Palattiin noin tunti sitten Järvenpäästä. Rakkaitten ystävien kanssa oltiin moottoripyöräajelulla, ensin Paippisissa motoristikahviolla syömässä jädet. Sitten päätettiin kurvata Järvenpäähän katsomaan olisiko muuan tietty perhe ja eritoten muuan pieni punatukkainen tyttö ( s.18.8) kotona.
No, kotona oli vain perheen ylpeä isä mutta istahdettiin kahville ja ihailtiin vastasyntyneen kuvia. Tuntui hyvältä katsoa uutta ihmisenalkua edes kuvasta kun löysi aamulla ystävän kuolinilmoituksen Hesarista.
Muistan miten aamulla, ensi järkytyksen jälkeen ajattelin että niin. Tämä tulee vain kiihtymään. Minä olen vasta 46 mutta koittaa aika kun löydän enemmän tuttuja nimiä kuolin- kuin syntymäilmoituksista.
Toisenkin vauvauutisen kuulin tänään, näinä päivinä syntyy toisen rengasystävän vauva, laskettu aika 9.9.2009.
Jäin miettimään ystävyyttä. Rengas oli unohtumaton joukko äitejä ja naisia, ihmisiä, joiden kanssa jaoin iloja ja murheita. Nollakakkosen syntymä, isäni kuolema, VillinLapsen kanssa käydyt synkimmät vaiheet, kaikki nämä jaoin 7-10 naisen porukassa, meilitse, päivittäin ja monta kertaa päivässä.
Aika kului ja lennätti meidät hajalleen. Ei siihen ollut oikeastaan mitään syytä, siihen että yhteydenpito jäi (kuinka usein niitä syitä löytyy).
Tämän päivän kuolinuutinen sai ajattelemaan Rengasta, kaikkia yhdessä ja jokaista erikseen. Ja pohdin samaa kuin silloin suvun naisten kokoontumisessa. Ei meidän tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että yhteydenpito on harvaa. Aina voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Minun mielestäni ainakin. Ihmiset ovat siellä missä ovat, elävät omaa elämäänsä mutta muistot yhdistävät edelleen ja uudelleen. Surullista että tarvittiin, ainakin omalla kohdalla, yhden poismeno sen tajuamiseksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Täyttä asiaa koko kirjoitus ja vallankin viimeinen kappale. Hyvää alkanutta viikkoa toivottelee Alohomora
Osanottoni.
Onneksi on lämpimät muistot.
Täällähän me, hajallaan mutta kuitenkin...
Lähetä kommentti