Seitsemän-neljä-nolla-neljä

(Tarinamaanantai 65: Kirjasto).



Lapsi oli kuusivuotias. Hän oli alkanut pikku hiljaa aavistaa että maailma ei ollutkaan kovin ystävällinen paikka.

Tai eihän maailmassa mitään vikaa sinänsä. Mutta harva kuusivuotias on maailmassaan täysin yksin. Tämänkin lapsen maailman täyttivät ihmiset, päivästä päivään.

Ja ihmiset olivat arvaamattomia. Ihmisistä ei koskaan tiennyt. Ainoa varma asia oli että niitä oli vaikea miellyttää.

Jotkut asiat oli helppo ymmärtää. Hymyileminen, laulaminen, taitavuus kaikessa mihin ryhtyi, reippaus ja itsenäisyys. Ne olivat yleensä hyviä asioita.

Kovaäänisyys, uteliaisuus, kiukku, pelkääminen ja epäsiisteys olivat sitten tietysti pahoja.

Vielä kuusivuotiaana lapsi ei uhrannut ajatustakaan sille oliko tässä elämisen mallissa jotain vikaa. Täällä hän oli ja tämä oli tällainen paikka

Hän eli hetken kerrallaan. Ja tästä oli seurauksena johtopäätös - maailma oli arvaamaton. Piti yrittää selviytyä päivästä toiseen suuremmitta kolhuitta.

Tällä elämisen mallilla oli toki hintansa. Joskus väsytti. Joskus tuntui lohduttoman yksinäiseltä. Pahin oli ehkä se tunne ettei hän kuulunut joukkoon. Mutta miten maailmasta pääsisi pois, muuta kuin kuolemalla? Lapsi oli hiljattain oppinut kuoleman ja sen lopullisuuden. Se kauhistutti häntä eikä hän sitä tahtonut. Jossain kohtaa hänessä oli tieto siitä ettei tämä ikuisesti jatkuisi tällaisena.

Lapsi ei ollut vielä koulussa. Hän oli kuullut että kouluun mentiin oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Se tuntui hullulta lapsesta joka oli lukenut jo kolmisen vuotta. Hän oli kuullut aikuisten päivittelevän sitä, muttei nähnyt itse siinä mitään kummallista. Hän oli vain oppinut.

Pulma oli siinä ettei lukemista ollut koskaan tarpeeksi. Omat kirjansa hän oli kahlannut läpi kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen.



Sitten koitti päivä jolloin toinen hänen elämänsä aikuisista, ties mistä syystä, vei hänet taivaaseen. Eikä taivas ollutkaan paikka jonne pääsi kuoltuaan jos oli Kiltti (ja josta ei päässyt ikinä takaisin).

Taivas oli yksinkertaisesti talo jota ympäröi valkea, tikkuinen lankkuaita ja vehreä piha. Talossa oli musta tasakatto, se oli tehty punaisesta tiilestä joka oli vanhaa ja mureni reunoista käsiin. Siinä oli korkeat, kapeat ikkunat; sisältä se oli valoisa ja sisäkatto oli niin korkealla että lapsi joutui venyttämään niskaansa nähdäkseen missä olivat pallolamppujen kannat.

Ja se taivaan paras juttu oli se että siellä oli kirjoja. Loputtomiin hyllyjä, niin hänestä näytti. Ja kirjoja enemmän kuin kenenkään kotona, jopa enemmän kuin Kummitädin kotona jossa niitä oli lattiasta kattoon kolmessa hyllyssä.

Ja kuka vain saattoi hakea kirjan ja istua pöydän ääreen lukemaan sitä! Lapsi näki ihmisiä jotka tuosta noin vain menivät ja ottivat kirjan hyllystä. Joskus he laittoivat sen takaisin saman tien, joskus ottivat ja menivät pöydän ääreen lukemaan. Tai sitten se kaikista kummallisin juttu. Ne menivät kassalle jossa istui nainen. Sitten ne kirjoittivat jotain lapulle ja lähtivät pois kirjan kanssa. Eikä nainen tahtonut kirjoista rahaa, vain sen jonkun mikä piti kirjoittaa.



Lapsi kääntyi elämänsä aikuisen puoleen. Hän tajusi ettei voisi jäädä taivaaseen istumaan pöydän ääreen ja lukemaan kirjoja. Hän tiesi aikuisista sen että mukavissa paikoissa oltiin vain vähän aikaa. Ja koska tästä taivaasta sai lähteä pois - PITI lähteä, oli hänen mielensä jo oppinut kääntämään - hän tiesi että kohta hänenkin piti lähteä.

Mutta nyt hän halusi tietää, voisiko hänkin saada mukaansa kirjan. Mitä piti kirjoittaa.

Ja tällä kertaa kysymys tuli näköjään oikeaan aikaan. Aikuinen talutti hänet mukanaan tiskille ja puhui pitkään naisen kanssa. Lapsi kuuli naisen ihmettelevän hänen ikäänsä ja osasiko hän lukea. Hänen piti näyttää että osasi ja sitten seurasivat taas ne tavanomaiset ihmettelyt ja ihailut.

Mutta sitten nainen kääntyi pois ja alkoi nakuttaa kirjoituskoneella. Lapsi seurasi lumoutuneena hyppiviä kirjasimia. Hän tykkäsi siitä miltä nakutus kuulosti ja siitä mitä koneella tehtiin.

Pitkään ei nainen kirjoittanut. Vain yhden pienen keltaisen kortin jonka hän ojensi aikuiselle. Tämä kirjoitti siihen jotain kynällä ja ojensi sen lapselle.

Lapsi katsoi korttia kummissaan. Siinähän oli vain hänen nimensä ja osoitteensa, kodin puhelinnumero. Ja ylimpänä neljä numeroa: 7 -4 - 0 - 4.

Sitten hänelle selitettiin. Hän sai hakea hyllyistä kirjoja, ei vain yhtä vaan NELJÄ kerrallaan. Sitten piti tulla naisen luo tiskille. Kirjoissa oli takana paperitasku jossa oli kortti ja korttiin piti kirjoittaa nuo neljä numeroa, seitsemän-neljä-nolla-neljä. Sitten nainen otti kortin ja laittoi sen laatikkoon. Jokaisen kirjan taskuun pantiin sen tilalle toinen kortti. Siinä luki päivä jolloin kirjojen piti olla takaisin taivaassa. Siihen päivään asti niitä sai pitää ja lukea vaikka kuinka monta kertaa.

Lapsi saattoi tuskin uskoa että tämä kaikki oli hänen ulottuvillaan. Pienestä keltaisesta kortista numeroineen oli tullut hänen pääsylippunsa muihin maailmoihin.
Ja kun hän äidin kanssa palasi taas ulkomaailmaan, hän kantoi pikku kassissaan neljää kirjaa ja ,omituista kyllä, kantamus teki hänen askeleensa kevyemmiksi