Tarinamaanantai 81: Suvanto

(pitkästä aikaa!)

Siellä ne nyt itkevät.
Katselen katonrajasta hetken jäljelle jääneiden puuhia. He ristivät kädet jotka olivat käytössäni kahdeksankymmentä vuotta. Paljon niillä siinä ajassa aikaan saa, hyvää ja pahaa. Nuorin tytär laittaa käsiini kukan, krysanteemin.
Tiedän että ne täällä laitoksessa josta tällä kertaa jatkan matkaani suvannolle, vetävät kohta lakanan pääni yli, mutta vielä ne jotka tuossa juuri päättyneessä elämässä olivat rakkaitani haluavat katsella kasvojani, ihmetellä sitä miten kuollut on kuollut, ei sitä mitä aina väitetään: "kuin nukkuisi". Ei se ole niin. Kun ruumiin jättää, se on tyhjä ja se mikä teki ihmisestä ihmisen lähtee suvantoon, odottamaan seuraavaa kertaa.
Suvannolla on monta nimeä - ikuisuus, taivas, nirvana, mitä kukakin on keksinyt. Minä olen vielä välitilassa, en malta olla katsomatta sitä mitä tunteita lähtöni herättää. Tämän vitkuttelun takia minut viskataan usein liikkeelle uuteen alkuun lähtiäissanoina toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Toivotus tai kirous, kumpi lienee.
Uteliaisuus seuraa mukana tarinasta toiseen ja tuottaa eri pituisia lopputuloksia. Nyt sain kahdeksankymmentä vuotta ja sitten äkkilopun, sairaus tuli. Pitkä aika minulle - muistan monenlaisia loppuja. Olen löytänyt itseni välitilasta hyisen joen ääreltä vain kolmen eletyn vuoden jälkeen. Olin herännyt laavulta äidin kainalosta ja taapertanut uteliaisuuttani liian lähelle kevättalven vesikuohuja.
Kerran havahduin savunhajuun ja se mitä ruumiista oli jäljellä oli käpristynyt tolppaan sidotuksi mustuneeksi irvikuvaksi; kirkonmiehet hätistelivät kansaa kauemmaksi, "ei täällä mitään ole nähtävää, noita on palanut jo". Siihen aikaan ei ollut terveellistä kiinnostua parantamisesta ja tuonpuoleisista, etenkään jos oli nainen.
Naisena on mielenkiintoisempaa tulla maailmaan, ei sille mitään voi. Vaikka olen minä miehenäkin siellä käynyt. Jokusen kerran ikävystyin kuoliaaksi, kuten silloin kun olin kirjurina englantilaisella tuomarilla. Nukahtelin tylsyyttäni sulkakynän ja mustepullon päälle - onneksi sitten kerran tuuli paiskasi ikkulaluukun levälleen ja heräsin kohmeessa, sain keuhkokuumeen ja pääsin siitäkin tylsyydestä.
Mutta nyt suvannolle! Millaistako siellä on? Oikeastaan se muistuttaa golfkenttää pallon näkökulmasta. Pallontapaisina me síellä olemme, valopisteinä tai valokuplina. Jos siellä joku käyskentelisi niitä katsomassa, se voisi vilkaista pallon pinnalle jossa eletyt elämät vilahtelevat. Kaikista niistä jää jälki.
Mutta kukapa suvannossa kulkisi. Paitsi me jotka odotamme seuraavaa elämää. Niin, ja se joka meidät potkaisee liikkeelle. Älkää kysykö!