Fiktiota välillä olkaa hyvät!

Eli tässä on se antologiaan päässyt rikosnovelli


MURHATTU MIELI

Käsityöpussi

Reine T

6.1.2010

 
- Otan osaa isänne kuoleman johdosta, nuori sairaanhoitaja sanoi. - Pahoittelen että tällaista vielä sattui surun päälle.
- Sitä äijää on turha pahoitella, Pirita tuhahti.
- Anteeksi, nyt en tainnut kuulla…
Hoitajan hämmennyksen nähdessään Piritassa ailahti myötätunto ja hän korjasi: - Sitä asiaa on turha pahoitella. Löysitte äidin ajoissa, saitte minuun yhteyden. Se on tässä tärkeintä. Älkää te minun surustani huolehtiko. Kertokaas nyt vielä, miten te äidin löysitte!
- Se oli kolme päivää sitten. Siitähän on reilu viikko kun isänne - poistui..
- Kuoli, korjasi Pirita.
- Kuoli, niin. Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät. Huonomminkin olisi voinut mennä, olisi voinut maata koomassa vaikka kuinka kauan..
- Äidistä, kiitos! Pirita ei sanonut muuta, ja hoitaja jatkoi, hiukan loukkaantuneen oloisena.
- Äitinne oli hänen luonaan, loppuun saakka ja pysyi sairaalalla kunnes hänet kyydittiin sieltä kotiin. Isänne kuoli siis varhain sunnuntaiaamuna ja taksi toi äitinne kotiin sunnuntaina puolen päivän aikaan. Kuljettaja sanoi saattaneensa hänet sisälle asti ja jättäneensä eteisen penkille istumaan. Siitä penkiltä minä hänet löysin, keskiviikkoaamuna. Tieto isänne poism-, tuota, kuolemasta tuli jo maanantaina mutta vasta keskiviikkoaamuna minä kerkesin käymään, hakemaan niitä isänne apuvälineitä, ja mittareita.
- Ja äiti istui penkillä? Edelleen päällystakkisillaan? Pirita kysyi.
- Kyllä vain. Jalkojen juuressa oli lätäkkö. Ensin minä luulin että hän oli, tuota, laskenut alleen, mutta sitten katsoin tarkemmin. Lumi oli sulanut kengistä. Ei hän ollut syönyt eikä juonut. Soitin sairasauton. Aluesairaalassa nesteytettiin ja tarkkailtiin ja sitten soitettiin teille, kun kotiutettiin.
- Ihanko tosissanne meinaatte, Pirita sanoi, -, että vanha ihminen, joka istuu kolmatta päivää siinä mihin taksi hänet pudotti, kykenee palaamaan kotiin, pitämään huolen itsestään?
Hän pudotteli sanat yksi kerrallaan, kuin kylmät kivet. Hoitaja puolustautui:
- Teidän äitinne on perusterve. Lääkäri katsoi että hänen käy töksensä johtuu miehen kuoleman aiheuttamasta sokista. Kun äitinne pystyi taas puhumaan, hän oli täysin orientoitunut, pyyteli kovasti anteeksi ja halusi ehdottomasti kotiin. Tulimme siihen tulokseen että hän tarvitsee nyt ennen kaikkea läheisten tukea.
Viimeisen lauseen kohdalla hoitajan ääni terävöityi, velvoitti. Pirita huokasi.
- Lähimmäinen on nyt täällä. Toistaiseksi. Kokonaan en pysty jäämään, Pirita sanoi. - Joten aletaan selvitellä äidin realiteetteja. Jättäkääpä numeronne, niin katsotaan ne teidän käyntikerrat myöhemmin.
Se ei ollut pyyntö. Pirita ei ollut perinyt anteeksipyyteleviä geenejä äidiltään.
Hoitaja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen nähdessään Piritan katseen. Kun hän oli suoriutunut ulos, Pirita meni katsomaan äitiä.
Äiti oli nukkunut hänen tullessaan, mutta nyt se istui sohvalla, neuloi sukanvartta. Teevee oli auki, hienolta 40-tuumaiselta lättäruudulta saattoi nähdä Pihlajakadun maailmaan.
- Uusi telkkari, Pirita huomautti ja istahti sohvalle äitinsä viereen.
