Tahtoisi kirjoittaa tuntojaan tänne,muttei uskalla. Miten ihmeessä tähän on tultu! Miten tämä on mennyt siihen että kirjoitan sen mitä oikeasti ajattelen kynällä siihen kuparikantiseen ja tämä blogi saa vain pintaraapaisun siitä mitä on meneillään?
Ei tässä näin pitänyt käydä. Olen blogannut vuodesta 2006 ja kokenut tämän hyväksi. Nyt tuntuu ettei minulla taida olla mitään järkevää sanomista - eikä siinä järjettömässäkään ole edes viihdearvoa lukijoille.
Tunnustan että pelkään kommentteja. Siis en siten että lyyhistyisin tai menisin rikki,mutta kun mieliala on just sellainen että voisin vetää herneet nenään turhista. Siksi nielaisen kaiken sen minkä purkaminen tänne olisi joskus helpottanut.
Kysymys kuuluukin että onko blogi joka joutuu näin vaikeiden ajatusten kohteeksi, enää pitämisen arvoinen. Ylipäätään, mikä minut saa kuvittelemaan että pystyn kirjoittamaan jotain missä on jotain järkeä?
Sen verran kai pystyn suoltamaan tekstiä että saan aikaiseksi kiltin konseptiin sullotun rahatekstin jotta riittää lapsille leipää ja koulukirjoja ja jottei tule sanomista siitä miten vähän osallistun perheen yleisiin menoihin.
Olisi pitänyt elää elämänsä ihan toisin. Vissiin. Tai en minä tiedä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Poista anonyymikommentointimahdollisuus, mutta älä missään nimessä vaienna blogiasi. Tai vaihtoehtoisesti lupaan laittaa aina viisi kannustavaa/myötätuntoista/tarvittavanlaista viestiä jokaista potentiaalista herneenpalkokommenttia kohden.
Mutta siis kirjoita, tyttö, kirjoita. Ihan rehellisesti ja itseäsi sensuroimatta.
Mulla oli joskus samoja ajatuksia. Päädyin siirtämään blogini tuonne toisaalle missä saa osan teksteistä salasanalle. Salasanan taas oon antanu sitä pyytäneille ja sellaisille kenet tiedän edes nimeltä. Sillä kuitenkin vähän pystyy rajoittamaan niitä lukevia silmiä. Helpotti ja pystyy purkaan sellasiakin juttuja mitä muuten ei purkais kaikkien luettavaks.
Reine, näitä tunteita tulee ja menee. Välillä painiskelen itsekin niiden kanssa kunnes sitten helpottaa. Muistan aikoja, jolloin venyttelin bloggaamisvälejä, kun ahdisti niin hirveästi.
Ehkä tämä ei kuulu asiaan, mutta muistan myös siskoni kanssa käymäni keskustelun. Vieraillessani hänen luonaan kerroin hänelle ihmisestä, joka ärsyttää minua suunnattomasti. Siskoni kysyi ihmeissään, miksi annan hänen päästä ihoni alle. Selitin hänelle, että en voi sille mitään, että joskus ärsyynnyn ihan hirveästi, vaikka pyrin pitämään etäisyyttä häneen parhaani mukaan. Joskus vain käy niin, että huomaan hänen hiipineen ihoni alle. Sitten jodun kiskomaan häntä sieltä pinseteillä pois niin kuin punkeille tehdään. Toisinaan en vain noteeraa hänen sanojaan ja tekojaan. Ne vain karisevat iholtani jälkiä jättämättä.
Ehkä voisit laittaa moderoinnin päälle. Voisit itse päättää, mitkä kommentit päästäisit ilmoille. Sekin voi helpottaa, jos poistat kommentointimahdollisuuden anonyymeilta. Nämä ovat yleisiä käytäntöjä muissa blogeissa.
Reine, omalta kohdaltani voin vain sanoa, että tiedät tyylini. Töräyttelen asiat ja mielipiteet aika suoraan, ja kyse on vain minun mielipiteistäni. Näen asiat toisella tavalla kuin esim. sinä. En välttämättä oikein tai väärin, vaan eritavoin.
Tietenkään ei ole tarkoitus että alat sensuroimaan kirjoituksiasi siksi että minä tai joku muu on eri mieltä kanssasi.
Minä näkisin asian niin, että joskus itse kullekin tulee ne hetket, jolloin on heikoimmillaan, puolustukset laskettuina ja väsynyt. Silloin ottaa mielipiteetkin herkemmin itseensä ja reagoi myös yhtä herkästi.
Kohta taas on palannut takaisin taistoon tuimaan ja silloin saa sanoa miltei mitä vain ja sen pyyhkäisee kuin kärpäsen korvansa juuresta surisemasta.
Näin se vaan menee. Elämä on ylämäkeä ja alamäkeä ja kaikkea tasamaata siltä väliltä.
Tipu, ei tässä nyt ollut siitä sairastu vahvuus - keskustelusta. Tuskin kukaan yksinään on ollut syynä itsesensuuriini täällä. Kyse on kaikkein eniten minusta itsestäni.
Ja jonkin verran tietty perheestäkin. Oliko pakko kertoa sitä ja sitä - palautetta on ollut viime aikoina paljon, ja siihen on asianosaisilla ollut täysi oikeus. Se ongelma mikä siitä tulee on, että oma elämäni ja arkeni ovat kietoutuneet mitä suurimmassa määrin lähimpieni elämään ja arkeen. Joutuu sensuroimaan sanomisiaan siksi ettei tämä tai tuo tahdo että hänet mainitaan blogissa. Ja juttu vesittyy, siitä tulee tylsä ja kastroitu.
Enkä muutenkaan tiedä onko mulla mitään järkevää sanottavaa nykyisin. Fiktiota tai faktiota. Toistan itseäni ja inhoan sitä
Lähetä kommentti