Rakkaus ei kokoa (eikä kuntoa) katso

Aamulenkillä tapasin pariskunnan joka jäi mieleen.
Mies, noin 190 cm. Kolmekymppinen, suht tavallisen tallaajan näköinen, melkoisella kaljamahalla tosin varustettu ja aika tanakassa laitamyötäisessä, kun ottaa huomioon että kello kävi kahdeksaa. Hulppean leveä jalkakäytävä ei riittänyt kaksi eteen-viisitoista sivulle -askelluksessa, suuntakin meinasi hukkua välillä ja lyhtypylväitä ja liikennemerkkejä oli onneksi tiuhassa jotta pystyi ottamaan tukea.

Ja oli nainenkin jota saattoi halata, joka talutti, ohjasi, kiskoi välillä kädestä ja välillä tuuppasi pepusta oikeaan suuntaan.
Tuuppasi pepusta? Niin, koska nainen oli hieman lyhyempi. Oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Vajaa 130 cm oli naisen aikuispituus. Eikä tuossa ole lyöntivirhettä, esikoululaisen pituinen tyttöystävä oli tällä miehenrohjakkeella.

Pariskunta kulki aikansa edelläni ja yhden metsäosuuden jälkeen yhytin heidät taas, tällä kertaa vastaan tulemassa. Välimatka oli taatusti sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nytkin mies meinasi horjahtaa ajoradalle ja nainen melkein tuupertui alle kun sysäsi vastaan.
- Hei, pärjäät sä? kysyin.
- Joo, nainen sanoi ja hymyili minulle. - Ei tämä ensi kerta ole. Mutta kiitos kun kysyit.
- Meinaan että pitäiskö ton kaverin istua alas vähäksi aikaa ennen kuin jatkatte?
- No, muutama askel vielä niin ollaan tuossa kääntöpaikalla. Huilatkoon siinä.
Ja me kaikki jatkoimme omaan suuntaamme.
Tuliko minulle mieleen sääliä naista jolla oli itseään isompi ohjailtava? Hell, no! Tuossa naisessa ei ollut kerrassaan mitään säälittävää.