Äidin katse nytkähti häneen, silmien ilme kuin säikähtäneen jäniksen. Anteeksipyynnöt pyrkivät jo suupielistä. Piritaa tympäisi yhtäkkiä.
- Isäsi tämän halusi. Voi katsella hiihtoja ja jääkiekkoa. Jeremias sen tänne toi ja laittoi viikko sitten paikoilleen. Että voisivat niitä MM-kisoja keväällä sitten..
- Äiti. Pirita keskeytti. - Miten sinä jaksat?
-En minä oikein tiedä..kauheeta kun minä sillä lailla istuin ja istuin vaan. Onneksi se terveyssisar tuli. Ihan kuin olisin nukkunut. Ei minulla ollut nälkä,ei sattunut, ei ollut kylmä. Vesi lorisi lattialle ja ajattelin että pitäisi sitä pyyhkimään, Veikko jos näkee niin suuttuu..mutta kun en saanut itseäni irti, en mitenkään.
Äijä unohti antaa sulle luvan liikkua, Pirita täydensi, mutta vain ajatuksissaan. Ääneen hän sanoi:
- Kävin kaupassa. Mitäs ruokaa minä laitan?
- Mikä päivä tänään on? Lauantai. Lauantaina lämmitetään sauna ja syödään makkaraa.
- Niin mutta mitä sinä tahdot? intti Pirita.
- Makkaraa. Niinhän minä sanoin? äiti katsoi kummissaan.
Pirita luovutti.
Äidin oli selvästikin vaikea olla, kun Pirita käski hänen istua sohvalla sillä aikaa kun hän laittaisi ruokaa. Mutta Pirita kovetti sielunsa. Äidin elämä äijän peukalon alla oli ohi ja uuden olemisen malli piti löytää.
Käsityöpussista hän ei saanut äitiä kuitenkaan luopumaan. Pussi oli Piritan itsensä tekemä, haalistunut jo. Äidillä oli aina sukanneule kesken. Äijä oli nalkuttanut äidin kaikista henkilökohtaisista ostoksista - joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, oli ollut sen mielilausahdus - mutta neulominen oli äijäistäkin ollut tuottavaa. Äiti neuloi sitten aina - sukkia, lapasia, pipoja, kaulahuiveja. Lämmikkeeksi heille kaikille.
Pirita oli jossain vaiheessa tuonut äidille jokusen neulelehden; niitä oli ollut Stockmannilla. Kiiltäviä, ylellisen paksuja lehtiä joissa oli ollut ohjeita. Eräänä kesänä käydessään kylässä, hän oli löytänyt lehdet pinottuna vintille. Jotkut niistä olivat vielä muoveissa. Ei minulla ole aikaa lueksia, äiti oli sanonut ja väistänyt hänen katsettaan. Pirita oli purrut hammasta ja katsonut kauluspaitapinoa joka äidillä oli käsivarrellaan. Matka kävi kohti keittiötä ja nurkkaa jossa oli silityslauta. Ihan liian matala äidille, siitä sai selkäkipuja, mutta uusi oli turhuutta. Sanoi äijä.
Voisi hakea ne lehdet vintiltä. Samoin voisi hakea sen vielä muoveissa olevan silityslaudan jonka hän oli ostanut seuraavaksi jouluksi äidille.
Illalla he katsoivat yhdessä teeveetä. Sieltä tuli sarja rikospaikkatutkijoista. Tutkimuksen kohteena oli miehensä tappanut vaimo jonka syyntakeisuutta pohdittiin.
Kumma kyllä, äiti halusi katsoa jakson vaikkei tykännyt rikossarjoista…kai? Äkkiä Pirita tajusi ettei hän oikeastaan tiennyt. Telkkarissa kun pyörivät äijän kanavat, vuodesta toiseen.
- Tykkäätkö sinä tuosta? hän kysyi kokeeksi. Äidillä meni hyvä tovi hakemiseen, mutta ajatus asiasta löytyi lopulta:
- No en minä tiedä. Tämä juttu kiinnostaa. Miten nuo lapset tuolla lailla. Haukkuvat äitiänsä kun se ei osannut tehdä mitään oikein.
- No, sehän on selvää, Pirita sanoi. - Isältään ne sen ovat oppineet, mollaamaan äitiään.
- Ihme mies se on ollutkin, ei kumma vaikka vaimo tuollaisen tappaisi. Katso nyt tuotakin..
