Hurmaava kiristäjä, my ass

Minähän siis olen ollut mukamas niin ryhdikäs ja omanarvontuntoinen kolmiopokkarikirjoittaja että en laske käsistäni tekstiä joka on omasta mielestäni just ja just rimaa hipova.
Kymmenes pokkarini, otsikolla Hurmaava kiristäjä (nimi ei ole omaa keksintöä sentään) ilmestyi tuossa toukokuun alussa. Minulla on ollut tapana plarata tekijänkappaleista yksi läpi nopeasti silloin kun ne kolahtavat postiluukusta. Aluksi siitä ihmeellisestä uutuuden tunteesta että näki OMAT SANANSA painettuna (heh!); sittemmin fiilis vaihtui "mitä sitä tulikaan kirjotettua silloin" -tsekkaukseksi.
Nyt en viitsinyt kuin vähän viimeksimainittua. Alkoi tympiä oma teksti, ensimmäistä kertaa ihan vilpittömästi tympiä.
Sitten seliseli -osastoon: Alkuvuodesta kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Kariston kilpailuun, romaanikässäriä, otsikolla Mehiläistalo (jos nyt joku ei tiennyt). Viikko ennen jättöpäivää tunnelma oli infernaalinen. Oksetti koko projekti, oikoluku - no, sen väsymyksen pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni. Ja olin lähinnä helpottunut kun sain sen lopultakin liikkeelle.
No, sitten oli kaksi pokkarisitoumusta. Aloin kirjoittaa tätä Hurmaavaa kiristäjää - ei se tuntunut väkisin vääntämiseltä silloin (muuta kuin välillä!); tein välipaloina kirjallisuustehtäviä ja tilausnovelleja. Olin suhteellisen tyytyväinen tuotokseen joka lähti toimitukseen nimellä Koti sydämelle.
Ja nyt kun olen saanut etäisyyttä tekstiin ja se oli käsissäni valmiina kappaleena, näkyy valmiissa kaikki se väsymys mikä painoi Mehiläistalon jälkeen, vaikka en sitä halunnut myöntää. Mutta olisi pitänyt palautua pidempään. Ehdottomasti.
Sen sijaan, kun luen Mehiläistaloa, se on edelleen sen näköistä että olen antanut parhaani.
Jutun opetus - ei ikinä enää tällaista aikataulua.