Tuulihatun viemää

Tarinamaanantai 66: laituri

Varvassandaalien pohja läpsii paljaisiin kantapäihini kun pistän juoksuksi. Kuuroutan korvani anopin äänelle joka huutaa että hei minne sä nyt menet, entä ne tuulihatut...
Minä paskat nakkaan tuulihatuille ja koko ällöttäville sukukutsuille! Päivä on helteinen, olen hikoillut hellan ääressä aamusta saakka. Mistähän huomaisi että päivä on minun syntymäpäiväni? Ei niin mistään! Vieraslistan määrää anoppi, tarjottavat näköjään myös.

En minä koskaan tarkoittanut antaa perheeni sosiaaista elämää anoppini käsiin. Se vain luisui niihin. Silloin kun lapset olivat pieniä, anoppi tuli apuun aina kun oli perhejuhlia. Hän väsäsi piirakat ja pasteijat, koristeli täytekakut ja sekoitti boolit. Ja kiitollisuuden velka kasvoi korkoa.

Miestä tilanne ei häirinnyt, hänhän oli elänyt perheensä juhlakulttuurissa koko ikänsä. Hänelle oli päivänselvää että joka ikisille kissanristiäisille kutsuttiin kaikki sukulaiset ja miehet istuivat olohuoneessa, naiset keittiössä.

Sekin, tämä kiveen kirjoitettu istumajärjestys, sai minut kiristelemään hampaita ja viime vuosina olin uhmannut tätä sääntöä kerran jos toisenkin marssimalla olohuoneeseen. Aikansa miesväki oli yskiskellyt epämukavuuttaan - ikään kuin kaasuvaijereista ja maastureiden moottoreiden ominaisuuksista ei olisi voinut puhua naisten kuullen.
Ensimmäisen kerran jälkeen mies kyllä kysyi että miksi.
- Minä synnytin jo meidän lapset, vastasin. - En halua tehdä sitä joka jumalan juhlapäivä keittiössä kahvipöydän ääressä suvun akkojen kesken.
Mies virnistää ja huomaan että hän ymmärtää. Niin pitkälle hänen ymmärryksensä ei kuitenkaan ylety että hän olisi valmis vaikkapa karkaamaan kanssani ulkomaille syntymäpäivinä tai muina merkkipäivinä. Juhlapäiviä juhlitaan sukukutsuilla ja sillä hyvä.

Koko päivän olen ollut ratkeamaisillani ja mitta täyttyi kun lopulta olin tälläytynyt ykkösiin, sommitellut ohuet sukat kesän karhentamiin jalkoihin ja ahtanut jalat korkokenkiin - ja sitten olisi pitänyt pistää essu eteen ja palata helteiseen keittiöön.

- Pitäähän tuulihattuja olla, hyvänen aika! Nyt vain laitat essun eteen ja alat tehdä taikinaa, minä teen täytteet, suolasta ja makeaa. Ehditään vielä, tässä on puolitoista tuntia ennen kuin ne tulevat.
Just joo - aamukuudesta lähtien olen hosunut kuin heikkopäinen. Suolaisena on kaksi voileipäkakkua, minipizzoja ja pieniä juustoviinereitä. Makeana tarjottavana vadelma- ja lakkakakku, jättilevy kermaista raparperipiirakkaa ja kymmentä sorttia keksejä. Mihin tarvittiin tuulihattuja? Ja oliko olemassa veemäisempää leivottavaa kesähelteellä?
Tasan tarkkaan en rupeaisi vatkaamaan jauhoja voimakkaasti, lisäämään munia yksitellen ja vahtaamaan ettei uuninluukkua aukaista paistamisen aikana!
Minä en sanonut mitään mutta parilla heilauksella lensi yksi korkokenkä eteisen nurkkaan, toinen taisi pysähtyä olkkarin kynnykselle. Sukat seurasivat perässä - ritsahtivat mennessään mutta mitä siitä! Hyppäsin varvikkaihin ja pistin juoksuksi.
Kapuan kalliokylkeä ylös ja toista alas. Olen ihan kohta perillä. Siinä se lopultakin on, mattolaituri. Meitä on kuusi mökkiläisperhettä; talkoovoimin rakensimme tämän laiturin viisi vuotta sitten mattopyykkiä varten. Kallioniemen kärjessä oli riittävän syvää ja puhdasta että matot sai roskattomina ylös ja rantaan kyhätyille telineille.
Nyt laiturilla ei ole ketään; lähimmän naapurin raidalliset räsymatot lepäävät kuivumassa. Oi autuutta. Oma rauha, meri ja viilentävä tuuli!
Potkaisen tossut jalasta ja kipitän laiturin päähän. Kiskon kesämekon polviin - hällä väliä, rypistyköön! - ja lasken jalkani veteen. Se on kirpaisevan kylmää mutta ah, miten se tekee hyvää. Pois säikähtäneet pikkukalat tulevat ihmettelemään varpaitani; kaikkoavat kun huljuttelen jalkojani ja hyräilen "happy birthday to me..."
Uppoan suolaiseen tuuleen ja laineiden liplatukseen, omiin jäähtyneisiin ajatuksiini.

- Teepä tilaa!
Mieshän se. Siinä se seisoo paitahihasillaan, kravatti vinossa paljasjaloin, ja käärii surutta prässättyjä housujaan polviin.
- Tulitko hakemaan? kysyn ja teen tilaa.
- No joo, oikeastaan. Kai meidän pitää mennä. Mutta ei vielä!

Ja niin me istumme vielä pitkän tovin laiturilla rinnakkain, sulassa sovussa varpaitamme huljutellen.