He katsoivat kuvaruutua jossa nainen seisoi tip top - siistin makuuhuoneen vaatekomerolla, ripusti paperinsileitä paitoja henkareilla tangolle ja mittasi henkareiden etäisyydet viivottimella.
- Sähän olet ihan samanlainen! Se vain pääsi Piritalta, ja melkein tahtomattaan hän jatkoi: - Itse laitat pyyhkeetkin liinavaatekaappiin määräjärjestyksestä. Tummasta vaaleampaan.
- No, onhan se siistin näköistä. Ja onhan minulla aikaa.
- Ja pelkäät että isä motkottaa, täydensi Pirita.
- Älä nyt hupsi! Eihän me, enhän minä ole tuollainen…
Viimeinen sana tuli hidastettuna, ikään kuin oivalluksen venyttämänä. Pirita kumartui katsomaan äitiä, odotti. Mutta äiti ravisti itsensä irti, sukkapuikot kilkkuivat taas kuin viimeistä päivää. Kaksi lankaa, musta ja valkea, katosi pussiin.
Teeveen nainen vapautettiin. Ei ollut täydessä ymmärryksessä. Mikäpä siinä. Hulluna ja yksin oli tällä naisella helpompaa kuin niiden kanssa joita piti perheeksi nimittää.

- Jos minä pitäisin ne lomapäivät nyt? Pirita sanoi Teijolle puhelimeen. - Pomo jo patisteli pari viikkoa sitten, nyt voin ilahduttaa sitä. Miten te pärjäätte siellä?
- Mikäs meillä täällä? Sinua ikävä, tietty, mutta äitisi tarvitsee sinua nyt. Likkojen kanssa vuorotellen laitetaan sapuskaa. Annikaa olen vähän joutunut patistelemaan, meinaa jäädä meikäläisen niskoille tiskit jo nyt. Ei kai sillä se koeviikko vielä?
- Kahden viikon päästä vasta, rauhoitti Pirita. - Siihen mennessä sumplin nämä kotiavut täällä, katson mitä tarvitaan. Jerelle meinaan soittaa myös, olishan se kohtuullista että ne Sinjan kanssa kävisivät äitiä katsomassa useammin kuin kerran lähempänä asuvatkin.
- Älä kulta odota Jereltä liikoja, Teijo sanoi varovasti. Pirita hymähti. Eihän hän.
- Soittelen sulle illalla, pitää mennä ottamaan makaronilaatikko uunista. Likoilta terveisiä.
- Sano takaisin, Pirita kehotti. Hän laski kuulokkeen paikoilleen ja meni olohuoneeseen.
Äiti purki sukanvartta. Musta lankakerä hyppysissään hän keri ripeästi kippuroitunutta lankaa. Valkoinen kerä oli visusti pussissa. Piritan huomatessaan hän hätkähti.
- Tuli virhe raitakuvioon, hän sanoi, posket läikikkäinä.
- Ei sinun tarvitse selitellä, Pirita sanoi hellästi. - Isä on poissa. Ei kukaan vaadi sinua joka asiasta tilille.
- Sinä et kovin kauniisti ajattele isästäsi, Pirita.
- En niin, Pirita myönsi. - Pisti niin vihaksi se millainen hän oli sinulle. Ja minullekin joskus. Minä opin räksyttämään vastaan.
- Sehän sen Veikon aina hirmutti, äiti huokaisi. Hän napsi puikon toisensa jälkeen sukanneuleesta pois, purki loputkin ja pyöritti kerän napakasti valmiiksi. Sitten hän laittoi sen pussiin.
- Purit sitten koko sukan, Pirita huomautti.
- Katsohan, niin purinkin. No, aloitanpa alusta, tällä kertaa valkoisella.
Äiti oli ollut jo laskemassa käsityöpussia kädestään mutta muuttikin mielensä. Puikot ilmestyivät taas työn karhentamiin käsiin joissa oli ryhmyjä nivelissä. Pirita muisti kädet hoikkasormisina ja nuorina. Aina karheina, mutta lämpiminä silloin kun paleli ja viileinä silloin kun otsaa kuumotti.
- Muistatko kun mummo lahjoitti sinulle rahaa? äiti sanoi äkkiä. - Kun olit hakemassa kauppaopistoon. Että pääset täältä pois, Jyväskylään. Sait niillä takuuvuokran maksettua ja asumiskulut ensimmäiselle vuodelle.
