Tänä iltana olen miettinyt syntyjä syviä. Kaksi elämystä, yksi dokumentti, yksi lehtiartikkeli.
Dokkari oli tämä
Eli Pulizer-palkittu valokuva tytöstä jolta napalmi on polttanut vaatteet yltä ja selän, juoksee alasti kohti kameraa lapsijoukon keskellä, huutaa hädissään, elää elämänsä pahinta päivää. Taatusti jokainen tietää mistä kuvasta puhun
Nick Utille se päivä oli onnenpäivä. Monta vuotta myöhemmin sama mies vakuuttui päiväyksen onnekkuudesta saatuaan napattua aivan toisenlaisen onnenkantamoisen, autossa itkevän Paris Hiltonin. Silmät loistaen mies vakuutti dokumentissa,että 8.kesäkuuta on hänen onnenpäivänsä. Ja juuri tämä oli se mikä minua järkytti. Siis ei itkevä Paris Hilton vaan miehen ilo ja ylpeys onnenpäivästään.
Oliko se päivä onnenpäivä Kim Phucille, noin minun ikäiselleni naiselle joka vieläkin kärsii kivuista, jolle on tehty seitsemäntoista leikkausta, joka oli silloin sairaalaan tuotuaan jo kannettu ruumishuoneelle ja jonka päällä toisista vainajista peräisin olevat ruumismadot kiemurtelivat? Äiti tytön onneksi sieltä löysi.Jos nyt oikein dokkarista tajusin, Ut oli se joka vei Kimin sairaalaan, ilman häntä tyttö olisi ehkä kuollut, mutta sairaalasta hän paineli suoraan uutistoimitukseen kehittämään kuviaan ja kumpaahan mahtoi mies jännittää enemmän, sitä pelastuiko lapsi vai sitä, onnistuiko The Kuva?
Minä ymmärrän ammattiylpeyden. Minä ymmärrän kunnianhimon. Niiden rajat tässä nyt kalvavat, se, muuttaako ihmistä se kun hänet palkitaan inhimillisen kärsimyksen kuvaamisesta.
Sitten se lehtiartikkeli, joka on tätä päivää, jonka fb-kaveri linkitti seinälleen.
Neidonmetsästäjät
Luettuani ehdotukset ja kommentit, jotka teinitytöksi tekeytynyt toimittaja sai, teki mieli yrjötä sisuksensa pihalle. Ensimmäinen ajatus, raaka ja kaunistelematon oli, että kylläpä mies saakin iloa lapsen ihosta, oli se sitten arville palanut tai pehmeä ja koskematon. Kuka fyysistä nautintoa, kuka mainetta ja kunniaa.
Kestää hetkonen toipua tästä kiukusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Jessus sanon mie kans ko lujin ton jutun. Ahdisti aika tavalla ja oma nuoruus tuli mieleen.
Pelastuin täpärästi 10 vuotiaana pedofiilin kynsistä. Silloin 10 vuotias myös näytti ikäisiltään.
Noi pitäs kuohita kaikki. Oliko se Sveitsi joka harkitsee kuolemantuomiota mm. raiskaajille. Samaan nippuun joutaa pedofiilitkin.
Pirre
Joo, oli erittäin järkyttävä lukea, mitä kun tuollainen saa oman tyttären, äitien pitäisi olla aika tarkkana, kun ei nää päällepäin kenellä heittää päästä tällä tavalla.
Toinen juttu on näissä nettiasioissakin lapsen oma itsetunto. Itse en olisi lähtenyt keskustelemaan pervon kanssa pidempään, eikä varmaan suuri osa niistä oikeista teineistäkään. Mikähän siinä on, että jotkut on alttiita. Kaikki lähtee hyvästä itsetunnosta ja oman kehon arvostamisesta. Silloin ei pervosedille löydy niin helposti uhreja.
Mietin ihan samaa "onnenpäivästä", kun kuvaaja käytti termiä ohjelmassa. Yritin kovasti ajatella, ettei hän tarkoittanut asiaa niin kuin se siinä tuli ilmi. Hän katsoi asiaa puhtaasti linssin (ammattinsa) läpi. Toisaalta, tuli vaikutelma, ettei sillä Utilla juuri muuta elämää ollut kuin se kameransa.
Tosiaan, kyllä Ut vei Kimin sairaalaan ja lähti kehittämään kuvaa. Haluan ajatella, että sota-aikana ihminen ei ehkä toimi ihan niin kuin inhillisempinä aikoina. Joskin tuo on aika huono selitys. Se kalju toimittaja, joka hommasi Kimin parempaan sairaalaan, oli ihan erilainen tapaus.
Mielenkiintoista, että olit ajatellut samaa. Mietin ohjelmaa katsoessani, että missasin jotain, kun en katsonut alusta. Siis selityksen sille, miksi Ut oli niin, no, yksisilmäinen suhteessaan tapahtumaan.
Lähetä kommentti