Tasapaino-olotilan hämmästelyä

Taisin tuossa äitienpäivän tuntumassa mainita että oli vaikeaa vastata "mitä toivot äitienpäivälahjaksi?" -kysymykseen. Kun en keksinyt puutteita elämässä.
Ainahan sitä tarvitsisi jotain. Nytkin tarvitsen uusia kenkiä, ainoat työkengiksi soveltuvat tärväsin typerästi savisella pellolla toissapäivänä (se sota). Eivät ne priimakunnossa olleet - eivät sellaiset työkengiksi pääsisi - mutta lenkkareita parempi vaihtoehto tuonne.
Mutta siis ei sellaista olotilaa että joku puutos nävertäisi mieltä, hiertäisi kuin kivi kengässä.
Alkuvuoden kirjoitin apinan raivolla fiktiota ja ei-fiktiota. Nyt on se suvanto joka siinsi mielessä, eli ei deadlineja ja alkuvuoden uurastuksen palkkiot tipahtelevat tilille. Vähän bonustakin, se kakkostila Kolmion kilpailussa ja antologiapaikka dekkaripäivillä - kolmen kärkeen en päässyt mutta kirjaan silti. Hyvä niin.
Kariston kilpailun jatkoon pääsy tai pääsemättömyys selvinnee kesäkuussa. Kävi miten kävi, minä olen tyytyväinen tarinaani. Jatkoakin suunnittelen sille. Siitä meinaan saisi trilogian.
Työ on mutkatonta, mukavaa ja hyvää täydennystä kaikelle muulle. Ehkä joku nyt jossain huokaisee että eikö se enempiä tavoittele, kalusteiden huoltamista varastossa?
Ei se tällä sektorilla tavoittele. Ambitiot, sikäli kun niitä on, ovat muualla. Kaikki vähänkin pidempään blogiani lukeneet tietävät suhtautumiseni työntekoon. Että oli se mitä tahansa, sen pitäisi olla sellaista joka antaa enemmän kuin syö. Enkä puhu nyt yksinomaan palkasta vaan siitä fiiliksestä että on mukava mennä töihin silloin kun sinne pitää mennä. Toistaiseksi olotila on säilynyt.
Ja muuten, siitä äitienpäivän toiveesta. Kun ei toivo mitään niin voi saada jotain mitä joskus toivoi.
Silloin kun lapset olivat pieniä minä ajattelin että jonain päivänä me kaikki istumme ruokapöydässä, isot lapset ja niiden elämänkumppanit ja nuoremmat lapset, syömme juhla-ateriaa ja meillä on mukavaa.
Tämän minä muistin äitienpäivän burgundinpataa syötäessä. Katsoin pikkupoikiani pöydän päässä, tyttäriäni, vävyjäni, miestäni ja totesin että tämä on yksi niistä hetkistä.
Kuten kaikki toiveiden täyttymykset, siinäkin oli pieni särö, se yksi joka ei halunnut siinä olla. Mutta se ei tehnyt siitä mitenkään huonompaa hetkeä.
Jos elämän runsautta mitataan sen mielenkiintoisuudella, rakkailla ihmisillä ja sillä että saa toteuttaa unelmiaan - niin taidan minä kuulkaa olla aika rikas nainen!