Bloggasin äsken otsikolla Lauantai. Kirjoitin kaiken täydestä sydämestä, kaikki meni juuri niin kuin kuvasin, koko viikko, koko päivä, koko tunnelma. Kaikki oli totta.
Sitten avasin keskeneräisen novellin ja aloin jatkaa sitä. Yhtäkkiä jäin tuijottamaan näyttöruutua, kirjoittamaani tekstiä ja päähän syöksähti: TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA.
Kuvotti. Vatsa kääntyi puoli kierrosta ympäri, ryntäsin vessaan ja, no joo, jätetään likaiset yksityiskohdat sikseen. Palasin takaisin, luin tekstiä, se olisi voinut olla yhtä hyvin sanskriittia. Päässä soi vain että TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA; MITEN MINÄ OLEN VOINUT KUVITELLA ETTÄ OSAISIN KIRJOITTAA JOTAIN???
Olotila jatkuu. Tiukasti keskittymälllä olen pitänyt paniikin aisoissa. En ajattele kirjoitussitoumuksia nyt, teen scarlett o'harat ja ajattelen niitä huomenna. Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota, kiroilla ja oksentaa, mutta mihinkään niistä en pysty.
Mitä ihmettä minulle tapahtui?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Ooh, otan osaa. Ehkä se ei ole koko teksti vaan joku tietty kohta, joka tuntuu epäaidolta ja pilaa koko jutun?
Kummallinen aika kommentoida, mutta kummallista on elämäkin, varsinkin jos jotain kirjoittaa.
Hengitä, sisko, hengitä syvään. On niitä kirjoittajien blokkeja ja delirium-kohtauksia ilman alkoakin. Kyse ei ole tekstisi laadusta, ei millään lailla. Se mitä kirjoitat voi olla parasta sinuasi, mutta olet väsynyt, etääntynyt, ymmällä ihan mistä tahansa. Se nyt vaan on perkeleellisen vaikeaa selvittää missä se pysähdysmerkki on.
Ja sitten on vain jatkettava, oksennus kurkussa kirjoitettava. Jossain vaiheessa se helpottaa, muuttuu rutiiniksi, mutta se rutiini voi olla taas yksi laukaisija itseinholle. Kun rehellisesti haluaa olla hyvä, eikö se riitä? Ei ei ja kyllä.
Kyl sää pääset siitä ohi, mutta jokin miettimisen paikka se on. En tiedä onko sellaista käsitettä kuin writer´s delirium, mutta hulluksihan sää et ole vielä edes tullut. Lepo, Scarlett.
Älä hajoita itseäsi. Älä ylitreenaa.
Emmä tiä, mä olen avuton.
Ippu
Kiitos, Ippu, kiitos, Anonyymi. Tätä tämä homma on välillä. Kyllä se tästä. Pitäisi varmaan kirjoittaa välillä Jotain Aivan Muuta. Tai olla kokonaan kirjoittamatta. Mutta jokainen sana joka teiltä tulee auttaa jatkamaan. Edes hengittämistä.
Ohhoh, onkohan nauruterapiasta liian pitkä aika?
Pirre
Ei millään pahalla, mutta aika kiva kuulla, että muillakin on näitä kohtauksia.
Lähetä kommentti