Paleltaa, rahat vähissä, ajatus tökkii, aikataulut kaatuilevat. Sitä lienee liikkeellä.
Juuri nyt se tuntuu silti hyvältä.Se kertoo että minä olen tässä.
Ystävä soitti, kertoi uutisen perheenisästä, noin ikäisestäni miehestä joka ei enää ole täällä, vaan päätti muutama päivä sitten poistua omin neuvoin ajasta ikuisuuteen. Jokin kävi liian raskaaksi, jokin rele petti lopullisesti.
Ja minä mietin-mietin-mietin, kuin Nalle Puh konsanaan, että millaiseksi, miten sietämättömäksi pitäisi olemisen muuttua, että tekisin noin.
Onko se hyvä merkki, ettei kerta kaikkiaan keksi?
Toinen herätys samalle päivälle, ensimmäinen oli velkaantumisdokkari, jonka katsoin tallenteista, joissa hyvin minun kaltaiseni ja ikäiseni nainen oli shoppaillut itsensä upoksiin, eikä nouse vielä muutamaan vuoteen. Naisen ajatuskuviot ja defenssit olivat pelottavalla tavalla omieni kaltaisi.
Se oli kuitenkin vain lempeä tönäisy. Tämä kuolinuutinen oli töykeä tyrkkäys - enkä tarkoita tapaa jolla uutinen kerrottiin, ei ei. Vaan uutinen sinänsä.
Ehkä tältä mieheltä oli mennyt kaikki mikä merkitsee? En tiedä. Ehkä loppuelämä tarjosi vain kipua ja nöyryytystä?
En tiedä sitäkään. En saa ikinä tietää. Hän on kuitenkin ystävän ystävä, hänen arkensa on minulle vierasta (mistä preesens? siitäkö kun uutinen on tuore?).
Oli miten oli, jalkojen paleleminen tuntuu nyt yksinomaan tervetulleelta. Palelen, siis olen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Ehkä tosiaan on hyvä, ettei keksi miksi lähteä oman käden kautta! =) Minä kyllä ymmärrän itsemurhan tehneitä. Olen itse ollut masennuskausina niin tuskaisessa tilassa, ettei sitä voi sanoin kuvata, ei sitä voi ymmärtää kuin saman kokenut... Ei silloin ajattele muuta kuin kuolemaa, joka vapauttaa kaikesta. Onneksi en ole surkeissa kuolinyrityksissäni ikinä onnistunut! Minusta jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. Olisi väärin vaatia, että joku läheisten takia jatkaisi kärsimystään.
Ofelia, masennusta itsekin sairastavana voin allekirjoittaa kaiken muun, paitsi viimeistä lausettasi "olisi väärin vaatia että joku läheisten takia jatkaisi kärsimystään"
Minä olen valinnut sen että jaan elämäni muiden ihmisten kanssa. Minulle se päätös merkitsee myös sitä etten siirrä omaa tuskaani toisten kannettavaksi pakenemalla sitä kuolemaan. Olen kipuillut tämän asian kanssa mustimpina hetkinäni eikä se ole siitä mihinkään muuttunut. Minun tehtäväni on elää ja hakea apua ennen kuin tilanne riistäytyy niin pahaksi etten enää ollenkaan jaksa.
Ehkä se tarkoittaa sitä etten ole ollut kyllin vaikeasti masentunut, mene ja tiedä. Toivottavasti niin ei sitten koskaan käykään.
Mielenkiintoista pohdintaa! Mutta apua ei kylläkään aina saa, kun sitä todella tarvitsisi... Sehän se onkin ikävää. Esim. Auroraan ei pääse ellei ole psykoottinen (itse olen sinne kahdesti yrittänyt ja molemmilla kerroilla mut on naurettu takas kotiin), ja itsaria yrittäneetkin usein kotiutetaan jo seuraavana aamuna. Siksi olenkin menettänyt uskoni johonkin "avunsaantiin". Jos miettii tuskan siirtämistä, niin ei voi myöskään varjella toisia kokemasta tuskaa elämässä. Tuska kuuluu elämään, ja jos joku ei sitä kestä, niin sitten ei kestä. Eikö läheisiä yleensä kuitenkin helpota se, että toinen ei kärsi enää? Joissain tapauksissa myös se helpottaa, ettei enää tarvitse pelätä, joko se taas yrittää itsaria ja onnistuuko se tällä kertaa. Näin olen kuullut läheisensä oman käden kautta menettäneiden ainakin sanovan.
Ofelia, uskon oikein hyvin ettei apua saa! Sivusta olen joutunut seuraamaan miten ensin ei saa mitään ja sitten kun tilanne äityy lähes henkeä uhkaavaksi tarjotaan niitä "avohuollon tukitoimia" joita olisi pitänyt tarjota silloin kun ensin otettiin yhteyttä! SILLOIN tarjottiin jonotuslistaa..
