. Minulla on ollut tapana plarata tekijänkappaleista yksi läpi nopeasti silloin kun ne kolahtavat postiluukusta. Aluksi siitä ihmeellisestä uutuuden tunteesta että näki OMAT SANANSA painettuna (heh!); sittemmin fiilis vaihtui "mitä sitä tulikaan kirjotettua silloin" -tsekkaukseksi.
Nyt en viitsinyt kuin vähän viimeksimainittua. Alkoi tympiä oma teksti, ensimmäistä kertaa ihan vilpittömästi tympiä.
Sitten seliseli -osastoon: Alkuvuodesta kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Kariston kilpailuun, romaanikässäriä, otsikolla Mehiläistalo (jos nyt joku ei tiennyt). Viikko ennen jättöpäivää tunnelma oli infernaalinen. Oksetti koko projekti, oikoluku - no, sen väsymyksen pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni. Ja olin lähinnä helpottunut kun sain sen lopultakin liikkeelle.
No, sitten oli kaksi pokkarisitoumusta. Aloin kirjoittaa tätä Hurmaavaa kiristäjää - ei se tuntunut väkisin vääntämiseltä silloin (muuta kuin välillä!); tein välipaloina kirjallisuustehtäviä ja tilausnovelleja. Olin suhteellisen tyytyväinen tuotokseen joka lähti toimitukseen nimellä Koti sydämelle.
Ja nyt kun olen saanut etäisyyttä tekstiin ja se oli käsissäni valmiina kappaleena, näkyy valmiissa kaikki se väsymys mikä painoi Mehiläistalon jälkeen, vaikka en sitä halunnut myöntää. Mutta olisi pitänyt palautua pidempään. Ehdottomasti.
Sen sijaan, kun luen Mehiläistaloa, se on edelleen sen näköistä että olen antanut parhaani.
Jutun opetus - ei ikinä enää tällaista aikataulua.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Beginning theory( ja väninävaroitus; taas se aika vuodesta..)

...on bussikirjani tällä viikolla, kirjoittanut Peter Barry. Hassua miten paljon paremmin jutut jäävät mieleen lontoonkielellä vaikka päinvastaista pelkäsin.
Huominen vapaata töistä, pitää tehdä alustavia hommia jotta saa lauantaiyhtälön ratkaistuksi. Meillä on taas sellainen mihin repeäis -kevät; ysiluokkalainen päättää, kutonen päättää ja ekaluokkalaisella ekat kevätjuhlat. 2002 oli ihan vastaava, siihen vielä päälle esikoisen lakkiaiset. Allekirjoittanella rv 36, ison mahani kanssa hölkyttelin koululta toiselle...

Ysiseiskan vuositarkatusaika tuli. Ja sylettää taas. Tiedän että yhdeksän kymmenestä on sitä mieltä että pitäähän sitä varmuuden vuoksi kuvata ja näyttää lääkärille tiettyjä ruumiinosia sen sidekudoskasvaimen takia joka oli...talvella 2007 jos oikein muistan! Ja todellakin ilmoitti olemassa olostaan silloin, poika päätyi päivystyksenä leikkauspöydälle kun epäiltiin kiveskiertymää. Ei siis ollut vaan oli rykelmä hyvälaatuisia kasvaimia jotka poistettiin, mutta pääsääntöisesti siksi että noin nuorella pojalla niitä ei oltu tavattu, joudumme käymään vuosikontrolleissa hamaan aikuisikään asti. Ja taas on kaksi eri päivää, kaksi eri aamupäiväaikaa...

Anteeksi nyt, mutta kun siellä vuodesta toiseen todetaan että joo, ei mitään poikkeavaa (ja silloin kun se poikkeava oli niin poika oli todella tuskainen) niin minä en näe näissä vuosikontrolleissa mitään, kerrassaan mitään, mieltä. Pelkkää ajanhukkaa, vuosi vuodelta pojalle itselleen kiusallisemmaksi käyvää kyselyä ja kopeloimista ja rahankin menoa. En ole ikinä ollut ihminen joka ramppaa kaiken varalta lääkärissä. Eri asia jos olisi ollut jotain oikeasti pahalaatuista. Tai jotain mikä aikuistenoikeasti vaatisi jatkuvaa seurantaa. Tuossa on lisäksi vähän sitä makua että meitä juoksutetaan siellä harvinaisuussyistä. Kun noita tuollaisia tulee yleensä nuorille aikuisille miehille yksi tai kaksi ja minun kymmenvuotiaallani oli 1+7. Ei se niistä silti pahanlaatuisia tee, se meille vakuutettiin moneen kertaan, mutta lääkärit ovat ihan liian ihastuksissaan "postimerkki-casesta", kuten tätä tapaus Tumor paratesticularis juvenilista urologian poliklinikalla kutsutaan. Postimerkkitapaus lienee jotain lääkärislangia ja tarkoittanee harvinaista, korjatkaa, jos olen väärässä.

No, se siitä väninästä, kuitenkin haluan ultran ja urologin samalle päivälle jos siellä täytyy käydä näyttämässä- meinasin sanoa naamansa mutta ehkä väärä sana tässä tapauksessa. Ihan sama vaikka menisi joulukuulle!