Hämärä (tarinamaanantai 56)

Valo antaa periksi varhain.
Tämä on parasta vuodenaikaa minulle ja kaltaisilleni. Mikä ihana maa - mitä ylemmäs menee, sitä vähemmän aurinkoa päivisin.

Tosin täällä on vähän syötävää. Tiedän maita jotka ovat pinta-alaltaan pienempiä mutta tiheästi asuttuja. Täkäläiset alkavat keskittyä etelämmäs; päivä pitenee siellä nopeammin ja keinovaloa on enemmän. Keinovalo ei meitä tapa, mutta se häiritsee tiettyjä asioita. Kuten esimerkiksi Kasvavien ruokailua.

Joinakin öinä olen vaellellut kirjastoissa ja lukenut ihmisten tekemiä tarinoita meistä. Niissä on huvittavia virheitä, mutta paljon myös totta. Yksi ihmisten kannalta kohtalokas uskomus on että me kaikki elämme verellä. Siksi he eivät tunnista meitä Aikuisia jotka elämme sillä mitä he sanovat hengeksi tai elämänvoimaksi.
Ja tietenkin vain murto-osa uskoo että me oikeasti olemme olemassa.
Katselen hämärän hiipimistä nurkkiin. Muistot ensimmäisestä elämästä alkavat haalistua mutta tämä myöhäisen iltapäivän mustelmanvärinen taivas tuo mieleen menneen. Hämärän hetki oli sinisempi silloin, kaikkialla.
Siitä on niin kauan - teollisuus oli nuorta kaikkialla ja siellä missä minä asuin, sitä ei ollut lainkaan. Oli maalaistaloja, karjaa ja metsiä ja minä ehdin juuri niin isoksi neidoksi että hämärästä oli tullut silloinkin kumppanini. Sen turvin saatoin livahtaa isän valvovan silmän alta tapaamisiin jotka eivät kestäneet päivänvaloa.

Ja sellaisella reissulla minä tietenkin törmäsin siihen Kasvavaan joka koitui kohtalokseni. Pieni kaunis tyttö jonka luulin eksyneen ja joka muistutti kovasti siskoa, sitä joka kuoli kurkkumätään vähän ennen minun uutta syntymääni.

Hämärän rakkaus jäi. Silloin kun itse elin verellä, se oli melkein sietämätöntä. Nälän tärinä sisuksissa ja käsissä on Kasvavilla yhtä tuntuva kuin ihmislapsilla. Aikuisena nälästä oppii nauttimaan; ravinto muuttuu ja nälkä on enää levottomuutta, haastetta jonka hallitsee kyllä. Joka paikasta löytää ravintoa Aikuisille ja tässä maassa on niin paljon yksinäisiä ja toivottomia että he antautuvat suosiolla.
Kasvavilla on vaikeampaa, harvaan asutussa maassa kaivataan kadonneita yksilöitä enemmän. Joskin tilanne on parantumassa täälläkin. Ihmiset eivät esimerkiksi välttämättä tiedä missä heidän aikuistuvat lapsensa viettävät aikaa. Heillä on työnsä ja nyt sitä työtä tehdään vuorokausien ympäri. Valon määrä ei rytmitä työtä kuten vielä silloin kun minä olin ihminen ja elanto tuli maasta ja karjasta. Keinovalon ansiosta maailma valvoo ympäri vuorokauden.

Luulisi että hämärä menettää merkityksensä. Mutta ei - se on jokaisen päivän ihmeellisin hetki. Minä muutuin hämärän hetkellä ja rakastin sitä jo ihmisenä, ehkä siksi minun on helppo löytää syötävää joka päivä.
Tämäniltainen valittuni on keski-ikäinen nainen. Hän lähtee kohta ulkoiluttamaan koiraansa. Seison hänen pihallaan katoksen alla ja katson hänen liikkumistaan joka on hitaampaa, vastahakoisempaa kuin vielä puoli vuotta sitten. Olen käynyt hänen luonaan usein. Mutta koirasta johtuu että hänessä on vielä ravintoa. Koira tarvitsee häntä
Ollaan juuri siinä taitteessa että hämärä on muuttumassa pimeäksi. Pitkitän nautintoani ajattelemalla miten tämä tulee menemään:
valot sammuvat olohuoneesta ja syttyvät eteiseen. Hän kiinnittää kaulapannan koiralle, he poistuvat ovesta. Tietysti koira näkee kun liityn naisen seuraan mutta minkä se mahtaa. Ärähtää ja vingahtaa vain pikkuisen, niin että nainen väsyneellä äänellä kysyy että mikä kumma tässä pihassa sinua kiusaa.
Sitten olenkin jo naisen seurassa. Kierrän käteni hänen kaulalleen ja taivutan hänen päätään, niin kuin Kasvavat etsiessaan kaulasuonta. Minussa kaulasuoni ei herätä enää mitään tunteita. Kohteeni on korva; minä haluan kuiskata naisen korvaan viestin joka toimii aina. Siitä on kahdeksan kuukautta ja tuska jota juon tulee yhtä runsaana kuin silloin ensimmäisenä iltana.
Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata että muistatko? Sinä käytit koiran ulkona ja kun tulitte lenkiltä takaisin, ovella odotti poliisi ja hänen kanssaan pappi. He sanoivat että olisi ikävää kerrottavaa, saammeko tulla sisään.
Tämä enempää ei enää tarvitse. Tuska vyöryy tuoreena, minun tarvitsee vain juoda. Ja kun hän on tehnyt välttämättömän lenkin koiran kanssa, minä voin mennä sisään kysymättä. Muisto siitä että hän on menettänyt miehensä, on pääsylippuni.

Minä vietän hänen kanssaan koko illan ja nautin ravintoni hitaasti. Joskus hän soittaa lapsilleen ja se pitkittää odotustani. Onneksi nämä asuvat kaukana ja ovat kiireisiä. Naisella on myös tabletteja jotka lääkäri määräsi ja jotka salpaavat ravintoni hetkeksi. Yleensä ehdin pysäyttää naisen käden ennen kuin se sukeltaa pilleripurkkiin. Muistutan ettei tabletti tuo miestä takaisin. Ja muistutan naista hänen äidistään joka oli sitä mieltä että ihmisen oli kärsittävä se kärsimys mikä hänelle annettiin, ettei sitä saanut lääkkeillä turruttaa. Kun kärsimys kasvattaa. Se on niin totta että minua naurattaa. Kärsimys kasvattaa. Ravintoa meille, minulle.

Hämärän hetki on ohi, nyt on pimeää. Valo sammuu naisen olohuoneesta ja syttyy eteiseen. Hetkeni koittaa ihan kohta.
Ja kun porraskäytävän ovi käy, riennän hänen luokseen, yhtä innokkaana kuin se maalaistyttö kauan sitten rakastajansa luo.