- Muistan, joo.
Pirita ihmetteli miksi äiti otti asian puheeksi nyt.
- Papan kuolinpesä jaettiin silloin. Minun pyynnöstä. Isäsi olisi halunnut sinut töihin heti koulunpenkiltä. Että voisit asua kotona. Minä menin äidin luo ja pyysin kuolinpesää jaettavaksi. Että saatiin sulle ne rahat. Saatiin sut täältä pois. Veikko ei sitä ymmärtänyt mutta äiti piti päänsä siinä asiassa ja suunsa kiinni minun osuudesta.
Piritalle nousi pala kurkkuun.Äijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa tyttären kouluttaminen. Turhaa rahanhaaskausta hänestä. Jos jonkun koulutukseen kannatti satsata niin Jeren. Mitä siitä vaikka Jerellä ei lukuhaluja ollutkaan.
Äitikö sitten oli auttanut häntä? Äiti oli halunnut auttaa hänet pois kotoa. Hän oli lähtenyt ristiriitaisin tuntein; riemua kun pääsi äijästä, huolta äidin puolesta. Kuka nyt seisoisi välissä kun isä taas aloittaisi?
Hän oli käynyt koulunsa, valmistunut laskentamerkonomiksi, pyrkinyt kiintiössä kauppakorkeaan ja päässyt, ja oli nyt taloushallintoekspertti. Äiti oli pärjännyt, jotenkin. Pirita tapasi Teijon, tytöt syntyivät, kasvoivat. Jere perusti perheen, hänkin. Tavattiin jouluina ja juhannuksina. Yleensä täällä, äijä ei halunnut kotoa mihinkään, eikä sitten äitikään tietenkään saanut lähteä.
Äijän diabetes oli vähän kerrassaan pahentunut niin että tämän piti jäädä varuskunnasta eläkkeelle, tuli kuolio, toinen jalka amputoitiin. Äiti oli entistä enemmän jumissa kotona, äijä entistä pahapäisempi, muttei liikkumiseltaan voinut enää hengittää äidin niskaan koko ajan. Se pieni lohtu Piritalla oli kun hänen kätensä olivat äidin auttamiseksi sidotut. Mitään ei kannattanut ostaa, se pantiin hyllylle pölyttymään, ei käytetty. Mihinkään ei äitiä voinut viedä virkistymään. Äijä oli tehnyt hommansa hyvin, äiti oli itse oppinut rajoittamaan itseään. Hän itse tyssäsi kaiken - ei hän ehtinyt, ei hän voinut, Veikko tarvitsi häntä, ei häneen kannattanut rahaa tuhlata.
Ja nyt oli äijä poissa ja elämisen malli pitäisi löytää.

- Mitä mä siellä osaan tehdä? Jos äiti kerta on vaan.
Kummasti kolmekymppinen veli kuulosti märisevältä esiteiniltä edelleen, sellaiselta kuin hän oli ollut Piritan muuttaessa Jyväskylään.
- Juttelet sille. Olet sen kanssa. Teet sille ruokaa.
- Ruokaa, siissusmaria! Tiedät kuule pirun hyvin että mä poltan teevedenkin pohjaan. Mulla on akka sitä varten että ruokaa laittaa. Mä oon kuule töissä..
- Just just. Sä oot töissä Ei se äijä tainnut sittenkään kuolla, Pirita ei malttanut olla lohkaisematta.
- Mitä toi oli olevinaan? Jeren ääni oli närkästynyt. Pirita näki veljen sielunsa silmin; puuvillapaidan kauluksessa bolasolmion, väistyvän hiusrajan, leukaparran. Farkun vyötäröstä pursui alkava mäyräkoiramaha ja jalassa todennäköisesti oli buutsit, jotka tahrivat vastasiivotun lattian. Akka oli myös lattianpesua varten, siltikin vaikka Jeren vaimo kävi töissä. Pitäisi soittaa Sinjalle. Jutella sen kanssa. Kun nyt ehtisi
- Sä olet Pirre aina vaan pahempi suustasi, Jeren ääni oli ilkeä. - Vaihdevuodetko sulla pukkaa? Ihme että Teje sietää tuollaista akkaa.
- Se on kato mies, Pirita sanoi ja napsautti punaista luurinkuvaa.