Eikä toisia voi varjella tuskalta, se kuuluu elämään, aivan oikein. Voi kuitenkin varjella lähimmäisiään siltä tuskalta mitä itse aiheuttaisi lähdöllään. Jos ajattelen itseäni ja lähimmäisiäni, en totta vieköön osaa kuvitella että itsemurhan tehneen omaisen tunne olisi helpotus siitä ettei toinen enää kärsi. En tietenkään tiedä millaista on jos tilanne jatkuu vuodesta toiseen niin että toinen tahtoo kuolla, yrittää ja epäonnistuu. Voin puhua vain omasta, jossain määrin perheeni puolesta.
Reinen pienoisesta yllytyksestä minäkin otan kantaa tähän, vaikka tavallisesti välttelen näitä keskusteluja. Ei siksi, että minulla olisi tarvetta hyssytellä pahantekijöitä tai pahuutta, vaan siksi että koen rajatonta myötätuntoa näiden tragedioiden uhreja, eli itsemurhaajien läheisiä, kohtaan. Jos hyssyttely, totuuden kieltäminen, itsepetos, mikä vain, edes pikkusien heitä auttaa niin silloin se on paikallaan…
Itse asian tiimoilta kuitenkin:
Minulla on hyvin epäortodoksinen ja tänä ääriegoismin aikakautena epämuodikaskin suhtautuminen itsemurhaan. Uskon kylmästi ja armottomasti että jokainen on vastuussa valinnoistaan ja jos on valinnut elää siten, että on edes yksi läheinen ihminen, niin on valinnut sen, että ei silkkaa itsekkyyttään siirrä omaa kipuaan tälle.
On ollut elämänvaiheita, jolloin tuo uskoni on julmasti testattu vakavan kliinisen masennuksen kourissa. Enkä ollenkaan kiellä ettenkö olisi halunnut kuolla, ettenkö olisi kaivannut ja rukoillut kuolemaa.
Olen tuskissani (niin fyysisesti kuin henkisestikin)ja uupuneena rukoillut kuolemaa. Voimakkaat solumyrkyt, suuret fyysiset tuskat ja niiden seurauksena kuukausien (vuosien) unettomuus, kemiallinen masennus, puolison, lapsen ja lapsenlapsen kuolema, monet muut menetykset ja niin edelleen. En edes yritä väittää, että olisi selvinnyt niistä haaveilemalla aamuyön tunteina tiestä ulos. Olen miettinyt miettimästäni itsemurhaa ja yrittänyt epätoivoisesti keksiä jonkinlaisen selityksen sille, miksi juuri minä olisin se maailman napa, jonka kokema oma tuska on olisi niin merkittävä, että sen vähentämiseksi saisi muille tehdä mitä vain.
Minä, minä minä… = Itsemurhaajan mantra.
Itsemurha on ultimatuumia itserakkautta ja egoismia, täydellinen uhri Itsen alttarille, täydellinen Itsen korottaminen kaiken muun yläpuolelle.
Nykyisestä egoismin ihailusta huolimatta itsemurhaajien hyssyttely on mielenkiintoinen ilmiö. Jos joku nuori äiti jättää pikkulapset keskenään ja häipyy kapakkaan hoitamaan oloaan, niin jokainen meistä (on hyvästä syystä) valmis tuomitsemaan teon.
Sitten, jos samainen nuori äiti päättää tappaa itsensä ja tekee lapsilleen paljon suuremman ja pysyvämmän trauman, kuin edellisessä tapauksessa, niin äitiä pitääkin ymmärtää, koska … niin miksi?
Onko itsemurha jokin glorifikaatio ja puhdistus joka tekee pahan tekemisen muille sallituksi?
Vai oma kuolemako se tuossa lunastaa asian, tekee pahan tekemisen hyväksi?
Ei kai se niinkään voi olla? Jos olisi, niin silloin itsensä tappavaa lapsenraiskaajaa, koulusurmaajia, pommeihinsa kuolevia terroristeja jne. pitäisi myös ihaillen ymmärtää?
Kaikki pahuus muuttuu kuolemalla hyväksi?
Vitut sanon minä.
Pahuus on pahuutta vaikka pahantekijällä olisikin rankkaa.
Satu, juuri näin minäkin ajattelen. Pahuuteen todella vielä se, että vaikka joku (paha) ihminen olisi kuinka hyvä joiltakin (muilta) osin niin ei se pahuutta vähennä tai poista tai lievennä. Joidenkin mielestä tekee niin. Ja onko se tätä suomalaista kulttuuria, että kun on kuollut niin sillä kuitataan se oma elämä pisteellä - tosiaan että pahakin ihminen muuttuu pyhäksi kuoltuaan.
Kupla
Lähetä kommentti