Minä olen, he ovat, me olemme

Eilen tapasin serkkujani, läheltä ja kaukaa. Kokoonnuimme Marjutin kotona, söimme hyvin, jotkut nautiskelivat tynnyriammekylvyistä kauneusnaamiot kasvoillaan.
Näin ihmisiä joita tapaan (valitettavan) harvakseen - ja tässä tapaamisessa oli kaksi joiden näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta! Ravistavaa huomata miten erään serkkuni tytär muistuttaakaan omaa edesmennyttä äitiäni.

Eli juteltiin, juotiin hissukseen viiniä, rakennettiin siltoja kadonneisiin vuosiin, katseltiin kuvia ja etsittiin tuttuja piirteitä toistemme lapsista ja lapsenlapsista - äitini oli perheensä iltatähti, hänen syntyessään perheen esikoinen oli lähes kolmenkymmenen, mikä tarkoittaa sitä että serkkuni äidin puolelta voisivat ikänsä puolesta olla äitejä minulle ja heillä monella onkin minun ikäisiäni lapsia. Minun kannaltani tämä on ainutlaatuista - tapasin joukon ihania vahvoja naisia jotka olivat paikalla kun minä olin pieni ja kuitenkin ovat sukupuussa suunnilleen samoilla oksakorkeuksilla.
Näissä tapaamisissa omakuvan palapeli saa yleensä uusia taustapaloja, niin nytkin. Äidin kuva täydentyi kahdella yksityiskohdalla.
Äiti on seurustellut isää ennen jonkun taidepiirtäjän kanssa; nimi pääsi lipsahtamaan mielestä, mutta tulipahan selitys kolmeen kirjekuoreen jotka pelastin vanhempieni kodista isän kuoleman jälkeen. Kolme kuorta, ei kirjeitä sisällä, äidilleni osoitettuja (tyttönimellä) ja kaikki kauniisti piirrettyjä.
Kahdessa ensimmäisessä on sama osoite ja toisessa äidin nimi perhosen siiven sisällä, toisessa kukkaryöpyn keskellä. Kolmas on sitten äidin ja isän yhteiseen osoitteeseen ja siinä on mustalla maalattu verenpisaran oksa josta tipahtelee kyyneliä.
Ei noissa kirjeitä ollut, siis mutta tarina käy ilmi jo kuoren päältä ja täydentyi nyt. Yksi serkuistani maalasi mieleeni kuvan miehestä jolla oli ollut mopo, äidistä tiukassa valkoisessa mekossa jossa oli valkoinen hulmuhelma, miehen sormista äidin ohuen vyötärön ympäri ylettämässä, helma hulmahtamassa kun äiti istahti mopon tarakalle. Kuva siitä äidistä, jota en olisi voinut tuntea. Kiitos siitä.

Ja lisää - minun äitisuhteeni oli vaikea. Kaikki tuolla eilen vakuuttivat että minä olin maailman toivotuin lapsi ja uskonkin sen mutta paremmin en sitä voi sanoa kuin Maija Vilkkumaata siteeraamalla - "ne ei tahdo mua ne tahtoo Ingalsin Lauran". Tai no, olisi niille meidän Ysivitonenkin kelvannut. Minä olin vähän väärä.

Mutta äidin vanhemman siskon kaksi tytärtä - toista en siis ollut tavannut vuosikymmeniin - sanoivat kumpikin että äiti oli ollut heille turvallinen aikuinen lapsuudessa, jossa vanhemmat olivat kauniita ja karismaattisia ihmisiä, se vanhemmuus vain pulloon hukkuneena. Minun irtiottoni lapsuuden perheestä oli ollut yllätys; meillä kun näytti kaikki olevan niin hyvin.

Mutta ei minun kuvani äidin odotuksista ja vaatimuksista minuun nähden ollut silti väärä, ja se oli helpotus kuulla. Kuten myös se että äiti pystyi olemaan hyvä aikuinen toisille - kerrankos sitä kemiat perheen sisällä kalahtavat ohi ja loksahtavat paikoilleen vähän vierestä!
Joku solmu joka on ollut aina sisälläni höltyi taas hiukan, joku pala loksahti paikoilleen. Ei minua kukaan ole ikinä voinut kahlita mihinkään ja silti olen tänään tuntenut oloni piirun verran vapaammaksi. Jopa konfliktitilanne töissä tuli ja meni ilman ahdistusta jälkeenpäin.

Laitan muutaman vanhan valokuvan (vanhin vlta 1914) heti kun voin olla varma ettei kukaan eilispäivän tapaamisessa ollut ole sitä vastaan. Lapsuuden lähiperheeni on ollut poissa jo jokusen vuoden mutta eilinen taas vahvisti sitä että olen minä jostain kotoisin sentään. Ja nuo upeat naiset myös. Me olemme.