Pirita havahtui yöllä. Piti mennä vessaan. "Mistä tietää että nainen on tullut keski-ikään? " "No siitä että 'kolme kertaa yössä' tarkoittaa vessareissujen lukumäärää". Hän ja työkaveri olivat hirnuneet jutulle toimiston aamukahvilla, ei niin kovin kauan sitten.
Teevee kuului olevan päällä.
Pirita katsoi kelloa: puoli kaksi. Äiti oli ilmeisesti valvonut teeveen äärellä? Eikö se saanut unta, kun isä ei ollut vieressä kuorsaamassa?
Hän hipsutteli villasukkasillaan olohuoneeseen. Äiti oli tosiaan nukahtanut, kädet sylissä, villasaalin alle käpertyneenä. Teeveessä soi mitäänsanomaton musiikki, ruudulla tekstiteevee-uutisia.
Kaukosäädin oli teeveetason päällä. Pirita astui sohvan ja nukkuvan äidin ohi.
Hänen jalkansa tallasi jotain pehmeää,myötäävää. Sohvatyyny. Sitten sukan alla rusahti heikosti, mutta silti pahasti.
Äidin käsityöpussi! Mikä siellä oli, pieni, kova särkyvä? Puikot olivat käyttämättä, luisuneet lattialle. Pirita nosti pussin ja käsi osui johonkin märkään, pieneen, märkään öljyiseen tahraan joka haisi kummalta, kuin lampaanrasvalta. Villanhoitoainetta? Mutta kun lanka oli halpaa markettinovitaa, tekokuitua alusta loppuun.
Pirita vilkaisi äitiä varovasti; ei tämä ei ollut herännyt. Hän hiipi pussin kanssa keittiöön. Piti katsoa mikä oli rikki, olivatko langat pilalla..
Musta kerä oli tahriutunut öljyisestä nesteestä ja kun pirita tarttui siihen, hänen kätensä tapasi jotain terävää. Varovasti hän eritteli lankasäikeitä ja löysi pikkuruisen lasiputken pohjan. Tyrmistyneenä, mutta edelleen varovaisin sormin hän jatkoi etsimistä; putken toinen pää, oranssilla muovikorkilla suljettu , kaivautui esiin. Sormet väistelivät pienen pieniä sirusia, ja tapasivat vielä kaksi ehjää putkea. Pirita keinotteli putket kerän sisältä ja tutki niitä tiskipöydän hehkulampun valossa. Hänellä ei ollut lukulaseja mutta kirkkaassa valossa hän erotti kirjaimet. NOVORAPID PENFILL, hän tavasi puoliääneen. Insuliinia. Insuliiniampulleja lankakerän sisällä.
Entä toisen kerän? Pirita kaiveli valkoista kerää varoen; se oli iso ja sen sisällä oli kuin olikin pikku pulloja. Kolme ampullia tässä, kolme toisessa kerässä.
Piritan sydän jyskytti? Isän insuliinikyniä, neuloja, tavallisia injektioruiskuja, saattoi olla talossa vielä. Harkitsiko äiti itsemurhaa insuliinilla?
- Minä olin hänen omaishoitajansa. Minä häntä pistin. Ei hän itse uskaltanut.
Äidin ääni. Pirita kääntyi rajusti ympäri.
Äiti seisoi keittiön ovella.Hänen ilmeensä oli alaston. Silmissä se katse mikä oli tullut pelon tilalle, sen pelon joka oli aikoinaan piinannut pientä Piritaa. Ilme sanoi että tulkoon mitä tuleman pitää.
Ja Pirita ymmärsi. Ei äiti itseään ollut aikonut tappaa. Totta kai insuliinia jää yli jollei sitä pistetä tarvitsevalle säädettyä määrää. Mitä se hoitaja oli sanonu äijästä:
" Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät".
Pirita laski ryvettyneet kerät käsistään.
- Nämä langat on piloilla. Mennään huomenna kaupunkiin, ostetaan sulle uusia. Jotain kaunista, merinovillaa vaikka. Käydään kahvilla samalla, minä tarjoan. Et ole tainnut maistaa café lattea koskaan, tiedätkö, sellaista maitovaahtokahvia.
- Café Latte kuulostaa hyvältä. Mennään vaan. Mennään nyt nukkumaan.
Äiti kääntyi ja Pirita katseli hänen selkäänsä. Äiti näytti pidemmältä. Tai sitten sen selkä oli vain suorempi.